Miksi oikeistopopulismin ja trollien keskustelustrategia toimii ja johtaa myös sanoista tekoihin, kuten Capitol-kukkulan onttoon vallankaappausyritykseen? Miksi vain pari viikkoa myöhemmin menee silti läpi Jussi Halla-ahon viesti siitä, että kuntavaaleissa voisi kaataa maan hallituksen ja äänestyspäätös kannattaa tehdä tämän pohjalta?
Entä mikä saa kansanedustajan pitämään hyvänä ideana ilmiantokampanjaa perussuomalaisvastaisesta opettamisesta? Ja miksi puolestaan taideopiskelijoiden aloite antirasismiopetuksesta kirvoittaa asiattomuuksia?
Taiteentutkijafilosofina koen, että analyysi on ulotettava vihapuheen ytimeen ja kysyttävä, mitä kieli on nykyisin. Ollaanko totuuden jälkeisessä ajassa – vai ennemminkin keskustelun itsensä syrjäyttämisessä?
Kielestä epäkeskusteluun: kenen puolella olet
Tarkastelen seuraavassa kieltä ennen kaikkea sen kannalta, mikä kielenkäyttötapa ja logiikka valitaan ja mikä on puhumisen perimmäinen motiivi, päämäärä ja perustehtävä. Toisin sanoen, millaista toimintaa kyseinen kieli on?
Oikeistopopulismi pyrkii kaventamaan kieltä. Se tähtää siihen, että kieli ei olisikaan olemukseltaan keskustelua, vaan pelkkää ”meidän puolen” pitämistä ja ”muiksi” koettujen marginalisoimista tai vaientamista.
Tämä on perustava ero kahden kielellisen toimintalogiikan välillä. Kiinnitettäessä siihen huomiota tulee esiin, että oikeistopopulismi yrittää asettaa kaiken politiikan ja kielenkäytön viimesijaiseksi periaatteeksi kysymyksen ”keiden puolella oikein olet”. Tämä on sille ainoa ratkaiseva asia teoissa ja puheissa. Oikeistopopulisti esittääkin säädösten ja julkisten budjettien laatimisen lähtevän tästä: ei tarvitse piitata siitä, miten asiat suhtautuvat perustuslakiin tai kansantalouden kokonaiskiertoon. Kannattajien annetaan luulla, että niin tahtoessaan hallitus voisi muitta mutkitta päättää kohdella ihmisryhmiä eri tavoin sekä leikata menoja, jotka tuntuvat ensi silmäyksellä olevan ”meiltä pois” – ikään kuin muita seurauksia tai perustuslakia ei lainkaan olisi.
Kun ainoa ”järki” on sen valitsemisessa, minkä ihmisryhmän puolelle asetutaan, niin järkeillään esimerkiksi, että feministit ovat tyhmiä puolustaessaan sellaisissa kulttuuripiireissä juurensa omaavia, joissa naiset ovat alistetumpia. Samalla logiikalla puhutaan väestönvaihdosta todellisena ja merkityksellisimpänä asiana. Tälle logiikalle on vierasta, että olisi olemassa kaikille yhtäläiset ihmisoikeudet, että niitä puolustettaisiin ja että yhteiskunta voisi jopa toimia hyvin niiden pohjalta yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti. ”Mahdotonta! Ei voi olla sinisilmäisesti kaikkien puolella. Miksi puolustat noita? Keiden puolella oikein olet?” Valmiiksi stereotypisoidun ihmisryhmän puolella olo ei toimi vain oikeistopopulistin oman puolueen agendana, vaan sen nähdään olevan politiikan raison d’être. Kaikki muut perustelut ovat olevinaan järjettömiä eikä niitä tarvitse kuulla, vaan vain palauttaa tähän peruskysymykseen.
