1.2.2010 Anni Venäläinen
On upeaa astua Urs Fischerin (s.1973) Marguerite de Ponty -näyttelyyn. Katsoja joutuu ihmeellisiin surrealistisiin tiloihin, joista jokainen on luonteeltaan erilainen. Tuntuu kuin seikkailisi Taiteen sisällä. Fischer on muuttanut museotilan teokseksi.
New Museumin näyttely on Fischerin ensimmäinen museoon tehty suuri yksityisnäyttely Yhdysvalloissa. Zurichissä syntynyt, nykyisin New Yorkissa asuva ja työskentelevä taiteilija on tullut tunnetuksi kokeiluistaan monenlaisilla materiaaleilla, ja tekniikoilla, sekä näyttelyistä, joissa hän on kaivanut teoksensa suoraan näyttelytilan seiniin tai lattiaan. Näistä ehkä tunnetuin on hänen New Yorkiin Gavin Brown´s Entepriseen toteuttamansa You, 2007, jossa hän kaivoi auki gallerian koko lattian.
Näyttely kertoo galleristin luottamuksesta taiteilijaansa, ja se on tietenkin samalla taidemaailman rakastama näyttävä ele, jollainen on omiaan tuomaan mainetta molemmille. Sinänsä Fischerin käyttämät keinot, kuten näyttelytilan muokkaaminen, tai epästabiilien tai pilaantuvien materiaalien kuten vahan tai hedelmien käyttö, eivät ole ennen näkemättömiä, eivätkä hänen innokkaat kokeilunsa pohjimmiltaan tuo uutta nykytaiteen jo ennestään loputtoman laajaan repertuaariin. Marguerite de Ponty -näyttelyssä hurmaakin jokin aivan muu.
New Museumia varten luodussa näyttelyssä on esillä teoksia, jotka ovat valmistuneet kolmen viimeisen vuoden aikana, osa tätä näyttelyä varten. Vaikka näyttely antaakin kuvan taiteilijan monipuolisesta ilmaisusta, se ei ole tyypillinen katsaus taiteilijan uraan ja tuotantoon. Fischer on saanut vapaasti käyttää museon kolmea kerrosta, joihin hän on luonut kolme luonteeltaan erilaista tilaa. Termi tilateos tuntuu hieman riittämättömältä, vaikka teknisesti ottaen sitä voisi käyttää.
Parhaiten Fischerin luomaa kokemusta voi verrata Kiasman viime syksyn Pipilotti Ristin näyttelyyn Elixir, jossa museotilasta, videoteoksista ja katsojaa varten asetelluista pehmeistä patjoista rakentui eheä kokonaisuus, joka tuntui yhdeltä ainoalta teokselta. Tai paremminkin sisäkkäisiltä teoksilta tai maailmoilta. Ristin ja Fischerin estetiikka on samanhenkistä yltäkylläisyydessään ja absurdiudessaan. Molemmat saavat aikaan visuaalisesta nautinnosta, yllätyksestä, riemastuksesta sekä niihin sekoittuvasta hienoisesta vaaran tunteesta syntyvää naurua.
Pipilotti Ristin näyttelyssä oltiin kuin kohdussa. Fischerin näyttelyssä liikutaan veistoksista ja muista elementeistä rakentuvassa surrealistisessa kolmiulotteisessa kuvaelmassa, joka on kuin outoja käänteitä saavaa unta. Oloa ryydittää hämmentävä ristiveto joka syntyy helppouden tunteesta, esityksen illuusion kaltaisesta keveydestä –ympärillä oleva voisi saippuakuplan tavoin kadota milloin tahansa – ja samanaikaisesta halusta antautua kokemukselle analysoimatta sitä. Ihan kuin suuri maagikko olisi vetänyt kummallisuudet hatustaan katsojan ällistykseksi.
Katsojaa suositellaan aloittamaan näyttelyyn tutustuminen ylimmästä kerroksesta. Tämä onkin erinomaisesti soveltuva ratkaisu. Näin nähtynä kokonaisteos kasvaa kerros kerrokselta.
