Vapaan Taidekoulun juhlavuoden kunniaksi koulun nykyinen rehtori, kuvataiteilija Elina Merenmies haastatteli vuosina 1966−88 rehtorina toiminutta taidemaalari Tor Arnea.
Vapaa Taidekoulu perustettiin vuonna 1935 aikana, jolloin akateeminen taiteen opetus oli perustaja Maire Gullichsenin mielestä liian kaavamaista. Vapaan Taidekoulun esikuva tuli Ranskasta, jossa vastaavia ”akatemioita” on edelleen toiminnassa, esimerkiksi Pariisissa. Alussa koulussa maalattiin ja piirrettiin elävää mallia. Ranskalainen, aistimellinen väriajatteluun keskittyvä maalaustapa, joka oli jo alkanut 1800-luvulla, oli eräs tärkeä oppiaine, ja sen rinnalle opetukseen tulivat nopeasti monet muutkin modernit suuntaukset. Nykyään maalauksen eri keinoja ja traditioita opetetaan ohjatussa ateljeetyöskentelyssä hyvin laajasti ja koulu on nelivuotinen, joskin iltapiirustusta ja muita avoimia kursseja on edelleen.
Koulussa on opiskellut ja opettanut monia nimekkäitä taiteilijoita: Sigrid Schauman, Elga Sesemann, Carolus Enckell, Unto Pusa, Sam Vanni, Pekka Hepoluhta, Janne Räisänen, Susanne Gottberg, Paavo Paunu. Arkkitehti Juhani Pallasmaa oli pitkään koulun johtokunnassa ja uudisti opetusta. Nykyisin koulun opettajakuntaan kuuluvat mm. Camilla Wuorenmaa, Pauliina Turakka Purhonen ja Jukka Korkeila sekä rehtorina toimiva allekirjoittanut, Elina Merenmies.
Tove Jansson on Vapaan Taidekoulun kasvatteja, kuten myös Eija-Liisa Ahtila. Nykymaalareista useat ovat olleet jonkin aikaa koulussa, kuten Paul Osipow, Jani Hänninen tai Matti Kujasalo. Muotoilija ja Artekin pitkäaikainen taiteellinen johtaja Ben af Schultén on Vapaan kasvatteja, samoin myös taidemaalari Mari Sunna. Viimeisenä muttei vähäisimpänä taidemaalari Tor Arne, joka on ollut legendaarinen ja salaperäinen hahmo Suomen taide-elämässä. Opiskelujensa jälkeen hän toimi pitkään koulun rehtorina.
Tuntemattoman etsijä
Tor Arne on aina ollut kuuluisa siitä, että hän ei suostu kuvattavaksi eikä usein anna haastatteluja. Päätin kuitenkin kokeilla onneani ja soitin hänelle.
Elina Merenmies: Hei Tor, minä olen nykyisin Vapaan rehtori, voitko kuvitella? Ja soitan sinulle siksi. Haluaisitko hieman kertoa muistojasi koulun 85-vuotisjuhlavuotena?
Tor Arne: Miten tämä onkin näin sattunut, että juuri sinä soitat minulle ja kysyt tästä, kenellekään muulle en olisi suostunut sanomaan mitään, mutta nyt minun on pakko sanoa sinulle jotain! Hauskaa että soitit. Oli jo aikakin!
EM: No ajattelin, että kysyn kuitenkin, vaikka tiedänhän minä vastahakoisuutesi. Haluamme juhlistaa vuotta jollain lailla. Sinä, jos kuka, olet nähnyt erilaisia vaiheita. Voisitko kertoa, miten päädyit Vapaaseen taidekouluun oppilaaksi? Ja millaista koulussa mahtoi olla?