Oikeistopopulismin logiikka on voimissaan jo viljellyssä kielessä itsessään, kielellisinä keskusteluakteina ja lausumistekoina. Tämä saa sen leviämään ja johtamaan toimintaan. Kyse ei ole vain siitä, että oikeistopopulismin kieli olisi tiettyä retoriikkaa, valheellisen mielikuvan antamista, mielipiteenilmaisua tai kiistelyäkään. Se ennemminkin pyrkii alistamaan nämä kielen ulottuvuudet omalle toimintalogiikalleen.
Oikeistopopulismi toimii kielitekoina, ei vain arvoina, agendana tai sisältönä.
Tämä logiikka näkyy ehkä selvimmin siinä, että oikeistopopulistinen lausuma saattaa toimia myös silloin, kun populisti itse, kannattajat, muu yleisö ja vastapuoli kaikki tietävät, että kyseessä on ilmeinen vale ja muutkin osapuolet tietävät sen valeeksi. Totuudella ei ole tässä suhteessa niin väliä, muttei myöskään argumentoinnin voittamisella, oikeusvaltion politiikkaan sovellettavuudella, retorisella vakuuttamisella, yhteiskunnallisten ongelmien ratkomisella, kannattajien omalla edulla tai me-identiteetilläkään.
Ainoa, mikä ratkaisee, on vastapuolen turvan tukkiminen.
Ei siis oikeastaan puhuta vastapuolelle, vaan öykkäröidään, maalitetaan, pelotellaan ja vaiennetaan. Joskus aivan konkreettisesti tukitaan vastapuolen sähköpostitili tai some-kanava eri tavoin asiattomalla palautteella. Spam & destroy. Mikään kommentti ei lähtökohtaisesti ole keskustelua, vaan kaikki on suoraa sosiaalista toimintaa. Se, mikä tässä kielessä enää merkitsee mitään, on seuraus: toimiko lausuma sivalluksena keskustelun tuoksinassa tai muuna patona asia-argumentoinnille. Tähän päämäärään pääsee uhkauksilla, vedet silmissä nauravilla hymiöillä, hyvesignaloinniksi leimaamisilla, monotonisella haastattelukysymysten kiertämisellä, trollaamisilla, ja mutkikkaammilla sarkasmi-twiiteillä. Kuka tahansa osaa tämän, sillä osaamisen kova ydin on sanalla sanoen silkka vittuilu. Osallistukaa politiikkaan, pääsette häiriköimään, ärsyttämään ja solvaamaan, mutta keskustella ei tarvitse.
Asiallisemman keskustelun näkökulmasta tällaiset kommentit näyttävät ”tahallisilta väärinymmärryksiltä” tai ”ohipuhumiselta”. Tällaisen puheen toimivuus ei kuitenkaan perustu sisältöön. Ei ole mitään oikein tai väärin ymmärrettävää taikka keskenään kohtaamattomia näkökulmia, vaan pyrkimys keskustelun tyrehdyttämiseen sinänsä. Tässä logiikassa puhe on toimintaa, keskustelun kääntämistä epäkeskusteluksi.
Ollaan keskustelun jälkeisessä kielessä. Tai se yrittää tulla olevaksi. Ja kaikki tietävät, mitä on politiikan jatkaminen toisin keinoin kuin keskustellen.
Vihapuhe on aina jo tehnyt itsensä todeksi
Kun vastapuolelta saadaan vietyä keskusteluosapuolen asema, heidät saadaan kielellisellä toiminnalla itsellään tehtyä absoluuttisesti vastapuoleksi, toiseutettua. Tarkoituksena on tehdä ihmisryhmien vastakkainasettelu todeksi kielessä itsessään. Tässä mielessä totuudella on oma, oikeistopopulismin kielilogiikalle alisteinen roolinsa.
Lausumateko itse on ”meidän” puolemme pitämistä keinoja kaihtamatta. Oma kanta todistetaan oikeaksi sillä, että ollaan valmiita peruuttamattomasti menemään järkevän keskustelun rajan yli. Se, joka kieltä käyttäessään on valmis olemaan piittaamatta totuudesta, käytöstavoista, argumentaatiosta, oikeusvaltion periaatteista ja rikossyytteistä, on ehdottomasti ”meidän” puolellamme. Hän myös tekee todeksi kannattajien haaveen jo pelkällä puheellaan, eli sen, että ”noille toisille” näytettäisiin kaapin paikka. Samalla hän tekee politiikasta pelkästään tätä. Mitään muuta ei tarvita ja lupaukset lunastetaan jo tällä kielenkäytöllä kannattajien silmien edessä.
