2010-luvun alkupuoliskolla Suomessa ilmestyi kolme dokumenttielokuvaa, joista kukin kuvasi edeltävien vuosikymmenten jotakin merkittävää mediallistettua tapahtumasarjaa. Mahdollisesti tahattomasti nämä elokuvat rekonstruoivat 2000-luvun Nokia- ja Nurmijärvi-ilmiöiden katveeseen jääneen mentaalisen periferian. Nimeän nämä kolme elokuvaa tässä tekstissä ”2000-luku -trilogiaksi”.
Trilogia alkaa Arto Halosen Sinivalkoisesta valheesta (2012), keskimmäinen osa on Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri (2014), ja päätösosa Jussi Eerolan ja Mika Taanilan Atomin paluu (2015). Elokuvien kuvaamat tapahtumasarjat ja niiden mediallistuminen painottuvat 2000-luvulle. Sinivalkoinen valhe käsittelee suomalaisen hiihtourheilun dopingkytköksiä aina 1970-luvulta nykypäivään, mutta varsinainen fokus on vuoden 2001 Lahden Maailmanmestaruuskisojen dopingskandaalissa sekä sen aiheuttamissa lukuisissa mediakohuissa ja oikeuskäsittelyissä, jotka jatkuivat läpi 2000-luvun. Ulvilan murhamysteeri alkaa Ulvilan Tähtisentieltä yöllä soitetusta hätäpuhelusta vuodelta 2006, ja käsittelee Jukka S. Lahden surman tutkintaa keskittyen henkirikoksen takia leskeksi jäänyttä Anneli Aueria vastaan käytyihin lukuisiin oikeudenkäynteihin vuosien 2009–2014 välillä.[1] Atomin paluu taas kuvaa Teollisuuden Voima Oyj:n (TVO) Euran Olkiluodossa sijaitsevan, ikuisuusprojektina kuuluisaksi tulleen reaktorin vaiherikasta rakentamista, joka Auerin murhaoikeudenkäyntien tavoin jatkui Atomin paluun tekoprosessin päättämisen jälkeenkin.[2]
Elokuvien asemoiminen trilogiaksi on tietysti allekirjoittaneen mielivaltainen valinta, eikä Halosen, Lehdon, Eerolan ja Taanilan elokuvilla ole mitään muuta yhteyttä toisiinsa, kuin että ne sattuvat kuvaamaan sekä samaa tilallista että sosiaalipsykologista aikalaiskokemusta. Aikalaiskokemusta, joka estää edelleen lapsuuteni odotuksia luotettavasta yhteiskunnasta koskaan kasvamasta aikuisuuden kokemuksiksi. Tai aikalaiskokemusta, joka enteili nykyhetken psykologista epäsymmetriaa, jossa kaikki osalliset kyllä tietävät ja tunnistavat nykyisenkaltaisten tuotanto- ja elintapojen tuhovoimaisuuden, mutta uskottelevat silti voivansa elää kuten aina ennenkin. Elokuvien tunnelmassa, sekä näin jälkikäteisesti myös niiden kuvaamassa ajanjaksossa, on jotain samaa kuin kauhuelokuvassa, jossa pahuus jää hahmottomaksi: paranoiaa lietsova kauhu väijyy luotettavan ja turvallisen pohjolan lintukodon yllä. Valkean lumen alta paljastuu muodotonta likaa.
*
Kevättalvella 2001 osallistun ensimmäisiin alakoulujen välisiin hiihtokilpailuihin Sipoon Söderkullassa, ja samana keväänä sanavarastooni ilmestyy äkkiarvaamatta merkitykseltään epämääräinen, mutta aikuisten maailmaan viittaava uusi sana: ”hemohes”.
