Saku Soukka kuvailee runoja ja valokuvia sisältävän esikoiskirjansa Paperipeili (Noxboox 2016) pääaiheina olevan ”itsetuntemus ja sosiaaliset dynamiikat. Se sivuaa ja yhdistelee omaelämäkerrallisella tavalla erilaisia alateemoja kuten globalisaatio, vuodenajat, valo, pimeys, uskonto, rakkaus ja kuolema.” Rita Anttila kirjoitti teoksesta nyt julkaistavan esseen, joka itsessään lähenee proosarunoutta.
Teksti: Rita Anttila 18.3.2018
Kuva: Saku Soukka
Katson valoisaa huonetta, Saku Soukan Paperipeili alkaa. Valokuva on alaston, se avaa verhon näyttämölle, jossa asiat ovat läsnä sellaisina kuin ne ovat. Käsikirjoitusta ei tunnu olevan, mutta tekijän kädenjälki on tunnistettavaa. Siinä sekoittuvat autenttisuus, sattuma ja ajan kulumisen varjo. Tarkastelen tunnelmaa ja yksityiskohtia, sillä ne kannattelevat toisiaan. Löydän vaimeaa puhetta, joka laskeutuu sängylle.
Yö on kuluttanut lakanaa ja piirtänyt kankaalle meren pohjan näkyviin. Katsojana se on minulle kuva, jonka unet ovat muokanneet. Arkinen, mutta ainutkertainen. Punainen kirja, jonka kannessa on kultaisia ornamentteja, makaa lattialla kuin pudonnut hedelmä. Ajattelen, että nämä hedelmät muuttuvat kuviksi, kun aika kuluu. Elämä on yksityiskohdissa, vaikka sen virta silottaa ne yhteen ja samaan uomaan – hiljaisuuteen.
Katson runoilijan huonetta, tuntuu kuin katsoisin valon raunioita.
Mustat kirjaimet valkoisella paperilla ovat kuin merkkejä hohtavalla lumella. Ne satavat tuhkana taivaasta valkoisten sivujen valkoiseen maahan. Jokin on palanut jossakin, mutta savu ei haise. Tekstin materiaali on painavaa, se on mennyt luuhun asti. Sanat tekevät kuvia, jotka lävistävät itse kuvat. Niiden aines on valokuvien arjen yläpuolella, sovussa. Ne kannattelisivat siellä itseään myös ilman kuvien tukea, mutta toisaalla tarvitsen lukijana valokuvia osoittamaan kevyesti, että tämä on ollut. Valokuvat eivät kuvita sanoja. Ne oleilevat sanojen rinnalla yhtä luonnollisesti kuin mustekynä paperin vierellä, odottaen.
Sitten astun ovista, sillä ovet avataan, ja huone pimenee. Liha itkee maata ja halu orjaansa. Gravitaatio kutsuu lattian läpi ja leikkaa keveyden ilmasta. Valokuvassa iho pingottuu kylkiluiden päälle. Luissa on ikuisuus hetken läsnä, vaikka ikkunaa ei enää näy. Valo ei pääse läpi tähän huoneeseen ja muistiin. Katsojana jään näihin kuviin kiinni kuin varastoon, ilma on paksua ja happi loppuu. Jokin loppuu alkuunsa.
Tekstin suru syntyy kahdesta, jotka kohtaavat ja menevät ristiin. Läsnäolo synkronoi surua, se on mustaa ja kohdakkain. SuruXSuru ennakoi seuraavaa keskiaukeaman kuvaa, jossa vaalean meren aallot lyövät kallioon, ja jossa tekijä asettuu maisemaan kuin olisi liikkumaton osa sitä. Tuuli kuitenkin liikuttaa syvyyden pintaa ja vaahtopäät rikkovat meren kirkkaan peilin. Meri peilaa taivasta, koska sen on pakko, taivas on. Paperilla tämä kaikki pysähtyy ja saa muodon, runo puhuttelee siellä, mihin rakkaus on jättänyt. Runot ovat ankkureita ja tekijä nostaa ne pilviin:
keräsi ankkurit merestä
ripusti ne pilviin
omille paikoillensa ajelehtimaan
hitaat kalat pohjasta
näyttivät valkeat mahansa
jotka piilottivat tuulet
Sanoissa on ylevän tuntu, joka on surusta vapaa. Pilviin ripustetut ankkurit painavat kuin yli 200-vuotias romantiikka harteilla. Silti ne liikkuvat, ja eräänlainen kertomus jatkuu. Kertomus on sirpaleinen, mutta kiinni ajassa. Ajan voi kuvitella lineaariselle, tai sen voi kiinnittää vuodenaikoihin, jotka rytmittävät teoksen kulkua. Tekstin perusaines on vahvaa, ja runot ottavat taivaalta vain hohteen, joka kimmeltää niiden pinnalla.