Ihmisryhmien vastakkainasettelu tulee näissä puheteoissa todeksi lakkauttamalla keskustelun ja siirtymällä sanoista sanatekoihin. Näin yhteiskunnallisten asioiden ratkomisen perusperiaate vaihdetaan kielenkäyttötavassa ja sen toiminnassa itsessään.
Demokraattinen päätöksenteko sitä vastoin todellistuu argumentaatiossa, vakuuttelussa, juridisen yhdenvertaisuuden takeena toimivassa yleiskäsitteellistämisessä, äänestäjien informoinnissa, tosiasioihin juurtumisessa, tutkimuksissa ja tulevaisuussuunnittelussa, olivatpa nämä vääriä tai oikeita, ideologisesti väritettyjä tai kokonaisvaltaisemmin nähtyjä, habermasilaiseen ideaaliin tähtääviä tai poliittisia lehmänkauppoja. Näissä ulottuvuuksissa kieli vastaa perustojaan. Varsinkin poliittinen kieli on aina toiminnan tai kannan legitimointia ja legitimaation ratkomista, joka tapahtuu yhteisen mielekkyyden näyttämöllä eli aina jo keskusteluun osallistujien tasa-arvoisuudessa. Tähän perustuu sananvapauden arvokkuus. Keskustelevassa kielessä ammottaa oikeudenmukaisuuden ja toisten osallistujien kuulemisen haaste, tietynlainen Kantin kategorinen imperatiivi. Kaikki mielekäs puhe on vastaamista tähän haasteeseen, suostumista yleiskäsitteiden jaetulle yhtäläisyydelle kielen puhujien kesken. Tämän tiesi jo Platon ja oli siksi kriittinen sofistiikan ja tragediarunouden suhteen valtiollisen päätöksenteon yhteydessä. Argumentaation on aina perustuttava kysymykseen hyvästä ja oikeudenmukaisuudesta.
Oikeistopopulismin kieli kaventaa ja korvaa kaiken tämän niin, että keskustelussa ei ratkota enää muuta kuin – typerä mutta itsensä toteuttava – ”keiden puolella ollaan”. Niinpä on oikein nähdä, että sen perimmäinen taustaoletus on fasistinen, autoritaristisen kielen toimiminen tekoina, raippoina ja pilkkakirveinä, jotka lopettavat demokraattisen keskustelun ja kielen.
Tämä on omien kannattajien huijausta. Kieli sekä politiikan taustaoletukset ja perimmäinen logiikka yritetään muuttaa sellaiseksi, joka ei sovellu yhteiskuntajärjestelmäämme. Yhtä vähän kuin Yhdysvaltain kongressitalossa sijaitsi valta, jonka olisi voinut ottaa väkivalloin, yhtä vähän perussuomalaisten pääagendaa voi toteuttaa isänmaamme perustuslain tai arvoperinnön puitteissa millään mullistavalla eli kannattajien toivomalla tavalla. Huijaus on siinä, että stereotypioilla, solvauksilla, sarkasmeilla ynnä muilla olisi mitään mahdollisuutta muuttaa oikeusvaltion toimintaa. Kannattajia, kielenkäyttäjiä itseään huijataan. Tuo kieli puhuu heidät historiallisiksi mitättömyyksiksi.
Halla-aho ei todellisuudessa itse sano mitään. Kyse on vain jo olemassa olevan rasistisen diskurssin ennakkoluulojen helposta pukemisesta sanoiksi – kontekstissa, jossa se ei lopulta voi toimia. Populaariviihdettä politiikan kentällä, pelkkää turvantukkija-roolihahmon maneerista toistoa. Homma, jonka bottikin voisi hoitaa.
