13.5.2010 Irmeli Hautamäki
Markus Eek, Pixelpark
Tämä on anti-arvostelu siinä mielessä että en kirjoita kenenkään taiteesta erityisesti, en boostaa ketään yksittäistä maalaria enkä galleriaa. Kirjoitan uudesta maalaamisesta, joka on toki ollut läsnä jo jonkin aikaa. Nykyään sitä näkee yhä enemmän nimenomaan nuorten taiteilijoiden tekemänä. Vesivärimaalauksia, öljyväriä, akryylia, abstrakteja tai semi-abstrakteja töitä, isoja kankaita, leveitä pensseleitä, maalaamisen riemua. Mistä oikeastaan on kyse tässä uuden maalauksen vahvassa tulemisessa?
Uuden maalaamisen tulemisella on tuskin paljoakaan yhteistä 1980-luvun uusekspressionismin kanssa, jonka useimmat kriitikot muistavat kuin eilispäivän, mutta josta nuorimmat maalarit ovat tuskin kuulleetkaan tai jonka vaikutuspiirissä he eivät ainakaan ole eläneet. Uusi maalaustaide ei ole mitään subjektiivista tunteenpurkausta, se lähestyy aisteja paljon tietoisemmin ja harkitummin.
Aina siitä asti, kun maalaustaide luopui perinteisistä tehtävistään, jotka liittyivät todellisuuden esittämiseen, on sen arviointi ja katsominen kohdannut haasteita. Enää perinteiset ismit ja tyyliluokitukset – kuten ekspressionismi tai edes uusekspressionismi – eivät kerro riittävästi, mistä on kyse. On yritettävä uutta arviota.
Mistä intohimo maalaamiseen ja väriin sitten kertoo? Yhden ratkaisun tähän tarjoaa filosofi Jean-Luc Nancy uudessa kirjassaan Filosofin sydän, jonka aiheena on ruumiin ja hengen suhteen ikiaikainen ongelma. Fenomenologiseen suuntaukseen kuuluva Nancy sanoo, että maalaustaide on ruumiiden taidetta. ”Se tuntee ihon, se on läpikotaisin ihoa.” Kyse on ihonväristä, värähtelystä, väristä, taajuudesta ja sävystä, jollakin paikalla, jossakin tapahtumassa. Hän tarkoittaa, että maalaamisessa on kyse koskettamisesta ja että kangas on eräänlainen iho. Se joka koskettaa, saa aikaan värähtelyä.
Sama tapahtuu maalauksessakin ja myös katsoja voi aistia siihen liittyvän mielihyvän. Nancy viittaa kirjailijaan, jolla tätä etua ei ole, sillä sanojen kyky koskettaa on huomattavasti heikompi kuin värien. ”Niinpä esimerkiksi Diderot sanoi kadehtivansa maalareita siitä, että he pystyvät lähestymään väreillä sitä mihin hän, kirjailija, ei yltänyt, naisen mielihyvää.”
Kiinnostavasti sanottu. Kirjailija voi tuottaa vain sanoja, eivätkä ne kosketa – ainakaan helpolla – aisteja. Niinpä filosofi on ottanut projektikseen sen miten ruumiin voi kirjoittaa. Kirjoiteettakoon ruumis on hänen ohjelmansa.
Maalaaminen on koskettamisen taidetta ja koskettaa voi vain aistiva ruumis. Näin sanoi aikoinaan myös Maurice Merleau-Ponty . Hänen mukaansa vain ruumis kaikkine aisteineen voi maalata, kuinka henki voisikaan sen tehdä, hän kysyi.
Maalari koskettaa värillään, saaden aikaan mielihyvää, värähtelyä, jonka katsoja aistii. Johanna Aallon juuri päättynyt näyttely oli yksi esimerkki tästä uudesta maalaamisesta. Siveltimenjäljet olivat selvästi näkyvissä töissä, joiden aiheena oli vain tila. Sitä Aalto tutki kosketellen käyttäen hyväkseen luonnon värejä: vaaleita okria, harmaata ja vihreää, joukossa hieman viileää punaista. Erityiset Aallon tummat Maalaukset (kaikkien töiden nimenä oli vain Maalaus) jotka oli ripustettu lähelle tosiaan pieneen tilaan, toivat hyvinkin intiimin vaikutelman läheisyydestä.
Markus Eek, Mälarnatt
Ruotsalaisen Markus Eekin maalaukset ovat esillä parhaillaan. Eek maalaa ohuita läpikuultavia pintoja. Hänen maalauksensa näyttää helpolta, mutta ei varmasti ole sitä. Hänen maalauksissaan aistii myös silkkaa maalaamisen riemua ja aistien nautintoa.Berliinissä asuvan Eekin värit eivät tule luonnosta. Hän käyttää
rinnakkain syviä sinisiä ja violetteja ja myös kirkkaita ja vaaleita värejä. Niissä on usein esillä maisema-aihe tai kasviaihe, mutta viitteenomaisesti. Kasviaihe on liitetty maalauksen pintaan lopuksi mustalla leveällä ja nautinnollisella kosketuksella. Musta ja non-naturaaliset värit tekevät maalauksista samaan aikaan viehättäviä ja vastenmielisiä. Niiden lumo on kuin vaarallisten ja houkuttelevien myrkkykasvein viehätystä. Ne saavat aikaan halua koskettaa tuota outoa aisteilla, kokeilla sitä, mutta vetäytyä heti pois.
Uuteen maalaukseen voi liittyä myös moniaistisuutta. Näin on Tiina Osaran näyttelyssä jonka maalausten lähtökohtana on musiikki. Osara, joka on taidekoulu Maan kasvatti ja asuu nykyisin Muuramessa, on tehnyt suurikokoisia töitä säveltäjä Kai Niemisen musiikkiin, joka myös soi näyttelyssä taustamusiikkina. Nämäkin maalaukset perustuvat pelkästään väriin ja sen avulla luotuun tilavaikutelmaan, jonka voi aistia maisemana. Näin on vaikuttavassa ‘Moninaisuus’ nimisessä työssä joka on samalla eräänlainen salainen puutarha .
Perinteisestä maalaustaiteesta poiketen se ei etsi tilavaikutelmaa perspektiivin kepin avulla, ei edes itämaisen perspektiivin keinoin, vaan luottaen pelkästään väriin. Säveltäjä Kai Nieminen kertoi olleensa niin innostunut tästä työstä että hän teki uuden sävellyksen maalauksen pohjalta.
Tiina Osara: Moninaisuus, yksityiskohta
Jean-Luc Nancy, Filosofin sydän (2010), Gaudemus.
Johanna Aallon näyttely Galerie Forsblomilla 14.4. – 9.5. 2010
Markus Eek Galleria Kalhama ja Piippo 16.4. – 16.5. 2010
Tiina Osara Keuruun museo Hämärän ääni – maalauksia Kai Niemisen musiikista 23.4. – 30.5. 2010
Kai Nieminen, Palomar, huilukonsertto 2001. Patrick Gallois, huilu.