Ikoniseksi muodostunut, Suomen Hiihtoliiton tuolloisen puheenjohtaja Paavo M. Petäjän ”Me pyydämme anteeksi suomalaiselle hiihtokansalle aiheuttamaamme katastroofimaisen suurta häpeää” -lausunto tulee ensi kertaa vastaan jo elokuvan toisella minuutilla. Sinivalkoinen valhe alkaa kuitenkin muilta osin jotakuinkin verkkaisesti ohjaaja Arto Halosen omin huomioin. Nopean Lahden vuoden 2001 Maailmanmestaruuskisojen pahaenteisen alkutunnelmoinnin jälkeen siirrytään ajassa taaksepäin, ensin vuoteen 1998. ”Meillä ei tarvitse olla selityksiä, vaan selitykset ovat kyllä tässä tapauksessa esittäjien puolella. Niitä kannattaa kysyä sieltä. Emme esitä edes arvailuja.” Näin toteaa huuli pyöreänä entinen pääministerimme Esko Aho lehdistötilaisuudessa, joka koski vuoden 1998 STT:n uutista Hiihtoliiton alaisuudessa tapahtuneesta dopingin käytöstä. Alkaa sekava, mukaansatempaava ja perusteellinen dokumenttielokuva.
Kun on käsitelty 2000-luvun alun yökerhoissa suositut hemohes-drinkit, päädytään Italiaan, takaisin Lahteen ja jälleen Helsingin käräjäoikeuteen. Dokumentti vakuuttaa minut ajatuksesta, että koko kilpaurheilu on lopulta suurin rahoin ylläpidettyä valetta ja pyramidihuijaus, johon on päätetty kansallisen (lue: kaupallisen) edun nimissä uskoa ja luottaa.
Elokuvan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä näen hemoglobiiniarvojen yllätystestiä edeltävän naishiihtäjien kiidätyksen hemohes-nesteytykseen. Suomen hiihtojoukkueen lääkintäosasto toteutti operaation vuokraamassaan tilassa Lahden hiihtostadionin viereisen kuntosalin yläkerrassa. ”Saatiin runtattua varmaan kahdeksassa minuutissa molemmille tytöille ni puol litraa”, selittää valmentaja Kari-Pekka Kyrö elokuvan poliisikuulustelutallenteella – ja taustalle on valittu milleniumin vaihteelle niin tyypillinen, puhkeamaisillaan olevan IT-kuplan tahtiin sykkivä trip-hop.
*
Siirryn Ylä-asteelle Sipoonjoen kouluun elokuussa 2006, ja hiukan ennen joululomia, joulukuun ensimmäistä edeltävänä yönä Jukka S. Lahti surmataan Ulvilassa.
Auton ikkunasta Ulvilan katuja kuvaava kamera siirtyy viipyillen Tähtisentielle ja pysähtyy Auerin ja Lahden kotitalolle. Seuraa hätäpuhelun nauhoitus, jonka ympärille ohjaaja on dramatisoinut tummanpuhuvan omakotitalointeriöörin ja välähdyksinä tapahtuneen henkirikoksen. Nauhoituksen loppupuolella kimakka ja kauhun tukahduttama lapsiääni anelee hätäkeskusta: ”Heii onks siel joku tulkaa äkkii isä voi huonosti, tulkaa äkkii… iii… iiskää, älä kuole…” Tapahtumahetkellä kodissa olleet lapset ovat kaksi-, neljä-, seitsemän- ja yhdeksänvuotiaita. Lopputulema on useimmille tuttu: Jukka S. Lahti on murhattu ja perheen äitiä Annelia on puukotettu keuhkoihin. Elokuvassa siirrytään kolme vuotta ajassa eteenpäin: Auer on pidätetty epäiltynä Lahden murhasta.
Käyttökelvottomaksi todettu valheenpaljastuskoe, telekuuntelu ja tekninen kuuntelu, uhkailu, lapsien huostaanotto, poliisin palkkaamat selvännäkijät ja valehtelu johtavat lopulta paikkansapitämättömäksi todettuun tunnustukseen. Yhä synkemmäksi äityvää elokuvaa rytmittävät Tähtisentien omakotitalon terassin oven rikotusta ikkunasta läpikiipeämistä testaavat poliisimiehet. 2000-luvun pimeyden ytimeen päästään tallenteilla, jossa poliisit ja psykiatrit yrittävät taivutella perheen vanhinta lasta perumaan alkuperäisen kertomuksensa näkemästään ulkopuolisesta tekijästä.