Lukekaa itse. Ainoa sisältö, joka julkkisperussuomalaisilla on jokaisessa kommentissaan, on sen todeksi nälvimistä, että poliittisen kielenkäytön itsensä pitäisi olla pelkkää ihmisryhmänsä puolelle asettumista. Mitään muuta ei osata eikä uskalleta. Epäkeskustelun hengetön muoto vain lausuu itsensä julki ja tahtoo yhteiskuntajärjestykseksi yhteiskuntajärjestyksen paikalle. Tätä hoetaan yhä uudestaan. Sisällön puolella taas vallitsee kumiseva onttous siitä, miten lakia ja säädöksiä tulisi tarkemmin ottaen kehittää, taloutta parantaa tai kuntien asioita hoitaa.
Tämä ei ole politiikkaa, vaan vain sen tiuskimista, ettei ymmärrä yhteiskunnan toimintaa.
Sananvapaudeksi nähdään oikeus tukkia toisten turvat. Pitää muka saada jatkaa stereotypisointia ja toiseuttamista. Myös lakiteksti ja julkinen budjetti nähdään vain tilaisuutena tölviä muita niin, että tuntuu. Eikä ole muuta poliittista agendaa. Kun joku huomauttaa, että tämä ei sovi isänmaamme oikeusvaltioperinteeseen, uhriudutaan sananvapauden marttyyreina. Tai mutisten teoretisoidaan, miksi tämä on legitiimi tavoite, millä vain yritetään ohuesti peittää tämän asenteen kyvyttömyys mihinkään ratkaisuihin. Samalla kaikki muu – vastapuolen kommenteista aina lakitekstiin – leimataan ”meidän puolen” halventamiseksi, syrjinnäksi, kiihkoiluksi, äärimielipiteiksi, paniikiksi tai oman puolen edustajien palvonnaksi. Niinpä siinä, missä nykyhallituksen politiikka juontuu oikeastaan melko suoraan perustuslaista ja perusoikeuksista, oikeistopopulisti antaa ymmärtää, että kyse on vihervasemmistolaisen aivopesuideologian totalitaristisesta mielivallasta. Vastapuoleen toisin sanoen projisoidaan oikeistopopulistin oma perusasenne ja hänen piilotoiveensa hallitusmuodosta. Näin tehdään, jotta tuo asenne tulisi yleiseksi totuudeksi politiikasta, keskustelusta ja ihmisyydestä.
Vihapuhe ei ole välttämättä vihaista puhetta, mutta se ei ole myöskään vain vihan ja pelon lietsontaa. Se ei ole jotain, joka pelkästään esiintyy muun puheen seassa. Se pyrkii syrjäyttämään muun puheen. Vihapuheen olemus on kaventaa kieli epäkeskusteluksi. Toiseuttaa toiset puhujat ulos keskustelusta. Korvata puhe vihalla.
Vihapuhe on alkujaan epäpuhetta.
Historia ja media
Oikeistopopulismin puheteoilla myös syyllisyys vastakkainasettelusta sysätään vastapuolelle, joka näin rakennetaan oman yleisön toiseudeksi. Syyllisyyden täytyy olla vastapuolen luonteessa tai sokeudessa, inhimillisen keskustelun ulottumattomissa, jotta oma puheteko, keskustelemattomuus ja muukin toiminta legitimoituisi ”sankarillisena reaktiona” vääryyteen ja toisten epäihmisyyteen.
Tälle kielelle on tilauksensa historiallisessa ympäristössään.
Epäinhimillistäminen näkyy selvimmin rasismissa ja muussa stereotypisoivan syrjivässä kielenkäytössä. Se aktivoi perinteisen länsimaisen rasismin kielelliset ja loogiset jäänteet arkipuheessa eli ne puheenparret, joilla länsimaista kolonialismia ja patriarkaalista yhteiskuntaa on aina ylläpidetty. Oikeistopopulismin kannattajat eivät ole osattomia ja syrjäytyneitä, eivät uhreja, vaan perusteettomasti etuoikeutettuja ja heidän kielilogiikkansa uusintajia, tämän kielen valitsevia.