Kun hissin ovi aukeaa neljänteen kerrokseen, joutuu täyteen ahdettuun, suhteellisen pieneen näyttelytilaan, jota hallitsevat jättikokoiset alumiinimöhkäleet, joista osa roikkuu ilmassa. Veistokset on suurennettu taiteilijan kämmenessään muovailemista savikönteistä. Suurennuksissa erottuvat käden ja sormien painaumat. Näiden joukossa on myös pienempiä veistoksia seurassaan Salvador Dalimainen lörpähtänyt vaaleanpunainen katulamppu, joka näyttää lainanneen tyylinsä 1800-luvun kaasuvaloilta.
Seinällä on teos nimeltä The Lock, 2007, jossa metronpenkin ja tenniskassin välissä leijuu elektromagneettien avulla kakku.
Koko näyttely samoin kuin valtavat alumiiniveistokset – Marguerite de Ponty, Miss Satin, Ix ja Zizi – on nimetty ranskalaisen runoilijan ja kriitikon Stéphane Mallarmén käyttämien pseudonyymien mukaan. Näyttelytiedotteessa Jarret Gregory sanoo näiden alter egojen kuvaavan Mallarmén vaihtuvia lähestymistapoja hänen kirjoittaessaan muodista. Mutta ne juohtuvat myös sitä laajempiin todellisuuden, fiktion ja ajan teemoihin, jotka ovat läsnä myös näyttelyssä.
Koska teokset on varustettu asianmukaisilla tiedoilla, niitä on mahdollista tarkastella yksittäin. Mutta itsenäisinä teoksina, jossakin toisessa kontekstissa monet niistä eivät luultavasti olisi yhtä mieleenpainuvia tai vahvoja, kuin tässä yhteydessä. Ne saavat merkityksensä kokonaisuuden, tilan osasena. Ainoastaan neljännen kerroksen luurangosta, pölystä ja pahvilaatikoista koostuva Violent Cappucino, 2007 jää irralliseksi koska se ei istu tilan muiden teosten maailmaan.
Tarkoittaako viittaus Mallarméen, että taiteilija asettuu tämän runoilija-kriitikon asemaan? Mallarmé oli unien ja alitajunnan maailmoista, sekä runon kielestä kiinnostunut symbolisti, jolle ominaista oli erilaisten vertauskuvien käyttö todellisuuden realistisen kuvaamisen sijaan. Tätä näyttelyä voisikin kokeilla lukea kuin symbolistisia maalauksia, tai barokin ajan asetelmamaalauksia, ne ovat allegorioita, joissa jokainen elementti merkitsee jotakin.
Mallarmé –viittausten kautta näyttely kytkeytyy myös muodin teemaan. Ja Fischerin teoksissa on muodikkuutta. Ne ovat ajankohtaisen tuntuisia, tätä sesonkia. Niissä on muodin yhtäaikaista ehdottomuutta ja leikillisyyttä, vaativuutta ja esteettistä lumoa. Kipuakin? Ainakin kuoleman ja kuihtumisen teema – vanitas – tulee vastaan jokaisessa kerroksessa.
Fischer kierrättää muodin tapaan menneiden aikakausien taiteen ja taiteilijoiden teemoja ja aiheita, luoden niistä uutta. Hän viittaa pop-kulttuuriin ja pop-taiteeseen, romantiikkaan ja barokkiin, flirttailee kitschin kanssa. Muodissa eleet merkitsevät. Myös taidenäyttelyä, teosten esillepanoa, voi ajatella eleinä. Teos on esillä, näyttämöllä, katseiden kohteena, silmillä ahmittavana.
Kuljettaessa museossa alaspäin saavutaan suurempaan ja avaraan, niukasti ”sisustettuun” tilaan. Seinän väri vaihtuu asteittain rembrandtmaisesta lämpimästä ruskeasta vaaleaan sinisen violettiin. Huoneen keskellä on rokokoohenkinen pastellisävyinen violetti ja hieman muodottomaksi sulanut piano, Untitled, 2009. Valuvien ja turmeltuneiden muotojen henkimää dekadenssin ja kuoleman teemaa jatkaa myös Cumpadre, 2009. Teos koostuu siiman varassa riippuvasta tuoreen näköisestä croissantista ja sen päällä istuvasta värikkäästä perhosesta. Hitaasti pilaantuva ruoka ja kuollut mutta ikuisesti säilyvä perhonen rinnakkain. Ihmiset parveilevat seinässä olevan pienen reiän kohdalla, josta ponnahtaa esiin kieli, kun katsoja tulee sopivan lähelle. Seinästä työntyvä kieli, Noisette, 2009, on karnevalistinen ja hävytön ele.