Näkymä pimeyden ytimessä sakenee, kun Pekka Lehto siirtää meidät elokuvassa keskelle saatananpalvontaa ja keskityttyihin tarinoihin perustunutta hyväksikäyttötutkintaa ja -oikeudenkäyntiä. Lapsista löytyy ristinmuotoisia arpia, jotka täsmäävät Jukka S. Lahden pistohaavojen ”kuvioihin” (jos ne asetetaan ”väärinpäin”). Tilanne alkaa muistuttaa yhä enemmän sangen outoa Yhdysvaltoja 1980-luvulla riivannutta epidemiaa, jossa ”monipersoonahäiriöisiä” perheenäitejä ja lapsia asetettiin psykiatrista pakkohoitoa vastaaviin olosuhteisiin vetoamalla tuolloin uskottavana pidettyyn teoriaan satanistisista rituaalimurhista.[3]
Hätäkeskustallenteesta tuli oikeudenkäynneissä keskeinen elementti, johon myös dokumentti keskittää erityishuomion. Äänianalyysi pyrkii löytämään nauhalta ulkopuolisen tekijän, joka joko on tai ei ole läsnä: mediassa ja elokuvassa eletään tuon ääninauhan kautta joulukuun ensimmäistä 2006 aina uudelleen läpi. Traagisen ääninauhan tuottaman kollektiivisen mielikuvittelun tuloksena syntyy voimakkaita hallusinaatioita, joista yksi on saatananpalvonnalle omistautunut murhaajaleski. Ulkopuoliset mielikuvittelijat syyttävät paikalla olleita mielikuvittelusta: ”tulkaa äkkii isä voi huonosti…” todistaa villeimmissä teorioissa Auerin lavastaneen murhatilanteen 7-vuotiaan lapsen kanssa yhdessä. Ääniteknikolla ei ole ääniteknistä koulutusta. Syyttäjä toistelee aika ajoin tautologioita ja truismeja: ”me ollaan täs inhimillisen elämän niillä inhimillisillä alueilla”.
Mieleeni ovat tallentuneet lehtikuvat Auerin ja Lahden keittiöstä, kuvat kenties lopullisesti tyhjilleen jääneestä lastenhuoneesta, rikottu takkahuoneen ikkuna sekä lankapuhelimen paikka keittiössä. Tarkistaessani nyt vuosikymmen myöhemmin asiaa, huomaan helpotuksekseni, että muistikuvani Tähtisentien omakotitalon pohjapiirroksesta on kuitenkin osin väärä.
*
Aloitan Talman koulun ensimmäisellä luokalla elokuussa 2000. Täyttäessäni seitsemän vuotta marraskuussa, lähettää Teollisuuden Voima periaatepäätöshakemuksensa Eurajoen Olkiluotoon rakennettavalle kevytvesireaktorille.
Atomin paluu alkaa atomiajan kynnyksellä tehdyllä animaatiopätkällä, jossa vallattomuus ja huolettomuus sinkoilevat värikkäästi kuin rikastetun uraanin halkeamisreaktio konsanaan. Äkkiarvaamatta siirrytään Satakunnan kesäiseen peltomaisemaan: ”Eurajoki on aika hyvä paikka asua… sitä sanotaan Suomen sähköisimmäksi kunnaksi”, kuvailee opasääni bussiin ahtautuneille itäeurooppalaisille kiertomatkalaisille. Peltomaiseman ylittävä voimalinjojen joukko todistaa väitteen puolesta vastaansanomattomasti.