Maailma tekstin ja valokuvien läheisyydessä on melankolinen. Huomaan kuollakseni kaipaavani menneisyyttä, joka ei ole minun. Mennyt on kuvan ja sanan välille asettunut tunne, johon haluaisin palata kuin imaginaariseen valokuvaan, jossa jokin oli vielä hyvin, vaikkakin varjonsa kanssa. Tekijä on luonut tunnelman, jossa yksityinen on yleistä, ja tunnistettavaa. Teoksen pysähtyneisyys ei muistuta taantumista, vaan on läsnäolevaa. Siinä on vähän sellaista, jota väistää. Asiat rapistuvat rinnakkain kesäpäivän ja urbaanin järvimaiseman kanssa. Pöly ja valo sekoittuvat luontevasti toisiinsa.
Aika riittää, vaikka sen tuntu on rajallinen. Maanpäällistä valoa säätelevät voimat liikkuvat teoksen mukana ja tekijä puhuttelee niitä luontevasti. Ja vaikka interiöörin ja ulkotilan ero on havaittavissa, ei yksilön moderni erillisyys ympäristöstä ole lohdutonta. Havainto, yksityiskohta ja valo taittuvat samaan kohtaan. Tekijän katse on realistinen, mutta se tuntuu pyrkivän pinnan alle. Silmän ja kameran järjestämä maailma on lähes huolettoman surreal.
Teoksen pimeä jakso alkaa puolenvälin kohdalla. Yö näyttäytyy. Syyskuu ja mummon vanhuus muistuttavat yhtäkkiä toisiaan. Tässä voisi olla kyse peripetiasta, mutta osoittautuu, että teot kulkevat ympyrää, valo on osa pimeyttä, ja kaikilla on niistä yhtä paljon. Kolmen omakuvan sarjassa tekijä asettuu kirkasta valoa kohti. Muotokuvat etsiytyvät tasapainoon valon ja varjon kanssa. Musta sivu vasemmalla toistuu. Silmät sulkeutuvat, pimeys syvenee ja kylmyys pureutuu teoksen materiaaliin.
jos emme näe pimeässä
valo on sokaissut meidät
jos emme näe valossa
pimeys on sokaissut meidät
tasapaino elää
päiviemme mukaan
jotka pyörivät ympyrää
Paperipeilin dynamiikka koostuu liikkeen ja pysähtyneisyyden vuoropuhelusta. Lukijana ilahdun huomioista, jotka tarkkailevat ympäristöä ja luontoa. Niissä välittyy tekijän terävä, mutta lempeä asenne erilaisia olemisen muotoja kohtaan. Teos edustaa mielestäni jotakin sellaista, minkä voi Bruno Latouria lainaten ilmaista: Value is in the world. Maailmassa olemisen arvo kiteytyy kuin ruskeassa lumisohjossa välkkyvä valo – kysymys siitä, mikä on valokuvan arvoista, ei ole enää olennaista. Valokuva tuo näkyville olemisen monimuotoisuuden, vaikkakin haikeasti. Identiteetin etsintä ja hahmottaminen tapahtuvat kuin ohimennen maisemaan sulautuen, ja loppua kohden kevät tuo ne pinnalle arkisen huumorin voimin.
ihmiset tulevat toistensa kaltaisiksi
toiset tulevat itseksensä
itseksensä
kolme sorsaa laskeutuu mereen
horisontissa lenkkeilijöiden lenkkarit
narskuvat soraa
oma ääni muodostuu hitaasti
tyytymätön taivas ajaa eteenpäin
täyttymys auttaa hyväksymään
Lintujen laulun voi melkein kuulla valokuvien läpi. Laulu kuuluu myös hautausmaalla, jonka auringossa tekijä poseeraa burgundin värisissä samettihousuissa, puun lehdetön oksa vatsan ihoa vasten. Vihreää ei vielä ole, burgundi hohtaa, ja jossakin alhaalla tyhjyyskin soi.