TA: Olin aina halunnut opiskella Pariisissa minulle niin rakasta ranskalaisen maalauksen traditiota, ja meninkin sinne joksikin aikaa, mutta sitten vanhempani ilmoittivat, etten voisi jatkaa siellä. Ehkä he toivoivat, että tekisin jotain järkevää Suomeen tultuani. Onneksi pääsin Vapaaseen Taidekouluun, jossa opettajinani olivat Unto Pusa ja Sam Vanni, ja silloin samaan aikaan koulussa oli oppilaana myös suuresti arvostamani Sigrid Schauman. Muistan kerran, kun oppitunnilla Unto Pusa oli puhunut jostain aiheesta, Sigrid tokaisi: “Tuosta en tajunnut mitään.” Koen nykyään kiitollisuutta, että sain tuolloin nimenomaan Vapaassa Taidekoulussa juuri niin hienolla tavalla ranskalaisen tradition opetusta, esimerkiksi näiden kolmen taiteilijan vaikutuspiirissä.
EM: Olit rehtorina 1966−1988. Millainen maailma oli nykyiseen verrattuna?
TA: Esimerkiksi 1970-luvulla yritin edesauttaa muutosta, että myös vaatimattomista oloista tulevat oppilaat voisivat opiskella Vapaassa Taidekoulussa. Silloisessa poliittisessa ilmapiirissä oli hyvin suuria ristiriitoja. Oppilaiden taistolaiset pyrkimykset menivät äärimmäisyyksiin ja koko tilanne tuotti aika paljon huolta. Tuolloin toisena ilmiönä askarruttivat uudenlaisen maalaustaiteen kysymykset. Esimerkiksi Schaumanin teoksissa olennaista on voimakas tunne, kun taas monista jyrkän abstrakteista maalauksista puuttuu tämä.
EM: Olet opettanut kauan maalareita. Mitä sinulla on sanottavana nykyiselle taiteilijapolvelle?
TA: Muistan vieläkin, miten luin Helsingin Sanomista Stravinskyn oman kirjoituksen Akateeminen modernismi, kun Igor Stravinsky oli voittanut vuonna 1963 Wihurin Sibelius-palkinnon. Kirjoituksessa kritisoitiin erityisesti amerikkalaisessa modernistisessa musiikissa esiintyvää perinteen hylkäämisen aaltoa, koska avantgardismi oli in. Kirjoituksesta kävi ilmi musiikin tradition merkitys hänen sävellystyössään, kun hän suoraan painotti, että “kaikki on traditiota”. Mielestäni tämä pätee myös maalaukseen, ja tietysti kaikkeen muuhunkin taiteeseen. Maalaus ei ole hävinnyt!”
EM: Niin, Stravinsky aloitti lähestulkoon oman musiikillisen perinteensä.
TA: Perinteen merkitystä ei voi väheksyä. Mutta Vapaa Taidekoulu oli lähtöisin vapaasta traditiosta. Jossain vaiheessa jopa koulun perustaja Maire Gullichsen sanoi minulle huolestuneena, että koulun kuvallisen ajattelun suunta on menossa jo liikaa kohti tiukkaa, amerikkalaista trivialiteettia.
EM: On traditioita ja traditioita.
TA: Se on juuri niin, että traditiossa on kaksi puolta − mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä eteenpäin. Silloin kun Arvo Pärt vähitellen alkoi tulla tunnetuksi ympäri maailmaa, minun amerikkalaiset ystäväni sanoivat hänestä, että ”No vihdoin Euroopasta tulee jotain sellaista musiikkia, josta tunnistaa eurooppalaisen kulttuuripohjan!”. Muistan jonkun haastattelun, jossa Pärt oli paljastanut hieman pettyneensä munkkeihin, jotka eivät olleet pitäneet jotain hänelle luovuttamatonta kirkkomusiikkiin liittyvää sääntöä kovin tärkeänä, en muista tarkkaan mitä se edes olikaan. Oli hienoa ja ehkä vähän hassuakin huomata, että hänelle nuo hengelliset asiat ovat niin keskeisiä, että ne munkitkin jäivät toiseksi.
EM: Kuten ne kaiketi olivat Sigrid Schaumanillekin.
