Vuonna 2014 perustettu suomalainen taidemedia EDIT juhlisti kymmenvuotista taivaltaan marraskuussa 2024 julkaisemalla kirjan Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia (Khaos Publishing). Teos kuvaa kymmenen esseen kautta taidemaailmaan vaikuttaneita 2010-luvun tapahtumia ja ilmiöitä.
Saara Karhunen (SK) ja Jaakko Uoti (JU) istuivat alas yhteisen Google Docsin äärelle keskustelemaan teoksesta ja millenniaalien sukupolvikokemuksista taidekentällä. Molemmat olivat 2010-luvulla aktiivisina toimijoina Mustekalassa, Karhunen kulttuuriyhdistys Mustekalan puheenjohtajana ja kirjoittajakunnan jäsenenä, ja Uoti Mustekalan päätoimittajana ja kirjoittajana.
JU
No niin, moi!
SK
Moi!
JU
Mietin ensimmäiseksi kysymykseksi sellaista, joka liittyy kirjan samaistuttavuuteen. Hereillä mutta mihin hintaan kuvaa 2010-luvun taidemaailman ja yhteiskunnan ilmiöitä. Teoksen alaotsikossa on toisaalta myös sana “millenniaaliantologia”.
Tuntuiko kirja sinusta samastuttavalta ja tunnistitko siinä esitettyjä millenniaalisukupolven aikalaiskokemuksia? Me olemme molemmat suurin piirtein samanikäisiä, minä ainakin olen tukevasti keskellä niin sanottua millenniaalisukupolvea, ja meillä on myös koulutuksen ja työkokemuksenkin kautta samanlaisia kokemuksia.
SK
Kirja oli monin paikoin samaistuttava ja tunnistettava, ja mietinkin miten paljon lukukokemukseen vaikuttaa oma suhde viimeiseen 10 vuoteen. Luin kirjaa vahvasti aikalaisena. Tunnistin maininnat prekaariudesta, kollektiiveista ja kollektiivisesta tekemisestä, samoin ekologisuus, instituutiokritiikki sekä internetin ja somen vaikutus olemiseen tuntuivat hyvin tunnistettavilta teemoilta. Tunnistin myös väsymyksen ja jonkinlaisen toivottomuuden tunnelman, joka monessa esseessä hiipi mukaan. Kaari innostuksesta väsymykseen on samaistuttava. Olen itse vuosina 2014–2024 tehnyt valtaosan ajasta pätkätöitä ja sen loppupuolella on tapahtunut siirtymä vakityöhön. Jokin tuossa tunnelman kaaressa resonoi tähän ammatilliseen kehityskulkuun. Mikä on oma kokemuksesi?
JU
Tunnistin itseni monesta kohtaa, ja se ei ollut yllättävää, koska tiedän, että olen itse samaa “sukupolvea” kuin EDITin tekijäjoukko. Pidin myös siitä ratkaisusta, että teos koostui aikalaistodistuksista. Tämä näkyi selkeästi muun muassa Rosa Kuosmasen ja Anu Pasasen teksteissä, joissa dokumentoitiin tarkkaan ja elävästi erilaisia näyttelyjä ja tapahtumia oman subjektin kautta. Olen kokenut jossain määrin samanlaisen kaaren samaan aikaan monien kirjoittajien kanssa, jossa opiskeluaikoina tai vastavalmistuneena tutustutaan taidemaailmaa, ensin innolla ja tietämättöminä, sitten kokeneempina. Intoa ja uuden oppimista seuraa turtumisia, pettymyksiä ja kyllästymisiä, ja toisaalta koko aikakautta leimaavat taloudelliset taantumat, kriisit ja fragmentoituminen.
Mietinkin joissain kohdissa, miten huomattavasti vanhemmalle tai huomattavasti nuoremmalle lukijalle avautuisivat kuvaukset ajan ilmiöistä. Toisaalta eihän yhden teoksen tarvitse olla universaali. Se myös söisi samastuttavuutta. Monissa teksteissä juurikin omakohtaiset kokemukset ja mikrohistoriat ovat vereviä todistuksia, koska niissä on oma kokemus ja tunne vahvasti mukana.
