Irmeli Hautamäki 18.8.2014
Taidetta on ollut tapana esitellä viime vuosikymmeninä valkoisissa, kirkkaasti valaistussa galleriatiloissa. ”Valkoisesta kuutiosta” on tullut käsite, jonka uskotaan rajoittavan taiteilijan mahdollisuuksia tuoda esiin ajatuksiaan. Monet kriittiset tarkkailijat ovat sitä mieltä, että valkoinen galleriatila on kuin kirkko, jonne ulkopuolinen maailmaa ei saa päästä ja jossa keskitytään palvomaan taidekulttia. Onko tämä totta? Eristääkö valkoinen kuutio taiteen ympäröivästä maailmasta?
Protestanttisen asiallisesti ottaen hyvä esittelytila, joka torjuu häiritsevät visuaaliset elementit, tarjoaa sekä taiteilijalle että katsojalle parhaan ympäristön taiteen katsomiseen ja kokemiseen. Samalla valkoinen tila asettaa taiteen testiin. Valkoinen, kaikesta muusta visuaalisuudesta riisuttu tila on vaativa ja kova, sillä se paljastaa armottomasti teoksissa olevat puutteet. Teos, joka kykenee kamppailemaan tyhjyyttä vastaan on valmis. Se joka selviytyy valkoisen kuution testistä, pärjää omillaan missä tahansa ympäristössä. Yksi modernismiin liittyvä saavutus on ollut, että teos toimii yksin, ympäristöstä riippumatta.
Kaikki taide, jota esitellään valkoisessa kuutiossa, ei todellakaan selviydy valkoisen kuution testistä. Helsingin gallerioissa on tälläkin hetkellä esillä monia esimerkkejä tästä. Esillä on näyttelyitä joissa on ansioita, mutta se jokin, joka pysäyttää ja panee ajattelun liikkeelle, jää puuttumaan. Teosten ansiot liittyvät tekniikkaan: monet maalarit hallitsevat välineensä erinomaisesti. Esimerkiksi galleria Heinon Jussi TwoSeven ja Galerie Forsblomin Adam Saks ovat taitavia tekijöitä. Näyttelyiden kokonaisvaikutelma tiivistyy kuitenkin viheliäiseen koristeellisuuteen: mikään teoksissa ei nouse puhtaasti esteettisten ansioitten yli tai ohi. Ilmaan jää kysymys, miksi nämä teokset on tehty, mitä niillä on haluttu sanoa tai mitä niillä on pyritty ilmaisemaan? Pelkkä esteettisyys paljastuu valkoisen kuution testissä nopeasti ja alkaa häiritä tavalla tai toisella.
Rosoinen teos, joka on näennäisen taidoton, pärjää valkoisessa kuutiossa liian esteettistä teosta paremmin. Laura Törmikosken näyttely”Kun sinulla on kaikkea eikä mitään” TM-galleriassa kamppailee aiheen esteettisyyden ja tekniikan tahallisesta taidottomuudesta johtuvan jännitteen välillä. Maalausten värit ovat hemaisevia pastelleja ja aiheet suloisia prinsessaunelmia, mutta tekniikka spontaania rouheaa. Näyttelyssä on hieman särmää ja itseironiaa, mihin jotkut teosten nimetkin osuvasti viittaavat. Kuitenkin tarvitaan vielä lisää ajattelua ja ilmaisun kehittelyä ennen kuin teokset selviytyvät valkoisesta kuutiosta kunnialla.
Melkein samaa voisi sanoa Galleria Jangvan Kirsti Tuokon näyttelystä ”Party Time”. Tässäkin taiteilija yrittää rakentaa jännitettä aiheen esteettisyyden ja toteutuksen rosoisuuden välille. Muotiin ja juhlimiseen liittyvät aiheet on toteutettu pleksilevylle ekspressiivisen rennosti, mutta valkoiseen kuutioon astuva katsoja jää toivomaan lisää vääntöä, lisää jännitettä ja ristiriitaa. Tuokon piirrokset tuovat etäisesti mieleen Egon Schielen, 1900-luvun alun wieniläisen avantgardistin teokset, mutta juuri tämä havainto jättää katsojan kysymään, voisiko ilmaisua vielä kehittää niin, että teokset todella naulaisivat katsojan paikalleen ja antaisivat syyn pysähtyä niiden ääreen? Voisiko juhlijoista rutistaa esiin vähän enemmän ahdistusta tai tunnetta? Valkoinen kuutio on kova testi se joko pysäyttää katsojan tai panee kääntymään kannoillaan nopeasti.