TA: Niin olivat! Minä muistan Sigridin kysyneen minulta kerran, mitä ajattelen Rooman valosta, mistä ihmeellinen valo oikein johtuu? Onkohan se siksi sellaista, kun paavi asuu siellä? Ja muistan myös, miten Maire Gullichsen kertoi nähneensä Rooman lentokentällä valon, oikean auringon, nimittäin Sigridin kasvot, jotka loistivat riemusta, kun hän laskeutui lentokoneesta Rooman maaperälle. Tässä iässä sitä vasta on tajunnut, miten nämä henkilöt, myös Maire, ovat minuun vaikuttaneet ja miten paljon olen saanut heiltä!
EM: Entä maalaus, mitä maalaus on sinulle?
TA: Maalaaminen on minulle kuin koti. Sain kerran runoilija Gunnar Björlingiltä runokirjaan omisteen, jossa luki vain: “att upptäcka det okända”, suomeksi: ”löytää tuntematon”, eikä muuta. Sitä, mikä on tuntematonta, ei voi vangita tai pakottaa itselleen, mutta elämän pyörre saattaa johtaa meidät sinne. Se onnen tunne on vailla vertaa, kun maalatessa pääsee tuolle alueelle.
EM: Sinne kun pääsisi! Mutta minua jäi askarruttamaan vielä rakastamasi ranskalainen traditio. Mikä ihmeen ranskalainen traditio? Voitko kertoa jotain lisää siitä?
TA: Suomen kielessä traditio tai perinne herättää mielikuvan, että se on vanhaa paskaa, ja on myös opetuksellisesti vaikea selostaa oppilaille, mitä traditio on. Opiskelijoilla on usein kummallinen ja falski ennakkokäsitys. Jos tutkii traditiota, niin selviää, mitä on jo olemassa ja pystyykö niitä itse jatkamaan vai ei. Tärkeintä on se, että tajuaa, että on asioita, joita ei voi tehdä uudelleen.
EM: Niin, ja on asioita, joita ei ole koskaan vielä tehty. Ihmiset mieltävät perinteen jotenkin kaavamaisena.
TA: Jos ajattelee esimerkiksi Vincent van Goghia, vaikka olikin höyrypää, mutta pystyi nojaamaan aina Camille Pisarroon, sellaiseen rauhallisuuteen Pisarrossa. Jopa Cezanne oli kiitollisuudenvelassa Pisarrolle. Suomi on ollut usein vähän sivussa monista virtauksista, mutta aika paljon lahjakkaita tekijöitä on lähtenyt ehkä turhankin painokkaasti maalaaman kuin Cezanne, ja se usein ehkä rajoitti heitä liikaa. Mutta esimerkiksi Sigrid Schauman onnistui saamaan siitä hyvin paljon irti.
EM: Miten traditio tulee teokseen? Onko sen pakko?
TA: Aikoinaan impressionistit saivat vakuuden, että ovat oikeilla jäljillä ja että maalaus on objektiivista valon tutkimista silloisen ranskalaisen valontutkijan Michel-Eugène Chevreulin päätelmistä. On vaikea kuvitella, että joku nyt alkaisi maalaamaan impressionistisesti. Seuraamalla ja tutkimalla, mitä on tehty, ja katsomalla, onko jossain traditiossa jotain osia elävänä, voi kenties löytää uusia asioita. Mutta jos sitten tuon kaiken jälkeen kokee, ettei ole mitään mielekästä traditiota, voi ihan hyvin myös jatkaa ilman sellaista.
Teksti: Elina Merenmies
Kirjoittaja on taiteilija ja Vapaan taidekoulun rehtori
Artikkelikuva: Tor Arne: Painting (2009). Öljy kankaalle. Kuva: GaleriE Anhava.
Tor Arne, taidemaalari (s. 1934 Turussa). Tor Arne opiskeli Vapaassa Taidekoulussa 1956−59 opettajinaan Unto Pusa ja Sam Vanni, ja toimi Vapaan Taidekoulun rehtorina 1966−88. Kuului Galerie Artekin keskeisiin taiteilijoihin, nykyään Galerie Anhavan taiteilijoita.
Keväällä 2020 Vapaasta Taidekoulusta valmistuneiden taiteilijoiden lopputyönäyttely on esillä 30.10.2020 asti.
VAPAA’20 Kaapelitehtaan Valssaamossa 17. – 30.10.2020
www.vapaataidekoulu.fi