Pidin myös siitä, että monia ajan ilmiöitä ei pyritty summaamaan samalla muotilla, vaan ääni oli annettu erilaisille kirjoittajille, jotka saivat lähestyä omaa aihettaan esseetyylisillä teksteillä, mutta hyvin omaäänisesti. Mielestäni 2010-luvun ilmiöihin lukeutuu vahvasti moniäänisyys ja myös eri äänten dissonanssi, vähemmistöäänten esiinnousu, ja niin edelleen, joten tämä toteutus oli minusta konseptuaalisestikin aika osuva tapa kertoa tietystä ajasta jotain.
Yhtenä isona teemana jäi mieleen kummittelemaan tuo kirjan nimessäkin esiintyvä yleinen väsähtäminen. Vaikka teksteissä vihjataan, että juuri taiteesta voi löytää valonpilkahduksia, ei 2010-luku näyttäydy tulevaisuususkoisena aikana, ei edes välttämättä hirveän transgressiivisena kriisiaikana, vaan jonkinlaisena ristiriidoissa jumittavana ja vellovana aikakautena.
SK
Esseissä on monta kiteytystä 2010-luvusta, jotka tavoittivat minusta osuvasti jotain kokemuksesta elää tuo vuosikymmen. Yksi tällainen liittyy juuri tuohon väsymyksen teemaan ja selittää sitä aika vastaansanomattomasti. Jaakko Pallasvuo kirjoittaa 2010-luvun loppupuolta määrittävistä kahdesta puheen rekisteristä, jotka vuorottelevat: yksi rekisteri on kriittinen ja kiireellinen ja “vaatii meitä nousemaan vastarintaan, reagoimaan, ottamaan huomioon, tunnustamaan, tiedostamaan ja purkamaan”. Toinen rekisteri on pehmeä ja kertoo, että tarvitsemme hoivaa, olemmehan “ylikuormittuneita, prekaareita, epätyypillisiä ja rakenteiden tuottamien vaivojen heikentämiä”. Minusta tällaisessa ristivedossa oleminen ei oikein muuta voi aiheuttaa kuin väsymystä ja turtumista.
JU
Kyllä, tuo Jaakko Pallasvuon teksti oli minusta sisällön ja muodon kannalta oiva kuvaus aikakauden mediakokemuksen virtamaisuudesta ja erilaisten kontekstien romahtamisesta. Myös siitä dissonanssista ja ristiriidasta, ja puutumisen ja uupumisen tilasta, jossa eläminen oli 2010-luvulla uudenlainen ilmiö älypuhelinten lopullisen läpilyönnin takia.
Vaikka teksteissä vihjataan, että juuri taiteesta voi löytää valonpilkahduksia, ei 2010-luku näyttäydy tulevaisuususkoisena aikana, ei edes välttämättä hirveän transgressiivisena kriisiaikana, vaan jonkinlaisena ristiriidoissa jumittavana ja vellovana aikakautena.
EDIT on minun mielessäni suomalaisella taidekentällä juurikin se aidosti 2010-lukulainen, eli siis internetin ja sosiaalisen median taidemedia, joka on ollut ajan hermolla ja toiminut luontevasti ja asiantuntevasti tämän ajan uuden taiteen välittämisessä ja siitä puhumisessa. Esimerkiksi Mustekala, jossa me molemmat olemme toimineet aktiivisesti kirjoittajina, päätoimittajana ja hallituksessa, vaikka onkin ainoastaan verkossa toimiva julkaisu, on perustettu vuonna 2004, eli ihan toisenlaisena aikana, jonka internet on nykykäyttäjälle ihan tunnistamaton. Jaakko Pallasvuon ja myös Helen Korpakin tekstit kuvasivat hyvin sitä lopulta aika nopeaa mullistusta ja myös pettymystä, joka on tapahtunut suhteessamme “nettiin”.
SK
Kyllä, EDITin olemassaolo on vahvasti internetissä, mutta on ihanaa, että 10-vuotismerkkipäiväksi he tuottivat painetun kirjan, vaikka tämän formaatin kuolemasta on paljon puhetta. Jaakko Suomalainen on suunnitellut kirjan graafisen muodon ja tulkitsen sen karheassa tunnussa ja mustavalkoisissa kuvituksissa viitteitä zine-estetiikkaan.