Seuraa joukko aiheeseen johdattavien perustusten louhintatyökuvien ja henkilöiden esittelyjä. Elokuussa 2005 valetaan voimalaitoksen alle sydänsiepparia[4] – ”Pojil on nyt alkanut olemaan simmonen tyyli et sidotaan löysästi, ku tiedetään et puretaan pois taas vähän ajan päästä”, toteaa raudoittaja työmaalla. Taustalla humisee Pan Sonicin äänitaide ja otokset nuolevat tyylikkäästi raudoitustyömaan harjateräsrakenteita. Pian seuraa elokuvan kenties komeimmat nopeutetut otokset reaktorin pohjarakenteiden valamisesta. Betoniruiskuautojen letkut kurottelevat ympyränmuotoiseen raudoituskehikkoon ja Pan Sonicin sähinä kiihtyy. Huomionkeltaiseen pukeutuneita työmiehiä singahtelee kuvassa edestakaisin. Atomi tekee paluutaan.
Noin puolen tunnin kohdalla tapaamme dokumentin eräänlaisen päähenkilön, Teollisuuden Voiman entisen sähkömiehen Arto Laurin. Vähänkin ydinteollisuuden historiaa lukenut tai teollisuudenhaaran nykytilanteeseen perehtynyt tunnistaa ilmiön, jossa ydinvoiman ympärille tuntuu ikään kuin väistämättä – ja allekirjoittaneen mielestä erittäin perustelluista syistä – kietoutuvan epäluottamuksen ilmapiiri, joka laajenee traumojen, tulevaisuuden uhkien ja pelkotilojen kokemusvyöhykkeeksi.[5] Laurin kysymyksiin vastailevien virkamiesten äänet värisevät – kuulopuheilla on elokuvassa kaikkien suussa korostuneen suuri merkitys. ”Tääl on yleinen hyväksyntä kohtuu hyvä”, toteaa TVO:n työntekijä rakenteilla samaan aikaa olevan ydinjätteen loppusijoituspaikassa Onkalossa. ”Tää kuitenki jonkinnäköstä rapakivialuetta . . . aluetta, tää Eurajoki”, toteaa entinen kunnanjohtaja epäillen ”eheän peruskallion”[6] olemusta.
Kaikenkarvaisten hahmojen marssiessa esiin Atomin paluun eri vaiheissa, alkaa tuntua yhä uskomattomammalta, että nämä samaiset hahmot ovat niitä ihmisiä, jotka ohjaavat ja hallinnoivat valmistuessaan tuhannen kuudensadan megawatin tehot tuottavaa fissiopesäkettä. Elokuvan loppupuolella kuvattu ydinonnettomuuden pelastautumisharjoitus päättyy hermostuneeseen naureskeluun: ”Te ootte kuollut, kuissä sielt soittelet” – HBO:n Chernobylin (2019) tunnelma on vahvasti läsnä.
Ensimmäisen kerran Olkiluodon kolmosreaktorin aikataulua siirrettiin vuonna 2007: tuolloin arvioitu käyttöönottoajankohta siirtyi vuodesta 2009 vuoteen 2011. Lopulta kirjoitan kuitenkin ylioppilaaksi ja palautan pro graduni ennen Olkiluoto 3:n valmistumista.
2000-luvun loppuun mennessä luottamus yhteiskuntaa kohtaan on kohdallani jonkinlaisissa pohjalukemissa. Kuulun lopun aikoja odottavaan ja monin tavoin muuhun yhteiskuntaan epäluuloisesti suhtautuvaan vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, ja alan havahtua sosiaalisten ongelmien rakenteelliseen luonteeseen. Samoihin aikoihin Helsingin Rautatieasemaan törmää Intercity-juna, Deepwater Horizon räjähtää ja suomalaiset traumatisoineesta Stephen Elopista tulee Nokian toimitusjohtaja. Käärme on päässyt paratiisiin. Ja vaikka selvitänkin tieni ulos uskonnollisen hulluuden maastosta, huomaan silti päätyneeni (mahdollisesti pysyvästi) konsensustodellisuudesta erilliselle ”kokemushaaralle”[7] – jota ruokin kuuntelemalla aktiivisesti sittemmin edesmennyttä Perttu Häkkistä. 2000-luku trilogian viehätys onkin, että se antaa jälkikäteisesti minulle hyvät perustelut kokemushaarani rakentumiseen: älä luota kansakunnan sankareihin, älä perheenäiteihin, äläkä oikeuslaitokseen, älä luota myöskään energiainfrastruktuuriin. Älä luota yhteiskuntaan. Nyt 2020-luvulla, sitä mukaa kun konsensustodellisuudessa tavallisena pidettävät asiat kiihdyttävät ja tukevat nekropoliittisia päämääriä[8], symptomaattisen lukutavan aikaansaama kokemushaarani eriytyminen yleisesti hyväksytyistä ”tosiasioista” tai ”reaalipolitiikasta” sen kuin kiihtyy.
