Martta Heikkilä 13.12.2017
Joitakin vuosia sitten levisi poliittiseen keskusteluun hallinnon tavoite, joka nimettiin vapauttavasti sanalla ”norminpurku”. Norminpurku lisättiin vuonna 2015 Suomen nykyiseen hallitusohjelmaan ja se on Liikenne- ja viestintäministeriön aloitteesta saanut paikan yhtenä oikeistohallituksen kärkihankkeista. Viralliselta nimeltään hanke on Säädösten sujuvoittaminen, ja sen tavoitteeksi Valtioneuvosto ilmoittaa sääntelyn muuttamisen sellaiseksi, että se mahdollistaa ”turhien normien purkamisen ja hallinnollisen taakan keventämisen”. Näin toimimalla ”helpotetaan kansalaisten arkea, parannetaan kilpailukykyä, edistetään markkinoillepääsyä ja digitalisaatiota.”
Hankkeen esittelyssä huomio kiinnittyy lupauksia kuvaaviin sanoihin. Norminpurun sisältöä selitetään metaforisella kielellä ja ilmauksin, jotka jättävät lukijalle varaa tulkintaan: säädöksiä ”perataan” ja ”kevennetään” ja puretaan ”turhaa” sääntelyä; ”sujuvoitetaan” lupa- ja valitusprosesseja ja annetaan niitä koskevia ”palvelulupauksia” ja viranomaisten ”keskinäisten valitusten” määrä minimoidaan. Hankkeen kehittäjillä ja virastojen työntekijöillä on varmasti tarkka käsitys siitä, mihin tarkoituksiin norminperkuuta kehitetään. Ulkopuoliselle esittelystä jää kuitenkin käteen sanoista syntyvä puolifiktiivinen tila, johon merkitykset jäävät avoimiksi ja lukijan päätösten varaan kuin runoutta luettaessa.
Voikin olettaa, että purkutalkoiden sisällön ja päämäärien määrittymättömyys ei ole sattumaa. Tavoitteita on siksi todennäköisesti mahdollista soveltaa lähes mihin tahansa, missä poliittisen sääntelyn uskotaan rajoittavan jotakin. Rajoittavan mitä ja ketä? Esimerkiksi taksiliikennöinnin lupien säännöstely ja monet muut entiset rajoitteet poistetaan vuonna 2018, ja rautateiden henkilöliikenne on vastikään päätetty avata kilpailulle, jotta palvelujen käyttäjän valinnanvara lisääntyisi. Kiisteltyä keskeneräistä sote-uudistusta perustellaan kuluttajan kasvavalla valinnanvaralla.
Ehkä purettavaksi suunnitellut järjestelmät ja niiden uudistukset perustuvat havaintoon nykyihmisestä, jolle yksilöllinen vapaus valita on jopa rahaa ja oikeudenmukaisuutta parempi peruste.
Pinnalta katsoen normien purkaminen vetoaa järkeen ja haluun saada hyvä jakautumaan entistä käytännöllisemmin. Purkuhankkeita perustellaan tasapuolisuudella, luonnollisella kilpailulla ja siitä yhtä luonnollisesti syntyvillä eduilla. Kuluttaja kilpailuttaa ketterimmät hinnat. Samoilla perusteilla käydään taisteluun aiempaa määräysuskollisuutta vastaan ja suomettuneen valtiojohtoisuuden herättämiä mielikuvia vastaan. Järki ja hinta -retoriikan pohjalla on siten oletus, että ennen norminpurkua on järjestelmissä vallinnut käyttökelvoton järjettömyys, joka meillä vihdoin on lupa hylätä. Yhtä lailla norminpurkua edistää ajatus siitä, että taiteen julkisesta tukemisesta tulisi luopua ja antaa luonnollisen kilpailun erottaa menestyvät taiteilijat muista tekijöistä.
