Teksti: Marko Gylén 22.9.2014
Kuvat: Galerie Anhava & Marko Gylén (3. kuva)
Vieraus lävistää koko teoksen. Aluksi näemme piirroksen: ullakon tapaisessa kaltevakattoisessa tilassa makaa tumma hahmo. Sitten ullakon ovi vierähtää auki ja tumma vierailija saapuu. Hän käy makaavan hahmon viereen. He vierivät hetken, kenties rakastelevat.
Elina Rantasuo: Kissed by Fire, video, 2014
Ensisilmäyksestä asti Elina Rantasuon videoteoksessa Kissed by Fire vallitsee hämmentävä tunnelma. Vierailija tuntuu jotenkin yllättävän makaavan hahmon, koska tämä ei tee elettäkään vierailijan saapuessa. Kenties hän nukkuu. Vai onko kyseessä raiskaus: ensimmäinen hahmo vaikuttaa passiiviselta, vierailija taas on selvästi aktiivisempi? Tummasävyisyys viittaa myös tähän suuntaan. Makaava hahmo ei kuitenkaan yritä torjua vierasta eikä vieras myöskään selvästi pakota häntä. Niinpä päädyn johtopäätökseen, että syleily on molempien haluamaa.
Sitten tapahtuu jotain. Ovesta alkaa työntyä liekkejä. Ne eivät kuitenkaan polta huonetta, vaan tuon paperin, jolle hahmojen toiminta on animoitu. Silti syttyminen tapahtuu juuri ovesta, ei sattumanvaraisesti jostain paperin muusta kohdasta. Kuolevatko hahmot vai onko tämä heidän roihuavaa intohimoaan, joka sulattaa heidät yhteen? Joka tapauksessa katsoja vieraantuu hahmojen toiminnasta ja katsoo heitä nyt paperille piirrettyinä animaationa ja paperia materiaalina, joka palaa. Liekit vierivät hiljaa kuvan yli. Jäljelle jää kytevä pimeys.
Nähty näytelmä on yksityinen. Katsojana vierailen siinä, tuijotan liikkumattomana kuin ullakon ikkunan takaa. Olenko osa tarinaa, mustasukkainen henkilö, joka tuhopolttaa rakennuksen? Mustuus on synkkä. Vierastan itseäni. Tunnenko itseäni? En ainakaan tiedä, mitä näen tässä teoksessa. En tiedä, kenen näkökulmaan minut on sidottu: jommankumman henkilöistä, mustasukkaisen tirkistelijä-pyromaanin, rakkauden palavaa intohimoa kaipaavan, jotain näistä teoista katuvan tai niitä muistelevan. Ken vois liekin sammuttaa?
Turvaudun hieman hädissäni elokuvan historiaan ja kuvataiteen tarkasteluun. Muistelen, miten Georges Méliès’n trikkikuvat oikeastaan synnyttivät elokuvan ja miten Lucio Fontana ja Anselm Kiefer tuhosivat ja tuhkasivat maalauksen pintaa. Haluan historiaviittauksilla etäännyttää itseni teoksesta, vaikken olekaan varsinaisesti ahdistunut vaan ennemminkin vain itse avoimena liian polttavien kysymysten ääressä.
Liekit eivät kuitenkaan pala tässä ja nyt, vaan nekin ovat vain videokuvaa. Silti kontrasti toimii. Liekit vievät ikään kuin astumaan askeleen taaksepäin, oman varjon yli, tietoiseksi omasta katseesta. Tai tietoisen epätietoiseksi. Tarina on noussut kerrontamateriaalien tasolle, kuvan katsominen on muuttunut vieraaksi toiminnaksi, sosiaalisuus on tullut haasteeksi ja tuli on puhdistanut kaiken tyhjäksi. Mustuus jää ammottamaan, mutta sen ansiosta alan nähdä sosiaalisen ympäristöni toisin, vierauden ja tuttuuden tai kosketuksen dialektiikkana, ja siten liikuttavampana ja arvokkaampana. Poistun gallerian Projekti-huoneesta mustien verhojen läpi, pois tuosta yksityisen ja julkisen rajankäynnin tilasta, jonka videoteos on antanut ilmi.
Teos tutustuttaa minut omaan vierauteeni. Minussa jää kytemään kysymys, kuka olen, mitkä ovat palavia intohimojani ja mihin ne vievät minua.
Kari Cavén: Teini, sekatekniikka, 2014
Kari Cavénin teokset astuvat samalle areenalle mutta melkeinpä päinvastaiselta kynnykseltä. Suurin osa Anhavan näyttelytilasta on varattu Cavénin uusimmille teoksille.
Cavénin pitkälle tuotannolle tyypillisesti arjen esineet ja kierrätetyt tarvikkeet asettuvat hauskoihin kertoviin tai geometrisiin muotoihin. Kuitenkin, kun sanon ”tyypillisesti”, olen jo vieraannuttanut itseni johonkin taidehistoriallisen tarinan kontekstiin. Laajemmin ottaen, Tuossa kontekstissa Cavénin teokset asettuvat readymade-esineteosten ja arte poveran muodostamaan viittausverkostoon. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä konteksti ei ole sovelias, vaan häiritsee katsomista. Se ei anna kohdata teoksia, vaan luokittelee ne ennalta jo nähdyiksi, kenties liiankin tutuiksi, ja toiseen tarinaan kuuluviksi kuin, missä ne todella toimivat. Erityisen häiritsevää tässä kontekstissa on modernistinen uutuuden pakko, taiteilijan tuotannon kehityskulun piirtämisen imperatiivi.