Mitä tulee internetiin ja someen, läpi kirjan tulee vastaan toisaalta yksilön kokemus ja toisaalta toisiin erilaisilla somealustoilla luotu yhteys. Helen Korpakin essee kuvaa tällaisen somen mahdollistaman merkityksellisen yhteisöllisyyden katoamista, kun alustat lakkaavat olemasta ja kaikki siellä oleva sisältö katoaa. Kun iso osa elämää on eletty netin välityksellä, mitä jälkiä siitä jää? Kuinka moni on tätä tekstiä kirjoittaessamme julkaissut Metan alustoilla postauksen, että on siirtymässä sieltä pois – olemme hyvin akuutin kysymyksen äärellä.
Kokemus internetin turruttavasta vaikutuksesta tulee esille Rosa Kuosmasen esseessä, jossa hän kuvaa oman taiteen kokemisen muuttumista ja katsomisen kapasiteetin heikkenemistä. Lopputulemana on kiitollisuus siitä, että edes joskus jokin taidekokemus tuntuu voimakkaasti ja saa aivotkin kohisemaan.
Viivi Poutiainen pureutuu esseessään yhteen tämän hetken suurimmista teknologiaan liittyvistä kysymyksistä: tekoälyyn ja erityisesti sen rooliin taiteessa. Laajempi keskustelu tekoälystä keskittyy helposti uhkiin ja mahdollisuuksiin, Poutiaisen essee keskittyy niiden sijaan pohtimaan tekoälyn ominaisluonnetta ja sen avulla tuotettujen sisältöjen merkityksiä. Humanistinen näkökulma tekoälyyn voi olla, että se näyttää meille ihmisyyden epäedullisimmat puolet.
JU
Niin, mietin sitä, että on aika osuvaa, että juhlajulkaisu on painettu kirja, ikään kuin 2010-luvun lopputulemana olisikin toteamus, että verkkoon ei voi, monella tavalla, luottaa. Monet perinteiset asiat, ruutuajan rajoittaminen ja teknologiaan pettyminen ovat tälle hetkelle leimallisia trendejä.
Ehkä luen tekstejä tämän oivalluksen myötä tarkoituksenhakuisesti, mutta mietin, että monissa teksteissä nousevat esiin erilaiset pienet ja intiimit tapahtumat ja kokemuksellisuus. Anu Pasasen tekstissä kuvataan kollektiivisen työpajatyöskentelyn, esitystaiteen ja kokemuksellisen taiteen tapahtumia. Tuomas Laulaisen tekstissä taas palstaviljely näyttäytyy vastapainona kiihkeän kapitalismin arvot purematta nielaisseelle taidemaailmalle. Fyysinen läsnäolo on balsamia netin ja somen ja toisaalta myös taidemaailman pettämille diginatiiviaikuisille, jotka kokevat erilaisia turtuneisuuden ja merkityksettömyyden tunteita.
SK
Kirja on jonkinlaista self helpiä, enkä pahoittele tätä lukukokemustani yhtään!
Niin, mietin sitä, että on aika osuvaa, että juhlajulkaisu on painettu kirja, ikään kuin 2010-luvun lopputulemana olisikin toteamus, että verkkoon ei voi, monella tavalla, luottaa. Monet perinteiset asiat, ruutuajan rajoittaminen ja teknologiaan pettyminen ovat tälle hetkelle leimallisia trendejä.
Yksi suuri teema tässä ajanjaksossa on erilaiset kriisit, ja tuntuu että nyt eletään vielä äärimmilleen kärjistyneessä pysyvien kriisien tilanteessa. Ilmastokriisi löi läpi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja taidemaailmassa hyvin monenlaisina ilmentyminä – ekokriittisenä puheena ja sammaltaiteena. Kirja toi mieleen sen, kun suomalaisella taidekentälläkin alettiin puhua lentämisen päästöistä melko pian sen jälkeen, kun paikasta toiseen halpalentoyhtiöiden myötävaikutuksella lentävistä taiteilijoista ja kuraattoreista tuli jonkinlainen uuden sukupolven taidealan ihmisen arkkityyppi. Itsekin kirjoitin lentämisen päästöistä jotain kriittistä Mustekalaan, purin siinä tosin myös omaa kokemustani siitä, kun en oikeastaan matkustellut kovin paljoa. Se ei kuulunut työhöni eikä ollut asia johon olisin taloudellisessa epävarmuudessa halunnut panostaa. Koin jonkinlaista ulkopuolisuutta.