2000-luku -trilogian kuvaamasta kolmesta tapahtumasarjasta tulee lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni median pitkäkestoisimpia tarinoita. 2000-luku -trilogian kuvaamat tapahtumasarjat seuraavat mukanani kuin lapsuudenystävät tai perhe, muodostaen median suodattaman ja sekoittaman heijastuspinnan materiaaliselle todellisuudelle. Trilogialle ominaista onkin sen kuvaamien tapahtumien päättymättömyys, tapahtumasarjat eivät pääty vaan jäävät elämään ja elämiin. Ulvilan surman tutkinta jatkuu ja Anneli Auerin kasvot piirtyvät lopulta lähtemättömästi mieleeni.
*
Sen lisäksi että 2000-luku -trilogia on varsin kokonaisvaltainen aikalaiskuvaus, trilogian kaikki elokuvat käsittelevät luottamusta yhteiskuntaan. Elokuvien näkökulma asettuu hegemoniaa vastaan harjaten kohteensa tiheällä ja kriittisellä kammalla. Kaikki elokuvista myös osoittavat luottamuksen petetyksi. En tiedä mitkä kunkin elokuvan varsinaiset motiivit ovat, mutta lopputuloksena tulkitsen niiden vallan onnistuneesti purkavan Suomi-korporaation valtarakenteita. Suljetuista ja sotkuisista takahuoneista paljastuu joukko epävarmuuttaan peitteleviä keski-ikäistyneitä perheenisiä.
2000-luku -trilogian kautta päädyn seuraavanlaisen diagnoosin äärelle. Esitän, että luottamus yhteiskuntaan on ylipäätään toivoon ja hyvään tahtoon perustuva ele, johon on sisäänrakennettuna idea siitä, että luottamuksen varassa olevan asian ei oletetakaan välttämättä olevan luottamuksen arvoista. Luottaja siis tiedostaa, että luottamus voidaan aina pettää, mutta päättää luottaa tästä huolimatta. Tämä valinta on siis tavallaan utooppinen ele: hyvän mutta mahdottoman äärelle kurkottavaa halua. 2000-luku -trilogian tai dokumenttielokuvan luonne on ylipäätään sen sijaan tämän utooppisen eleen vastainen ja pyrkii tosiasiat paljastamalla luottamuksen kyseenalaistamiseen. Tälle on ilman muuta paikkansa ja aikansa, mutta väitän, että on erittäin vaikeaa rakentaa yhteiskuntaa tai minkäänlaista poliittista liikettä pelkkään kyseenalaistamiseen nojautuen. Sen sijaan tarvitsemme molempia, halua luottaa ja kykyä kyseenalaistaa: dokumenttielokuva (tai laajemminkin tutkiva journalismi) ja yhteiskunnallinen luottamus muodostavat yhteensopivat vastinparit toisilleen. Parhaimmillaan tämä toden paljastamisen ja utopian vastakkaisuus on omiaan synnyttämään dokumenttielokuviin hämmentäviä ja käsitteellisesti hienovaraisia hetkiä.[9]
Viime aikoina olen huomannut pohtineeni taajaan kysymystä siitä, kenen päämääriä dokumenttielokuvia tai uutismedioiden mainostilaa myyvä luottamuksen horjuttaminen kulloinkin palvelee. Huomaan pohtivani näitä päämääriä 2000-luku -trilogian ohella esimerkiksi Ylen aika ajoin raportoimiin niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan toimimattomuudesta tai jopa ihmisvihamielisestä luonteesta todistavien uutisten kohdalla.[10] Palaan saman ajatuksen äärelle true crime -sisältöjen suosiota ihmetellessäni, sijoitussäästämistä pohtiessa, tai kun olkapäähäni tuikataan kolmas annos Pfizeria. On tiettyjen tahojen etu, että yhä laajemmaksi kasvava joukko ei luota yhteiskuntaan.