Tilan tunnelma on ihmeellinen. Tilan avaruus ja esineiden pieni mittakaava, sekä väriharmonia saavat tuntemaan, että olisi astunut sisään maalaukseen, jossa haluaa viipyä mahdollisimman pitkään. Asetelmallisuus ja näyttämöllisyys on vahvimmillaan juuri tässä tilassa. Kestää aikansa, ennen kuin katsoja huomaa, että huoneen seinät ja katto ovat nekin yksi teos. Taiteilija on kuvannut tilan sentti sentiltä ilman lisävaloa. Kuvista on koostettu tapetti, jolla tila on päällystetty. Seinien yksityiskohdat kuten paloposti ja yleisölle tarkoitetut kyltit erottuvat kuvina oikeiden kylttien vieressä, jotka oli lain vaatimusten mukaan täytynyt jättää paikalleen.
Tila on päällystetty kuvalla omasta itsestään. Teoksen nimi Last call Lascaux viittaa myös ensimmäisiin suurenmoisiin taideteoksiin, luolamaalauksiin. Näyttelyn tiedotteissa teos yhdistetään myös barokkiajan trompe l´oeil –maalauksiin, jotka usein olivat osa arkkitehtuuria, siis suoraan seinään toteutettuja, ja jotka olivat suosittuja myös 1800-luvulla.
Viimeistä massiivista teosta Service à la Française, 2009 sävyttää nostalginen popkulttuurin ja poptaiteen teema. Teoksen nimi tarkoittaa ranskan hovien tapaa tarjoilla kaikki ruokalajit yhdellä kertaa sen sijaan että ne tuotaisiin pöytään yksi kerrallaan. Oikeastaan tämän nykyversio olisi seisova pöytä, tai muu epämuodollinen ateria, jossa jokainen kahmii ruokaa itselleen yhteisiltä vadeilta.
Teos esitellään tiedotteissa lukuina; 12 tonnia terästä ja yli 25,000 kuvaa. Se koostuu yli viidestä kymmenestä suuresta kromiteräslaatikosta, joihin on silkkipainotekniikalla painettu kuvia erilaisista esineistä, kuten matkamuistoista, hedelmistä ja muista ruoka-aineista, arkisista pikkuesineistä, tikapuista, veistoksista, puhelinkopista, vaatteista ja niin edelleen.
Jokaisessa laatikossa on kuvattuna yksi esine ylhäältä ja sivulta päin. Osa laatikoista on paljon ihmistä korkeampia. Jotkut esineet ovat esillä oikeissa mittasuhteissaan, toiset moninkertaisesti suurennettuna. Laatikot täyttävät tilan ja ihmiset kuljeskelevat niiden välissä kuin kaupungissa, joka tuo mieleen New Yorkin teräs- ja lasipintaiset pilvenpiirtäjät.
Katsojat heijastuvat laatikoiden kromipinnoilta, katsovat itseään, samalla kun heistä muodostuu tämän pyörryttävän surrealistisen kaupungin väkijoukko. Nurkan takana, hissille poistuttaessa odottaa yllätys. Katosta roikkuu lintua esittävä, tummaksi patinoitu alumiiniveistos, abC, 2007. Lintu seisoo kivellä ja roikkuu samalla kaulastaan rautaketjun päässä katosta. Kivi, jonka pitäisi olla linnun tukena muuttuukin nyt karmeaksi taakaksi. Hirtetty lintu on pieni, makaaberisuudestaan huolimatta liikuttava, ja traaginen lopetus näyttelylle.
Urs Fischerin näyttely Marguerite de Ponty, New Museumissa 21.10.2009 – 07.02.2010.
Linkit:
New Museum:
www.newmuseum.org/exhibitions/417/urs_fischermarguerite_de_ponty
Gavin Brown´s Enterprise:
www.gavinbrown.biz/artists/view/urs-fischer
Näyttely museokävijän silmin:
www.youtube.com/watch?v=SfZOFXqUw1M
Mallarmésta lisää Mustekalan numerossa Mallarmé, Une Negresse, 5/05, Vol 11
www.mustekala.info/node/11