Suhtautumiseni lentämiseen ja päästöjen ajatteleminen on muuttunut aika paljon, ja ehkä on paljastunut suurempikin näkökulmaharha siitä, missä määrin vaikkapa ilmastokriisissä on kyse yksilön tekemistä ratkaisuista. Tuntuu kuitenkin, että olemme vähän jumissa tässä ajattelussa, keskitymme ehkä sellaiseen minkä pystymme ymmärtämään, vaikka kyse on niin totaalisesta ongelmasta, että pienet tekomme eivät vaikuta. Anna-Kaisa Kosken essee sanoitti “ilmastoa” koskevaa ajattelua ja siihen liittyvää kompleksisuutta sellaisella tavalla, että ajattelin että kaikki yksinkertaistava ekopuhe on siinä jalostunut kirjoitukseksi, joka kykenee tavoittamaan sellaista jonka miettimistä haluamme vältellä. Teksti oli lohdullinen, vaikka myös todella armoton.
JU
Kosken teksti oli lukijaa haastava monin tavoin. Se toi myös hyvin esiin suuriin kriiseihin liittyvää ristiriitaisuutta ja monimutkaisuutta. On julmaa, totuudellista ja myös lohdullista todeta, että ei ole olemassa yhtä ratkaisua, että hyvä tahto ja hyvesignalointi ei riitä, että osallisuus ja ongelma koskettaa kaikkea.
SK
Minua kiehtoo tässä ajassa edelleen oleva individualismin ja kollektiivien vetovoiman samanaikaisuus. Pystyn hyvin tunnistamaan, että kollektiivi tai yhteisö tuo helpotusta siihen kokemukseen, että on yksin omien ajatustensa tai kokemustensa kanssa, sen lisäksi että yhdessä on mahdollista tehdä enemmän asioita. Sini Rinne-Kanto käsittelee esseessään juuri tätä: miten hän asemoitui uransa alussa toimijaksi taidemaailmaan juuri osana kollektiivia. Kuitenkin tämän vuosikymmenen kollektiiveille on tyypillistä myös se, että ne ovat hauraita ja koossa sen aikaa, kun ne ovat mielekkäitä jäsenilleen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska kollektiivit muodostuvat yksilöistä ja heidän voimavaroistaan. Mietin aina välillä solidaarisuutta ja sen vaikeutta. Viime aikoina on alettu puhua taidekentän tai taidemaailman rinnalla taiteen ekosysteemistä. Tämä on minusta kiinnostava käsitteellinen muutos, joka on syntynyt ainakin osin reaktiona taiteen taloudellisten reunaehtojen jatkuvaan heikentymiseen. Se voisi kuitenkin tarkoittaa jotain radikaalimpaakin solidaarisuutta, mutta olen vähän kyyninen enkä oikein osaa uskoa siihen. Avasiko kirja sulle jotain näkökulmia poliittisuuteen 2010-luvulla?
JU
Hyvä kysymys. Ehkäpä juurikin sellaisen näkökulman, että tämä aika oli tietyllä tapaa paljon politisoituneempi kuin aiempi vuosikymmen, mutta poliittinen ajattelu oli fragmentoitunutta ja toisaalta usko poliittiseen muutokseen heikkoa. Tuntuu myös, että en osaa niin sofistikoituneesti verrata esimerkiksi taidemaailman poliittisuutta aiempiin aikoihin.
Poliittinen tiedostavuus tuntui 2010-luvun aikana vahvistuvan taidekentän toimijoiden parissa, erityisesti instituutioissa. Oli hienoa, että taiteen ammattilaiset olivat ehkä vähän valveutuneempia yhteiskunnallisissa asioissa, ja suuria muutoksia tapahtui yhtäkkiä pienessä ajassa. Valitettavasti monet asiat tuntuivat jäävän puheen ja teorian tasolle. Poliittinen kantaaottavuus lisääntyi taiteen toimijoiden ja taiteilijoiden parissa samalla kun taide ja kulttuuri tuntui kiinnostavan päättäjiä ja poliitikkoja entistäkin vähemmän.