Luottamuksen murentuessa tilaa eivät saa välttämättä vain objektiivisuuteen pyrkivät näkemykset tai lopputulos ei olekaan (niin kutsutun ”totuudenjälkeisen ajan” jälkeinen) totuuden paluu. Sen sijaan samasta luottamusta horjuttavan eleen avaamasta todellisuuden raosta luikahtaa sisään myös hurja joukko mitä villeimpiä puolitotuuksia ja salaliittoteorioita.[11] Kun keneenkään tai mihinkään ei voi luottaa, kaikki kelpaa totuudeksi. Äärioikeiston kyyniset virnistykset ovat juuri tähän mentaaliseen maastoon saapuneille väsyneille kansalaisille hajonneesta luottamuksesta käsin ponnistavan, kyynisen ja itsetuhoisen identiteetin rakennuspalasia. Rakennuspalaset eivät perustu luottamukseen tai jaettuun tulevaisuudennäkymään – vaan yhteisesti jaettuun tietoon kaiken pettävyydestä. Bensiininhintoja alas hivuttavat tahot tietävät kyllä tekojensa seuraamukset, mutta tunnistavat tai ehkä myös onnistuvat osoittamaan ”vihreää siirtymää” tuputtavien konsulttien itsepetoksen.
Luottamuksen käsittäminen utopiana lienee yksi aloituspiste alkaa rakentaa luottamusta uudelleen. On silti pidettävä mielessä, mihin luottamusta kannattaa rakentaa ja mihin tahoihin taas suhtautua epäillen. Kuten 2000-luku -trilogia osoittaa, oikeuslaitosta, urheiluviihdettä ja energiapoliittisia ratkaisuja kohtaan on syytäkin tuntea tervettä epäluuloa. Epäilyksen juopien rakentaminen eri etnisyyksien, ihmisyksilöiden tai kulttuurien välille on sitä vastoin totalitarismia kohti viettävä polku. Vaikka tiedän tulleeni ja tulevani vastaisuudessakin petetyksi, pidän kiinni utopiastani.
Teksti: Frans Autio
Kiitokset taitelija Carina Gunnarsille ja Anna Kindgrenille kommenteista, jotka auttoivat lokakuisessa Kainuussa minut tämän tekstin viimeistelyn jäljille.
Viitteet
[1] Murhatutkinta jatkuu edelleen. Varsinaiset murhaoikeudenkäynnit (2009–2015) päättyivät Auerin kaikista syytteistä vapauttavaan tuomioon vuonna 2015. Auerin vuonna 2013 saamat seksuaalirikostuomiot purettiin Korkeimmassa oikeudessa joulukuussa 2024 lasten peruttua tunnustuksensa sepitelminä. Tapaninpäivänä 2024 uutisoitiin murhatutkinnan siirtyneen Keskusrikospoliisille, joka kertoi alkavansa tutkimaan myös Auerin osuutta tapahtuneessa, ja tammikuussa 2025 uutisoitiin, että seksuaalirikosepäilyistä aloitetaan uusi oikeudenkäynti.
[2] Olkiluoto-3:n kaupallinen sähkötuotanto alkoi huhtikuussa 2023, yli seitsemän vuotta dokumentin ensi-illan jälkeen.