Samalla pinnan alta näkyy jotakin muuta: käsitys siitä, että ihminen haluaa kehittää itseään ja luoda jopa itsensä uudelleen. Tämä hanke kuului valistuksen periaatteisiin, joita Michel Foucault tarkasteli kriittisesti filosofiassaan: ihmisellä on pyrkimys tulla omaksi itsekseen tekemällä henkilökohtaisia valintoja, joihin kannustaa tieto valinnanvapaudesta ja halu kehittää oma todellisuus – todellisuus, jolle jokainen tuottaa omat sääntönsä. Nykyisin sääntöjen noudattaminen syystä, joka näyttää vain normatiivisuudelta normien itsensä vuoksi, on mennyttä aikaa ja synkkä muistutus kotoa ja koulusta: tottelemisesta ja elämästä, jossa normista poikkeamiset opettaja merkitsi punakynällä kuin tuomion ja jälki-istunto uhkasi kurittomia. Poliittisesti motivoitu norminpurku tehoaa nykyisiin äänestäjiin itse purkamisen halusta ja purkamisen sisältöä kriittisesti tarkastelematta, sillä kuka enää haluaa totella ymmärtämättä, miksi pitää totella, vain kuuliaisuudesta määrääjää kohtaan?
Vastaavan mallin mukaisesti esimerkiksi äidinkielen norminpurkamisesta on keskusteltu Helsingin Sanomissa tänä syksynä: joidenkin suomen kielen tutkijoiden mukaan kaikilla pitää saada olla oikeus käyttää kieltä miten haluaa, esimerkiksi päästellä estoitta kirosanoja, jos tuntee kiroilun kuuluvan henkilökohtaiseen tyyliinsä. Purkujätteiden keskellä voi kuitenkin miettiä, miksi normeja on: onko ne luotu siksi, että yhteinen järjestelmä takaisi tilanteen pysymisen vakaana? Halutaanko edelleen yrittää luottaa johonkin yhteiseen – esimerkiksi siihen, että kielenkäyttö ei päädy idiosynkraattiseksi vaan jaetut periaatteet edes jossakin määrin takaavat, että lopputulos ja kielenkäyttötilanteet ovat ymmärettäviä mahdollisimman monelle? Vai onko halu ainutkertaiseen itseilmaisuun mitta mille tahansa teolle? Samalla voi muistaa, että yksi normien tarkoituksista on suojata heikossa asemassa olevia ja tuottaa yhteistä turvaa.
Normienpurun ja julkisen ohjausvallan vähentämisen tavoitteet on muotoiltu tavalla, joka saattaa vedota hallituspuolueiden ihanteeseen: liberaaliin nykyihmiseen, joka on tarpeeksi valistunut ja varakas tehdäkseen päätöksensä näennäisesti itse. Retoriikan keskellä ei välttämättä hahmotu, että markkinoitu valinnanvara on rajattua, vaan pelkkä mielikuva rajattomuudesta riittää. Kaikkihan haluamme olla vapaita, mutta missä määrin vapaus on liberalistisen talouspolitiikan vapautta tehdä voittoa ja muotoilla elämästä kannattavaa? Lopulta jakamisen periaate, tasapuolisuus, muuttuu muuksi ja saa pejoratiivisen nimen ”tasapäisyys”. Normien vähentämisen tavoitteet eivät siten ole yksiselitteiset, mutta sen sijaan ne ovat ideologisia. EU:n tunnetun kurkkudirektiivin kaltaisista, vain epäkäytännöllisistä määräyksistä eroon pääseminen tuskin haittaa ketään. Syrjiviä ja epätasa-arvoa tuottavia rakenteita kannattaakin kyseenalaistaa. Silti monet työntekoon liittyvät järjestelmät ovat taanneet ihmisille esimerkiksi elinkeinon ja mahdollisuuden ennakoida elämäänsä. Kun edistetään järjestelmiä tukevista normeista luopumista ”turhan sääntelyn” ja vapautuksen nimissä, voi ja kannattaa tarkastella, kuka hyötyy purku-urakoista ja mitä muutosmyönteisyys itse kullekin tarkoittaa.