Uuteen kulutukseen datan ja aineen väliltä

Kun siirrymme kulutuksen vuosikymmenelle ties monennenko kerran, kriittisen etäisyyden ottaminen olemisen tapaan on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin. Kulutusvapaan elämäntyylin sädekehää kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa moni vähemmänkin tiedostava toivoo päänsä päälle, vaikka yhteiskunnassa on vaikeaa selviytyä kuluttamatta lainkaan. Kierrätettykin on kertaalleen jo tuotettua, ja aineettominkin arjen toiminto kuluttaa vähintään dataa. Eihän kulttuurin kuluttamisessa sentään mitään pahaa ole? Myös materiaaliset taideteokset päätyvät valitettavan usein kertakulutushyödykkeiksi ja jätteeksi, parhaassa tapauksessa taiteilijan työhuoneelle kierrätykseen uusien taideteosten materiaalina. Vain tietty osa kulttuurituotteista pääsee kestokulutushyödykkeiksi kaanoniin ja kokoelmiin periaatteessa ikuisella statuksella.

Juuri päättyneen vuosikymmenen merkityksellisimmistä kohokohdista tai kauaskantoisimmista ratkaisuista pystyy lähes kuka hyvänsä laatimaan uskottavan listan riippuvaisten medioiden aivopesemän tiedollisen omahyväisyytensä turvin, koska historian tuomio on vielä pelottavan kaukana. Varmaa on kuitenkin, että jatkossakin ympäröivää todellisuutta käsitellään välitetyn tiedon kautta, liikutaan enemmän tai vähemmän massojen mukana, pyöritään epäterveissä ympyröissä tai hukataan ympyrät ja odotellaan hiilineutraalia tulevaisuutta. Jos siinä ei ole tarpeeksi kestämistä, valitettavasti on myös todennäköistä, että laadukkain kymmenes ei missään kategoriassa edelleenkään saa ansaitsemaansa arvostusta, näyttelyitä tuotetaan joko ilman resursseja tai sisällöllisesti varman päälle pelaten mahdollisimman suurten bulkkilipputulojen toivossa. Onko mitään muuta odotettavissa? Kulttuurispämmiä milloin kenenkin yhteisen hyvän asialla, ideakauhontaa puolivalmisteisiin kohderyhmille, joista yhtäkään ei kiinnosta, helppojen ratkaisujen etsimistä vaativiin kysymyksiin?

Jos yhtään lohduttaa, nykyvuosituhannella suuret kuluttajien massat ovat tarkemmin määrittelemätön enemmistö, johon kukaan ei kuulu, näkemykset ja aatteet vain liikkuvat ennakoiduissa mielipidemittauksissa ja siirtyvät pilvestä toiseen. Pilvet liikkuvat alati meitä kohti ja väistävät katsettamme kohdatessamme, mutta kuitenkin lataamme niihin ja takaisin merkityksellistä sisältöä. Mikä datana siirtyy ja kohta katoaa, on tiedetty jo tänään jossain päin maailmaa, kun se on jättänyt huomaamattoman jäljen ja muuttanut rakeista kuvaa, joita mahtuu mieleen yksi kerrallaan. Hieman erityisasemassa muistaa jälleen hengittävänsä, turvaa etsivien minuus taas on sidottu tahdon tai aineen palvelukseen. Aineen sidokset ovat sokeat, ne sitovat vereen ja maahan, vuosien jonoon, vaikka niistä yksikään ei lopulta pysy. Siitä mikä jää aineesta yli, taas säilyy se mikä säilötään. Yksilöiden vapaan henkisen tilan kapeutuminen päivittäisten tiedollisten ja taloudellisten mukavälttämättömyyksien kustannuksella on yhteiskuntamme vitsaus, joten aikuistuminen on vältettävä katko kasvussa.

Vain pakosta ja välttämättömyydestä massojen kulutustottumukset muuttuvat, eivät aavistellessa tulevaa ympäristö- ja ilmastokriisiä, jonka toteutuessa jokainen etuoikeutetulla pallonpuoliskolla omasta mielestään voi kuitenkin ostaa itsensä vastuusta vapaaksi joko rahalla tai pikkuhurskailla myönnytyksillä paremman ja viisaamman huomisen puolesta – kunhan vain vielä tänään ei tarvitse luopua mistään. Aineeton kulutus ei laajassa mittakaavassa ole edelleenkään todellisuutta, vaikka museot ovatkin riemuinneet päättyneen vuoden ennätysmäisistä kävijäluvuista eikä lupaavan suhdanteen taittumista ainakaan toistaiseksi ole näköpiirissä. Kysynnän ja tarjonnan dynamiikkaan vaikuttaa paitsi tarjonnan laatu, myös se, millaisin saavutettavuuden kriteerein tarjonta tuodaan kuluttajien arkeen. Siitä ei ole pelkoa, että en-katso-yhtään-taideteosta -päivää joutuisi suosittelemaan muille kuin häviävän harvalle joukolle.

Signaalit kuitenkin hiipivät esiin. Kulttuurin kuluttajille on melkoisen suosion saattelemana luotu oma etukortti, Museokortti. Näin helppoa näyttelytilan ovesta käynti ei ole koskaan ollut! Yhä matalamman kynnyksen tilaratkaisuja on vähitellen alkanut ilmaantua ja mikä olisikaan sen parempaa. Kauppakeskuksen (mikä kirosana!) yhteyteen avattavan museon pitäisi olla täysin luonteva veto eikä uutiskynnyksen ylittävä erikoisuus. Musiikkimuseo Fame kauppakeskus Triplan yhteydessä on uskaltautunut kuluttajien keskelle, jo hyvällä menestyksellä. Omien ennakkoasenteiden ylitse olisi opittava näkemään, ylipäänsäkin olisi opittava näkemään. Uusi Amos Rex Lasipalatsinaukion alla on saavuttanut supermarketsuosion näyttelyiden laadusta tinkimättä. Aina ei tarvita edes seiniä tai portinvartijoita elämyksiä rajaamaan. Äskettäin suositumpana kuin koskaan päättynyt Lux Helsinki tarjosi ympäri vuorokauden pimeäntihkuisen pääkaupungin keskellä häikäilemättömiä valon pilkahduksia, joihin parhaassa tapauksessa saattoi havahtua edes arkireiteiltään poikkeamatta.

Teksti ja kuva: Jonna Hyry