[3] Teorian mukaan lapsuudessa tapahtunut satanistinen seksuaalinen hyväksikäyttö oli tallentanut perheenäiteihin Natsien tuhoamisleireiltä lähtöisin olevan koodin, joka ohjaisi äitejä ja lapsia vääjäämättä omien lastensa satanistiseen hyväksikäyttöön ja murhaan. Aiheeseen pureutuu varsin harhaiseen maastoon sukeltava The Search for Satan, CBS:n Frontline-dokumentti vuodelta 1995.
[4] Sydänsieppari on uudemmissa ydinvoimaloissa oleva, erikoisbetonista valettu rakenne, jonka olisi sulamisonnettomuuden sattuessa tarkoitus ”napata” reaktorista valunut sulanut ydin ja jäähdyttää se.
[5] Aiheeseen pureutuu kulttuurihistorioitsija Peter C. Van Wyck teoksellaan Signs of Danger: Waste, Trauma, and Nuclear Threat (2004). Aiheeseen pääsee myös hyvin käsiksi tutustumalla CBS:n dokumenttiin Secrets of a Bomb Factory (1993) tai lukemalla läpi ydinteollisuuden väärinkäytöksistä tietoa vuotaneiden henkilöiden listan ja heidän vuotamansa tiedot: https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_nuclear_whistleblowers
[6] Posivan, eli loppusijoitusta suorittavan yhtiön verkkosivuillaan Olkiluodon kallioperästä antama kuvaus.
[7] Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste -esseekokoelmassa (2019) ehdottama termi, joka kuvaa erilaisten tulevaisuuteen suuntautuvien kokemuksellisten todellisuuksien luonnetta.
[8] Filosofi Achille Mbemben mm. teoksessaan Necropolitics (2019) käsittelemä käsite, joka kuvaa politiikkaa, joka käyttää kuolemaa ja tappamista elävien subjektien alistamiseen. Tähän liittyy esimerkiksi Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismissa (2022) esittämä väite siitä, että kapitalismi tuhoaa levitessään oman olemassaolonsa ehdot, ja nämä ehdot tuhotessaan myös maapallon elossapitojärjestelmät.
[9] Siitä, että dokumenttielokuva usein itse väittää olevansa luotettava ja objektiivinen, muodostuu tähän tulkintakehykseen yksi kiinnostava lisäkerros.
[10] Esimerkiksi järkyttävästä vammaisten lasten pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta kertonut ”Laitosten unohdetut lapset” -artikkeli (Yle, 26.5.2024, https://yle.fi/a/74-20086731). On ilmiselvää, että artikkelin kirjoittajan tavoite on ollut tuoda päivänvaloon suljetuissa laitoksissa tapahtuvat laiminlyönnit ja pahoinpitelyt, ja näin pyrkiä parantamaan laitoslasten tilannetta. Katsoessa kuitenkin sellaisen politiikan nostetta ja suosiota, jonka tavoite on joko haitata entisestään laitosten toimintaedellytyksiä (tai lakkauttaa ne alueellisesti kokonaan), en voi välttyä ajatukselta, että suuri osa tällaisten artikkelien lukijoista ei lue niitä todisteina rahoituksen lisäämisen tarpeesta tai poliittista solidaarisuutta motivoivina teksteinä – vaan todisteina siitä, että nk. hyvinvointiyhteiskunta ei todellakaan toimi, ei ole luottamuksemme arvoinen, ja joutaa siksi lopullisesti ”leikkaussaksien” kohteeksi. Tässä maailmankuvassa on suorastaan vapauttavaa tuhota kaikki sosiaalinen toiminta ja tehdä tyhjäksi sosiaaliviranomaisten alipalkattu työ.
[11] En tällä pyri kieltämään, etteikö salaliittoteorioissa olisi paljon sellaistakin sisältöä, joka on paitsi viihdyttävää ja inspiroivaa myös tietyin ehdoin vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten tulkintahorisonttien olemassaoloa mahdollistavaa.