Kyseinen kieli tarjoaa käyttäjäyleisölleen eli niille, jotka toistavat puheteon puheissa ja teoissa, historiallisen merkittävyyden tunnun. Ollaan jälleen kansojen taistelussa, puolustamassa omaa etuoikeutettua identiteettiä, joka nyt on uhattuna – sen sijaan, että ollaan suurten kertomusten kuolemassa ja historialliset perusongelmat pitkälti ratkaisseessa sivistys-, hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa tai sen toteuttamisen projektissa.
Kaikki epäkeskusteluun osallistuminen näyttäytyy harjoittajilleen historiallisena toimintana tai suorastaan identiteettimyytin ylläpitona: valemedian jakaminen, Halla-ahon sarkasmien peukuttaminen, maalittamiseen osallistuminen tai mahdollinen opettajien ilmiantaminen perussuomalaisvastaisesta politikoinnista (joka voi olla opetussuunnitelmaan kuuluvaa yhteiskuntamme perusarvojen opettamista).
Tämä on itse asiassa ainoaa ”identiteettipolitiikkaa” sanan negatiivisessa merkityksessä. Muille kelpaa identiteettien tasa-arvo, mikä tarkoittaa tietenkin myös, että taataan entistä paremmin sen ihmisryhmän kuuluvuus päätöksenteossa, jota asia ensi sijassa koskee. Oikeistopopulismin puolensa valitsemisen kielilogiikassa tämän toki huudetaan olevan suvaitsemattomuutta ja heidän sananvapautensa kaventamista tai keinotekoisten loukkaantumiskokemusten päästämistä kuuluviin. Näin yritetään irrottaa tasa-arvon periaate sinänsä sen luomasta tarpeesta toteuttaa ja edistää sitä historiallisesti rakentuneessa tilanteessa. Näin yritetään, aivan suoraan, lopettaa keskustelu.
Rasismi ja muu vastaava syrjintä toimii kielessä muun muassa niin, että stereotypioilla luodaan odotus, että tiettyjen ihmisten tulee arjen toiminnassa ”muistaa paikkansa” eli, että ovat vähän vähemmän tasa-arvoisia pelkän ihmisryhmään kuulumisensa takia. Syrjintää ei kuitenkaan ole se, että nyt valkoihoiselta heteromieheltä vaaditaan, kun puheenaiheena on rasismi, että hän muistaa historiallisesti rakentuneen perusteettomasti etuoikeutetun puhujapositionsa eikä uusinna sen toisia vaientavaa vaikutusta. Ei ole kohtuutonta alistamista tai sananvapauden kaventamista, että taataan marginalisoitujen sananvapaus.
Perusoikeuksien perusasia, jota perussuomalainen ei halua tajuta, on, että yhtenä perusoikeutena niiden kokonaisuudessa sananvapauskin tietysti rajoittaa itseään, ollakseen mahdollisimman suuri ja yhtäläinen kaikille.
Oikeistopopulistisen kielen logiikka sikiää toki myös sosiaalisesta mediasta. Sen synty tapahtuu samaan aikaan kuin militaaris-kansallisen historian merkityskato. Sosiaalinen media on sekin toisenlaista epäkeskustelua, pohjimmiltaan loputonta itsensä esittelyä. Siten orastavan argumentaation pystyy helposti tyrmäämään moraaliposeerauksena ja narsismina tai menemällä henkilökohtaisuuksiin, trollaamiseen ja kaikentasoiseen vihapuheeseen. Kaikkea some-argumentaatiota hallitsee jo lähtöjään kysymys puhujan poliittisesta me-identiteetistä. Tai sitten keskustelu muuttuu pelkiksi emojeiksi ja meemeiksi.