SK
Taiteen merkitystä ja arvoa on varmasti perusteltu ja todisteltu lukemattomin tavoin koko 2010-luvun ajan, ja yhä enemmän talouden arvojen mukaisesti. Tämän rinnalla on tunnistettavaa, miten suhtautuminen taideinstituutioihin vallankäyttäjänä on muuttunut. Tuomas Laulainen muistelee edesmennyttä Otso Kantokorpea, joka paljasti epäkohtia, eikä arkaillut haukkua ruokkivaa kättä. Toisaalta Päiviö Maurice Omwami kirjoittaa dekolonisaatiosta ja kritisoi museoinstituutioiden näyttelyiden kautta toisintamia ongelmallisia valta-asetelmia. Se, miten representaatioihin kiinnitetään huomiota ja miten vaikkapa museoiden eettisyydestä puhutaan, on muuttunut merkittävästi. Omwamin tekstin rinnalla on aika hätkähdyttävää tulla saman kirjan sivuilla muistutetuksi siitä, miten 2010-luvun puolivälissä taiteessa “käsiteltiin” pakolaiskriisiä ja Välimereen uppoavia pakolaisia kuljettavia laivoja estetisoidusti ja valkoihoisen, hyvinvoivan katsojan voimakasta tunnereaktiota hakien.
JU
Tuo esimerkki tuo hyvin esiin sen, miten pitkä vuosikymmen oli siinä mielessä, kuinka paljon vaiheita ja muutoksia kymmeneen vuoteen mahtui. 2010-luvun aikana, oikeastaan vielä kiihkeämmin sen muutamana ihan viimeisenä vuonna, tapahtui valtavan paljon ja nopeaa muutosta tavoissamme puhua, erityisesti mitä tulee esimerkiksi dekolonisaatioon tai sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden käsittelyyn.
Se, miten representaatioihin kiinnitetään huomiota ja miten vaikkapa museoiden eettisyydestä puhutaan, on muuttunut merkittävästi.
Muodostuiko sinulle kirjasta kuva siitä, miten taiteesta kirjoittaminen näyttäytyy tekijöiden teksteissä tai miten se on ehkä muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana? Ja minkälainen sinusta on EDITin merkitys ja sen oma ääni taiteesta kirjoittamisen kentällä?
SK
Useampi EDITin kirjoittaja mainitsi, että kirjoittaminen oli tapa osallistua ja hahmottaa taidemaailmaa, usein silloin kun oli vastavalmistunut. Taiteesta kirjoittamisen henkilökohtainen merkityksellisyys tuli kauniisti läpi esimerkiksi Sanna Lipposen esseestä. Anu Pasasen päiväkirjanomainen essee tuntui siltä, että kirjoittamisen kautta otetaan säilöön katoavia hetkiä.
Pidin siitä, että eri kirjoittajilla oli erilainen ote tekstissään. Jokin henkilökohtainen merkityksellisyys ja yhteyden hakeminen muihin ja laajemmin tähän alaan välittyi. Kun mietin EDITiä, niin tällainen vapaus ja omaehtoisuus on minusta aina kuvannut sen otetta. Pysyvä piirre on myös taidelähtöisyys, valtaosa julkaistuista teksteistä on näyttelyarvioita tai analyyttisiä esseitä taiteesta. Rinnalla on haastatteluja, esseitä taidekritiikistä ja vierailevien kirjoittajien OP-ED-sarjaa. Voisin kuvitella, että EDIT on toiminut tekijöilleen omana tilana tässä taidemaailmassa, henkireikänä omalle kirjoittamiselle ja paikkana, johon kutsua muita ihmisiä kirjoittamaan. Kymmenessä vuodessa EDITin tekijätkin ovat työllistyneet instituutioihin tai alkaneet kirjoittaa suuremman yleisön päivälehtikritiikkiä. Julkaisutahti on tekijöiden käsissä, joten EDIT on jatkanut olemassaoloaan, vaikka varmasti myös tällainen tekijöiden institutionalisoituminen on voinut vaikuttaa sisältöihin.
Mitä ajatuksia taiteesta kirjoittamisesta sulla on? Ja kun olet itsekin kirjoittanut ja kirjoitat, niin heräsikö jotain ajatuksia siitä näkökulmasta?