Kieltäydyn tästä kontekstista, jotta teokset saisivat olla sitä, mitä ovat.
Teosten huumori syntyy yllättävistä kohtaamista, siitä että yhtäkkiä näen jonkin toisin. Silti näen sen juuri itsenään, mutta vain muuttuneena tai muuttumassa. Muutos haastaa totuttuja merkityksiä tavalla, joka ei uhkaa eikä herätä aristotelisen tragedian sääliä tai pelkoa vaan koomisempaa hymyilyä. Kyse on sanaleikin tapaisesta sympaattisesta esineleikkimäisyydestä. Ihmeellinen luonto -teoksen kaislikko suhisee. Teini-teos hokee ylimielisen välinpitämättömästi yhtä ja samaa. Polkupyörän ketju hymyilee.
Cavén ymmärtää, mitä esineet viestivät, tai oikeastaan millaisen käyttöympäristön ne piirtävät ympärilleen. Esimerkiksi paperiliitintä käytetään papereiden liittämiseen. Cavén ei hylkää näitä materiaalien tavanomaisia merkityksiä, vaan oikeastaan veistää niiden tilaa uusiksi. Teosten varsinainen materiaali ei ole rikkoutuneen peilin palanen, romuttuneen pianon kosketin tai karhunkieleksi nimitetty karkeapintainen puhdistuslappu, vaan se arkisten mahdollisuuksien liikkumatila, jonka nämä avaavat. Tuttujen tarvikkeiden käyttöympäristö notkeutuu ja muotoutuu uusiksi, liittyy toisiin, tuo mukaan löydetyn esineen tai kierrätetyn tarvikkeen irrallisuutta, maailmaan kuuluneisuutta ja historian kadonneisuutta.
Kari Cavén: Kuva, sekatekniikka, 2014
Kuva-nimisen suuren koveran peiliteoksen äärellä huomaan olevani sopivan pituinen. Näen itseni sadoissa palasissa, kun lähestyn teosta ja osun sen polttopisteeseen. Peilikuvani levittäytyvät ympärilleni tasaisesti kuin saapuen tervehtimään minua. Teos tuntuu kysyvän, pyöriikö kaikki itseni ympärillä, onko maailma vain omien tarpeitteni heijastumaa. Toisaalta se avaa mahdollisuuden liikkua eri suuntiin, mahdollisuuden päättää, mitä teen ja valitsen, missä suunnassa näen itseni. Kuva-nimi viittaa tietenkin peilikuvaan, mutta samalla kertoo, että kuva sinänsä toimii usein tällä tavoin: lähes jokainen kuva avaa katseelle tilaa hahmottaa erilaisia liikesuuntia ja omaa vastuuta asioiden merkityksellistämisestä. Kun löytää itsensä kuvan katsomispisteestä tai maailman keskeltä, voi vajota yhtä hyvin narsismiin kuin pyyteettömään oikeudenmukaisuuden jäsentämiseenkin. Kuva on ratkaisun kysymys.
Ratkaisun hetki on ajallinen silmänräpäys, otollinen ja ainutkertainen. Teoksessa As Time Goes By on myös samaa hetken ajallisuutta. Teoksessa on suurehkon kielisoittimen osa ja kun painaa nappia, teos alkaa soida. Se ei kuitenkaan toista Casablanca-elokuvasta tuttua Herman Hupfeldin nimisävellystään, vaan nappia painettaessa pyyhkäisee mekaanisesti soittovartensa kaikkien kielten kautta jonkinlaisena glissandon tapaisena. Hetki kiitää ohi. Soitto vaikenee ja palaa sitten takaperin. Jokin on tullut ulos kuorestaan ja vetäytynyt sitten takaisin.
Kiinnostavaa ei ole kuitenkaan pelkästään kielistä tuleva ääni, vaan myös sähköisen napin painaminen. Saattaa olla, että kyseessä on lähes pelkkä teknis-sosiaalinen ratkaisu: ääni on sen verran voimakas, että katsojaa ei haluta pelästyttää esimerkiksi niin, että se laukeaisi liiketunnistimen kautta. Niinpä näyttelyssä kävijälle on annettu nappi painettavaksi. Tämä mahdollisuus luo sosiaalisen ympäristön teoksen ympärille ja ottaa mukaan inhimillisen tahdonilmauksen. Ihminen ratkaisee, painaako nappia vai ei. Päätöksen hetki on lyhyt ja ainutkertainen. Teoksen rämähtävä ääni korostaa tätä ratkaisun ainutkertaisuuden hätkähdyttävyyttä.
Napinpainajan ratkaisu vaikuttaa muihin tilassa olijoihin, sillä ääni veistää vieraiden tilan näkyviin. Cavénin teoksessa voimakas ääni tekee tilan näkyväksi – kuten Rantasuon teoksessa hiiltynyt täyteys antaa hiljaisuuden kuulua.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteen tutkija, kriitikko ja filosofi, joka viimeistelee väitöskirjaa Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa.
Elina Rantasuo: Kissed by Fire, Galerie Anhavan Projekti-tila
Kari Cavén: Myös veistoksia, Galerie Anhava
Mannerheiminaukio 3, Helsinki
28.9.2014 asti, ti–pe klo 11–17, la–su klo 12–16.