Kuplautumisen ongelma ei ole varsinaisesti tietoteknologinen. Algoritmit ovat vain väline, jolla todellisuuskäsitys ja kieli alistetaan kysynnän ja tarjonnan laille. Samaa tekee kritiikki julkisrahoitteista tiedonvälitystä, koulutusta sekä tiedettä ja taidetta kohtaan. Algoritmit ovat mainonnan kohdentamista ja siten ongelma on siinä, että todellisuuskuva ja uutiset muutetaan itsenä mainoksiksi sosiaalisen median fragmentoituneessa kentässä. Keskustelusta ja kielestä tulee ensi sijassa klikkiotsikoiden ja todellisuuskäsitysmainosten linkittämistä, jolla legitimoidaan oma profiilinäkyvyys ja vaiennetaan vastapuoli.
Demokratian edellyttämä totuus ei kuitenkaan voi olla vaihtelevasti riippuvainen siitä, voiko maksaa laatujournalismista, kallistuuko mainostajien arvioon siitä, mitä haluaa kuulla, vai osallistuuko salaliittoteorioiden generointiin ja valeuutisten levittämiseen. Julkisen palvelun media ylläpitää kieltä demokratian takaavana infrastruktuurina ja suojaa sitä kaventumiselta. Kieli sinänsä, argumentaation, retorisen ratkomisen, juridiikan, tieteen ja taiteen kieli olisikin ehkä syytä nähdä vaivalla rakennettuna infrastruktuurina, jota ei saa nakertaa tai myydä.
Lietsominen loitsii
Kielen toiminnallista luonnetta on viime vuosikymmeninä tullut tavaksi analysoida eksplisiittisinä performatiiveina. Klassikkoesimerkki näistä J. L. Austinin esille nostamista kielen ilmiöistä on lupaus: preesensin ensimmäisessä persoonassa käytetty luvata-verbi muokkaa sosiaalista todellisuutta, asettaa lupauksen olemaan ja saa sen aikaan. Samaa illokutionaarista voimaa on myös sopimuksilla tai puheenaiheen asettamisella, taustaoletuksilla, tarinakehystyksillä, käsitevalinnoilla ja käsitteenmuodostuksilla. Niitä ja erityisesti niihin latautuneita syrjiviä rakenteita onkin tutkimuksessa purettu enenevässä määrin.
Kieli saa aikaan asioita, julistaa, loitsii, toimii valtarakenteena, asettaa olevan ilmenemään totena käsitteellisin rajauksin, narratiivein ja diskurssein.
Nyt on kuitenkin pohjimmiltaan kyseessä näitä kielenkäyttömuotojakin perustavammasta toimintaulottuvuudesta. Kielessä toimiva määrittelyvalta ei kohdistu vain puheenaiheeseen, käsitteisiin, faktojen valikointiin, yleisöihin, ajatuskulkuihin tai edes siihen, kuka kelpuutetaan puhujaksi. Määrittelyvalta koskee aluksi sitä, puhutaanko ja keskustellaanko ollenkaan, eli mitä on kielen olemuksellinen toiminta.
Kielen olemuksellista dialogisuutta ollaan kaventamassa turvan tukkimiseksi eli juuri dialogin lopettamiseksi – ja tätä kielellistä torjuntaa ja toiseuttamista ollaan asettamassa sosiaaliseksi todellisuudeksi. Roman Jakobsonin käsitteitä mukaillen tätä voisi luonnehtia ”antifaattiseksi” kommunikaatiofunktioksi. Tai miksei myös antiloogiseksi, sikäli kuin logos on yhteisesti koettavissa ja keskusteltavissa olevan mielekkyyden paljastamista olevassa ja sen rajaamisessa olevaksi. Tämä antilooginen kavennus koskee perusihmisyyttä ja on juuri siten toisten asettamista epäihmisiksi.
Miten sitten vastata oikeistopopulismin epäkeskustelulliselle kielelle?
Dialogin yritys ei onnistu edes sivustakatsojien vakuuttamiseksi. Epäkeskustelu varastaa aina show’n. Eikä vastapuolen esityksessä edes ole mitään argumenttia, mielipidettä tai perustetta, mihin tarttua. Pelkkä tyhjä muoto. Sosiaalisen median rakenteissa on tuhat tapaa torjua keskustelu, muttei yhtään millä pitää keskustelu keskusteluna.