Valkoinen, puhdas galleriatila ei siis ole todellinen ongelma taiteen esittelyn kannalta. Tyhjä tila päästää taiteen esiin, oli sitten kyse kantaaottavasta eli poliittisesta taiteesta kuten Alfredo Jaarin Kiasmassa parhaillaan esillä olevasta näyttelyssä tai myöhäismodernistisesta maalaustaiteesta. Ongelma on galleriatilan maksullisuus, johon Axel Straschnoy ja Jussi Koitela ovat viitanneet Mustekala-blogeissaan.
Suurella yleisöllä ei ole yleensä tietoa siitä, että monissa tapauksissa taiteilija itse maksaa galleriatilan vuokran ja kaikki muut näyttelystä aiheutuvat kustannukset. Tämä vääristää taide-elämää kritiikin osalta toisinaan siten, että solidaarisuus taiteilijaa kohtaan estää arvostelijaa esittämästä kriittisiä ajatuksia ja huomiota näyttelyistä. Tässä on yksi syy paljon puhuttuun kritiikin kriisiin tällä hetkellä. Kritiikki mieluummin vaikenee vähemmän onnistuneista näyttelyistä kuin tuo esiin niiden puutteita, sillä kriitikko tuntee tietysti taidemaailman nurjat lait. Silti kritiikin esittämättä jättäminen on itsepetosta, se on taiteen ja yleisön pettämistä.
Edellä esitetty panee kysymään, millaista bisnestä galleriabisnes oikein on tällä hetkellä? Riskinottoa siinä ei kovin paljon ole. Kyse saattaa olla puhtaasta kulttuuriteollisuudesta, jossa galleriat ovat ottaneet haltuunsa teosten levittämisen ja esittelyn monopolin. Taiteilija on tuottajan asemassa, taiteilijalla on hallussaan tuotantovälineensä, joihin sisältyy loputtomasti mahdollisuuksia. Käytännössä gallerioitten harjoittama raaka markkinalogiikka, joka seuraa enemmän Helsingin vuokramarkkinoiden trendejä kuin taiteen kiinnostavia diskursseja kuitenkin määrittelee sen, mitä nähdään ja missä nähdään.
Axel Straschnoy ehdottaa ratkaisuksi näyttelyiden pitämistä muualla: eräänä vaihtoehtona kaupallisille gallerioille ovat viime aikoina syntyneet pop up -galleriat. Mikä tahansa tila ei taaskaan käy satunnaisen gallerian käyttöön, tilalta ja sen sijainnilta vaaditaan monia asioita. Viime keväänä Yrjönkadulla nähtiin nuorten maalareiden kiinnostava näyttely otsikolla ”Yrjö 16”. Paikkana oli tavallinen kaupunkiasunto, jonka oli taiteilijoitten käyttöön lahjoittanut eräs yksityishenkilö. Näyttelyn teokset oli valittu ammattimaisen kuraattorin avulla. Paikan luonteeseen ja tilan mittasuhteisiin kuului se, että yleisö sai mahdollisuuden arvioida miltä teokset näyttäisivät kotiympäristössä. Yleisömenestys Yrjö 16:den avajaisissa viime toukokuussa oli mahtava. Tämä saattaakin olla näyttelyiden uusi suunta, josta kriitikoiden kuin yleisönkin on syytä pysyä valppaana.
Kirjallisuutta:
Hautamäki, Irmeli 1999, Kulttuuriteollisuus ja sen kritiikki Adornon mukaan. Teoksessa Kulttuuriteollisuus. Toim. Hannele Koivunen ja Tanja Kotro. Helsinki: Edita.
Straschnoy, Axel 2014, Exhibiting Elsewhere
Näyttelyt:
Kirsti Tuokko: Partytime, Galleria Janva 6.8. – 24.8.
Adam Saks: I am a Ghost I am a Totem I am a Still Life, Galerie Forsblom 8.8.–31.8.
Laura Törmikoski: Kun sinulla on kaikki ja ei mitään, TM-galleria 30.7.–17.8.
Jussi TwoSeven: Avara Luonto, Galleria Heino, 9.8.–31.8.