Silvia Hosseini 29.8.2011
Antti Majander arvioi Helsingin Sanomissa (27.8.2011) Jenni Linturin esikoisromaania Isänmaan tähden (Teos, 2011). Romaania kehutaan kovasti, mutta samalla kriitikko tuo esiin väheksyvän suhtautumisensa kirjailijaan. Majander kirjoittaa: “Noin joka kolmannen sivun laitaan sipaisen lyijykynällä viivan: hyvin sanottu!” Hän sanoo näin siitä huolimatta, että “yhdistelmä ei ole aivan ilmeisin: nuori nainen ja suomalaisten vapaaehtoisten kokemukset SS-joukoissa toisessa maailmansodassa”. Romaanista poimittujen sitaattien jälkeen hän ihmetteleekin kirjoittajan asiantuntemusta ja kirjallista samastumiskykyä kuvattaviinsa: “Mistä Helsingissä asuva Jenni Linturi (s. 1979) tietää? Yhteiskuntatieteiden maisterin opinnoistako, Turun yliopiston luovan kirjoittamisen linjalta vai Kriittisestä korkeakoulusta?”
Niin, mistäpä naiset, varsinkaan nuoret naiset yleensä mitään tietävät. Hämmästyttävää, kuinka he pystyvätkin ajattelemaan, kuvittelemaan ja kirjoittamaan ihan itse!
Vertailun vuoksi: kun Majander kaksi vuotta sitten (HS 23.8.2009) arvioi Teemu Kaskisen esikoisteosta, sotaromaania Sinulle, yö (WSOY, 2009), ei hän maininnut sanallakaan kirjoittajan sukupuolta eikä nuoruutta, vaikka Kaskinen oli tuolloin vain vuoden vanhempi kuin Linturi on nyt. Kaskisen eläytymiskykyä ja tietoa ei sen kummemmin hämmästelty, vaikkei hänkään käsittääkseni ole rintamalla ollut.
Kun naistaiteilijoista kirjoitetaan, (mies)kriitikoiden on usein tapana korostaa, kuinka he – naiseudestaan ja nuoruudestaan huolimatta – kykenevät asioihin. Kun Anna Tuori viime syksynä valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi, kirjoitti Antti Järvi hänestä haastattelun (HS 22.10.2010), joka alkoi näin: “Taiteilija Anna Tuori, 34, näyttää siltä kuin hän olisi juuri tupsahtanut taivaasta. Hiukset ovat herttaisesti sekaisin, kädet täynnä kasseja ja olemus hieman hermostunut. Tuori ei ole ehtinyt siivota työhuonettaan. Lattialle on räjähtänyt rykelmä maaliroiskeisia kenkiä, tuhkakuppi, mankka ja muuta taiteilijan tarpeistoa.”
Ja kuitenkin tämä enkelimäinen, herttainen ja boheemi tyttönen, jonka kengät ovat osa “taiteilijan tarpeistoa”, osaa maalata! Hänellä on jopa ajatuksia teostensa taustalla, ihastuttavaa!
En siedä tytöttelyä. En siedä sitä keski-ikäisiltä miehiltä, joita useimmat tytöttelijät ovat, mutten myöskään muilta naisilta. Jos joku sanoo esimerkiksi “tyttöjen ilta” tai puhuu jostakin etuliitteellä “prinsessa”, poistan varmistimen. Tytöttely on ihmisen vähättelyä, samaa idiotismia kuin kosmetiikkamainosten “teknologiset innovaatiot” ja muut “edistykselliset” kommervenkit, joilla saadaan aikaan “pysyvästi rypytön iho” ja “nukkemainen katse”. Kuinka tyhminä naisia pidetään? Kuinka tyhmänä naiset pitävät itseään?
Naistenlehdissä naisista kirjoitetaan kahdella tavalla: joko korostetaan heidän kauneuttaan, tyylikkyyttään ja muuta ylimaallista täydellisyyttään tai sitten, tätä täydellisyyden oletusta vasten, nostetaan esille heidän inhimillisiä “vajavaisuuksiaan”. Kummassakin tapauksessa naisjournalistit tekevät itsestään ja lukijoistaan kateellisia kanoja.
Muistaakseni Trendi-lehdessä oli taannoin artikkeli Tanja Karpelasta, jonka erinomaisuutta toimittaja moneen otteeseen alleviivasi. Lopussa hän antoi synninpäästön omalle ja lukijoiden huonommuudelle: hän huomasi, että Karpelalla onkin kaksihaaraisia hiuksia! Hän ei olekaan virheetön! Samaan naisten vastenmielisen kateuden logiikkaan perustuu “Cameron Diazilla selluliittia! – katso kuvat” -tyyppinen viihdeuutisointi.
En ymmärrä tällaista. En ymmärrä, miksi taiteilijasta, näyttelijästä, poliitikosta tai kenestä tahansa halutaan antaa mainosmaisen täydellinen kuva. En ymmärrä toisaalta sitäkään, miksi monien naisten on niin vaikea hyväksyä, että on olemassa ihmisiä, kuten Jenni Linturi ja Anna Tuori, jotka ovat lahjakkuutensa lisäksi kauniita. Ei heistä tarvitse etsimällä etsiä inhimillisiä virheitä. Ei minua silti kiinnosta heidän herttaisuutensa tai kenkäkokoelmansa. Sen sijaan haluan lukea, mitä he ajattelevat – sodasta, taiteesta, kirjoittamisesta, maailmasta. Toisin kuin mainitut kriitikkosedät, minä oletan, että he tietävät; että heillä on sanottavaa.
Sama pätee myös toiseen suuntaan. Esa Mäkisen Juhlaviikkojen Mahagonny-oopperaa käsittelevässä artikkelissa (HS 21.8.2010) ohjaaja Lauri Maijalan maskuliinisuutta korostetaan monessa kohdassa: hänen kerrotaan “kiroilevan”, “lupaavan ostaa kaikille kaljaa”, “näyttävän partoineen huomattavasti 24-vuotiasta vanhemmalta” ja “painuvan ulos tupakalle”. Tällainen äijittely on yhtä luotaantyöntävää kuin tytöttely.
Pojittelu on sen sijaan nähdäkseni harvinaista. Henriikka Tavi tosin kirjoittaa uusimmassa Nuoressa Voimassa (2/2011) “poikarunoudesta”. Mikael Bryggerin, Tuukka Hämäläisen, Mark Mallonin, Teemu Mannisen ja Tomi Sonsterin teoksia erittelevässä esseessä poikana olemista lähestytään toki temaattisella tasolla, ensisijaisesti runojen sisällön, ei kirjoittajien sukupuolen kautta. (En ota tässä kantaa, tekeekö valittu näkökulma oikeutta käsitellyille teoksille.) Esseen otsikko on kuitenkin kiinnostava: “Runopojista hämähäkkimiehiä”. Kukaan ei älähtänyt. Entä jos naisrunoilijoiden teosten naistematiikkaa käsiteltäisiin Runotytöt-otsikon alla?
Ainakin joku naisbloggari saattaisi polkea jalkaa.
***
Kirjoittaja (s. 1982) on kaunis ja älykäs opettaja ja yleisen kirjallisuustieteen jatko-opiskelija, jolla on kahdeksan paria korkokenkiä. Vaikuttaisi siis täydelliseltä tapaukselta, ellemme tässä paljastaisi, että hänellä on myös selluliittia ja kaksihaaraisia hiuksia.