Toimiva keino sen sijaan voi olla tehdä oikeistopopulismin kieli itse etäisyyden päässä olevaksi kohteeksi. Purkaa analyyttisesti sen valtarakenteet esiin väsymättä. Tai osoittaa se huijaukseksi, naurettavaksi, tyhjäksi ja tyhmäksi, demokratiaan sopimattomaksi, oikeusvaltiossa toimimattomaksi, epäisänmaalliseksi ja perinteisten arvojen vastaiseksi. Voittaa se sen omilla keinoilla, mikä ei kuitenkaan tarkoita samaan kielilogiikkaan syyllistymistä, vaan vain vaientamisyritysten vaientamista keskustelun perustoiden ja vapauden säilyttämiseksi. Vastattaessa vihapuheelle jauhottaen, turvan tukkien, ”servaten” tai jäätävästi kuitaten ei yritetä kaventaa yhteiskunnallista keskustelua, vaan laajentaa se takaisin täyteen dialogisuuteensa. Tällöin ei aseteta totuudeksi epäinhimillistämistä, vaan jatketaan kaikesta huolimatta epäkeskustelua kuin se olisi keskustelu ja osoitetaan sen todellinen luonne sivustaseuraajille. Vastakkainhan eivät ole ihmisryhmät, vaan yhtäällä kaventunut käsitys oikeuksista ja keskustelusta ja toisaalla ihmisoikeudet ja värikkäästi ratkaisuja etsivä demokraattinen argumentaatio
Myös taide voi osallistua tähän. Onkin oireellista, miten ”postmoderni” taide on saanut eniten poliittista huomiota juuri oikeistopopulisteilta – toki stereotypisoivaa ja ivallista huomiota. Miksi? Ehkä taide pystyy herättämään keskustelua. En tarkoita vain yksittäisen teoksen herättämää keskustelua tietyistä teemoista. Tarkoitan sitä, että taideteos on esityksen ja keskustelun konstituoitumistapahtuma, aina esiperformatiivisesti faattista, todellisuuden näkyvästi asettavaa. Siksi se voi purkaa valtarakenteita tai luoda tulevaisuusluottamusta.
Edvard Iston maalaus ”Hyökkäys” (1899) koetaan sekä tyyliltään että sisällöltään nykyiseen äärikansallismielisyyteen sopivaksi. Hieman pidemmälle ajatellen sen voi kuitenkin tulkita oikeistopopulismin vastaiseksi. Teos kuvaa ensimmäisen venäläistämiskauden tilannetta, jossa koettiin Venäjän keisarinvallan uhmaavan suomalaista autonomiaa. Kaksipäinen kotka repii nimenomaan lakikirjaa ja edustaa sitä, miten autoritaristinen mielivalta uhkaa länsimaista lakiperusteisuutta ja tuolloin käynnissä ollutta suuntausta kohti oikeusvaltiota ja demokratiaa.
Oikeusvaltiossa lain tapa käsitteellistää on yhdenvertainen. Laki on kirjoitettu yleiskäsitteillä niin, että oikeus voi olla sokea. Laki katsoo vain tilannetta eikä tee oletuksia henkilöstä tai lokeroi häntä tietyn arvoiseksi – ja siksi lain pitää pysyä kaikissa tapauksissa kohtuullisissa seurauksissa. Etniset stereotypiat ovat täsmälleen päinvastaista yleistämistä, ja vihapuhe epäkeskustelun puhetekoina ajaa päinvastaista yhteiskuntajärjestystä. Ne sulkevat henkilön lokeroon ja ovat siten tietävinään tämän kohteensa luonteesta, arvosta ja ihmisyydestä jo kaiken relevantin, eivätkä avaa korvaansa muulle. Ne repivät oikeusvaltion lakikirjaa ja sen kieltä.