JU
Kirjoittaminen on ollut minulle ja varmasti EDITin tekijöillekin tärkeä tapa osallistua taidemaailmaan. Kirjoittajana toimiminen tai kritiikkien kirjoittaminen on hyvin prekaaria toimintaa, suurin osa kriitikoista tekee kritiikkejä muiden töiden ohella ja palkkiot ovat vaatimattomia. Tässä mielessä kirjoittaminen on hyvin vähävaltaista ja “pientä”. Toisaalta tekstillä ja erityisesti kritiikeillä voi olla kuitenkin paljon vaikutusta. Taiteesta kirjoittaminen on tuonut minulle paljon merkityksellisiä kokemuksia, kun olen huomannut, että taiteilijalle, lukijalle tai muulle taiteen toimijalle kirjoittamani teksti on ollut tärkeä.
Ylipäätään kirjoittaminen on oman äänen käyttämistä ja vapauden tila. Kirjoittaminen on toisaalta intiimiä, parhaimmillaan jotain, joka on vain sinun omaasi, mutta aina myös yhteyden muodostamista muihin.
Ajattelen, että EDITin merkitys taidekeskustelulle ja taidekentälle on ollut sen käyttämässä aiempaa kepeämmässä tavassa puhua taiteesta. Ja tarkoitan tätä kaikella hyvällä. EDIT on profiloitunut kaupunkilaiseksi, nuorten aikuisten taidemediaksi, ja se on tekijöidensä näköinen, mikä on minusta tosi hienoa. Esimerkiksi vuoden lopun top-listat ovat hyvä esimerkki tällaisesta kepeämmästä puhetavasta. Aiheiden puolesta EDIT on myös ollut ensimmäisenä käsittelemässä esimerkiksi 2010-luvun taideilmiöitä, vaikkapa post-internet-taidetta.
SK
Hyvin kiteytetty. EDITin verkkosivujen tekstit ovat myös sitä todella tärkeää taiteen aikalaisvastaanottoa ja taiteen kontekstointia, mikä on alan itseymmärryksen ja muistin kannalta arvokasta. Samoin antologia säilyttää tietyssä ajassa syntyneen moniäänisen reflektion vuosikymmenestä, joka on vielä tuoreena muistissa, mutta vielä niin lähellä, että siitä valikoituu taatusti eri asioita kuin mitä myöhemmin muistettaisiin.
Kirjan julkkareissa minä itse ja useampi seurueen jäsen alkoi ensimmäisenä selailla Vuoden parhaat -listoja, jotka ovat aina olleet viihdyttäviä. Yhteen koottuna ne palvelevat myös jonkinlaisena EDITille ominaisen ironisen suodattimen läpi katsottuna suomalaisen taidemaailman Kuka, missä, milloin -oppaana. Naurattaa ja itkettää. Niissä on aika karnevalistinen henki: pieni verkkojulkaisu voi roimia suorin sanoin kentän isoja toimijoita.
JU
Mieleeni palautui oma kokemukseni siitä, kun aikoinaan taidehistorian graduani tehdessä selailin tuntikaupalla arkistoissa ja yliopiston kirjaston kellarissa 1990-luvun taidelehtiä. Noissa aineistoissa oli sisäpiirin vitsejä, pieniä ilmiöitä, aikalaishavaintoja. Kaikki tämä loi uskomattoman eläväisen ajankuvan jopa minulle, jolla ei ollut omaa kokemusta tuon ajan taidemaailmasta, vain jokin hämärä esteettinen mielikuva.
Juurikin pienet havainnot, yksityiskohdat, aikalaistodistukset ja juorutkin ovat tärkeää nykydokumentaatiota ja huomisen historiankirjoitusta. Tulevaisuus näyttää, mikä esimerkiksi näistä teksteistä nousee esiin tuttuna ja outona, onko se tekstin tarkka ajankuvamaisuus, onko se tapa kirjoittaa, näkökulmat. Joka tapauksessa, ihanaa että se on kansien välissä.
Olisikohan nyt hyvä hetki kiittää keskustelusta?
SK
Kiitos Jaakko, tämä oli kivaa!
JU
Kiitos, Saara!
Teksti: Saara Karhunen ja Jaakko Uoti
Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia
Toimittanut EDIT: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen
Kirjoittajat: Helen Korpak, Anna-Kaisa Koski, Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen, Sanna Lipponen, Päiviö Maurice Omwami, Jaakko Pallasvuo, Anu Pasanen, Viivi Poutiainen ja Sini Rinne-Kanto
Graafinen suunnittelu: Jaakko Suomalainen
Khaos Publishing 2024