Martta Heikkilä 1.8.2015
Ukrainan ja Kreikan kriisit, pitkäaikaistyöttömyyden kasvu ja pettymys kylmään kesään ovat saaneet hetkeksi väistyä, kun julkinen keskustelu on heinäkuun loppupuolella kääntynyt kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-päivityksiin. Englanninkielisessä, 24.7. julkaisemassaan Facebook-tekstissään Immonen kertoi muun muassa haaveilevansa ”vahvasta valtiosta, joka selättää painajaisen nimeltä monikulttuurisuus” ja taistelevansa ”loppuun asti kotimaamme ja yhden aidon Suomen kansan puolesta”. Sanojensa vakuudeksi Immonen vannoo, että ”monikulttuurisuuden painajainen” on tulossa ennen pitkää tiensä päähän.
Immosen julistusten vastustamiseksi järjestettiin heinäkuun loppupäivinä Meillä on unelma -mielenosoituksia Tampereella, Oulussa ja Porissa. Niiden 15 000 osallistujaa ilmaisi tukensa monikulttuuriselle Suomelle. Poliitikoiden oli vaikea äkkiseltään artikuloida suhdettaan tunteita nostattavaan aiheeseen. Kulttuurien moninaisuuden puolesta oli esimerkiksi valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok), joka otti sosiaalisessa mediassa kantaa aiheeseen: ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta”, Stubb twiittasi 25.7.
Mäntän kuvataideviikkojen Uusi nykyisyys -näyttely osoittautuu kesän kohun keskellä yllättävän ajankohtaiseksi. Kahden kuvataiteilijan, Kalle Hammin (1969) ja Dzamil Kamangerin (1948), kokoamassa näyttelyssä esitellään paljolti Suomessa toimivien, taustaltaan kansainvälisien taiteilijoiden teoksia. Kuraattorit luonnehtivat näyttelyä siten ”transkulttuuriseksi”, eri kulttuuripiirien rajat ylittäväksi. Monikulttuurisuus on kokonaisuuden rikkaus. Voi myös ajatella, että rikkauden lisäksi kulttuurien vuorovaikutus on nykyisin vieläkin enemmän, olosuhde ja yhä useammille työskentelyn ehto. Voi vain ajatella eri maalaisten taideopiskelijoiden opiskelijavaihtoa Suomessa, suomalaistaiteilijoiden opiskelua ulkomailla ja hakeutumista residensseihin. Taidematkailua harrastavat niin taiteen ammattilaiset kuin yleisökin.
Jos maan rajojen ulkopuolelta omaksutut vaikutteet eivät ole erikoisuuksia – eivätkä ehkä ole koskaan olleetkaan – Uusi nykyisyys -näyttelyn voi tulkita tarkastelevan jotakin, joka merkitsee enemmän kuin maiden ja kansallisuuksien maantieteelliset rajat. Kysymykseksi hahmottuukin se, mitä on kokemus vieraudesta ja kääntäen: mikä on omaa. Monille taide kaikkineen on tuntemattomien asioiden kohtaamista, mutta tuomalla esiin taustaltaan ei-suomalaisia taiteilijoita näyttely tekee vierauden kysymyksestä pohjia myöten poliittisen: kenellä on valta määritellä, kuka meistä kuuluu joukkoon? Ovatko vieraan, saman ja oman kaltaiset käsitteet pysyviä vai ennemminkin tilannesidonnaisia, suhteellisia ja muuttuvia olotiloja, joiden sisällöstä vastaa se, jolla on sosiaalinen ja taloudellinen mahdollisuus lausua ääneen normaalin rajat? Voiko olla, että ”vieras” näyttää vieraalta esimerkiksi minulle ja sinulle, mutta omaa ja tuttua jollekin toiselle? Miten identiteetit määrittyvät, mikä on omaa jokaiselle henkilökohtaisesti ja onko yleistä omaa ja vierautta? Mitä on olla samanlainen, mitä merkitsevät ero ja erilaisuus? Kuka säätää normit ja mihin ne perustuvat, vai saattavatko monet maan tavat olla ehkä vain satunnaisia ja tottumusten tuotetta? Mistä syntyvät tunteet muukalaisuutta kohtaan? Ja vielä: onko yhä olemassa jotakin, joka nyky-Suomessa tunnistetaan kansalliseksi taiteeksi? Onko taiteen ja koko elämän alalla olemassa jotakin, joka kuuluu juuri meille ja joita ”muut” eivät voi koskaan tavoittaa? Tiedetäänkö, keitä ovat ”me”?
Pääosa Uusi nykyisyys -näyttelystä ja sen 43 taiteilijasta on tuttuun tapaan esillä Pekilo-rakennuksessa, mutta teoksia levittäytyy myös sen ulkopuolelle: Taavetinsaareen, Mänttä-Vilppulan kaupungintaloon, kirjastoon ja kaupunkitilaan. Koska kohteet ovat hajallaan noin kolmen kilometrin säteellä, välimatkat eivät välttämättä sovellu kävellen liikkumiseen. Julkisilla kulkunevoilla Mänttään saapuvia voi kuitenkin auttaa Serlachiuksen taidemuseon järjestämä bussi, joka kiertää taidekohteita päivittäin.
Mark Mitchellin Aktivointi soi iskun voimasta. Kuva: Jyrki Kukkonen
Ehdin Pekilon lisäksi tutustua Serlachiuksen taidemuseon Göstan kupeessa sijaitsevan Taavetinsaaren ympäristöteoksiin. Kauniiseen koivikkoiseen saareen on sijoitettu Mark Mitchellin ääniteos Aktivointi, jonka buddhalaisuudesta muistuttavat metallikellot soivat sekä kävijöiden lyönneistä että tuulen voimasta. Pira Cousinin Ristimäki on saanut alkunsa suomalais-ugrilaisista uhrilehdoista. Samalla puuristit luonnon keskellä vievät ajatukset Liettuan Ristikukkulalle ja ortodoksisille hautausmaille. Saarta ympäröivän Melasjärven rantavesiin on taas William Dennisuk tuonut kolme metalliveistosta, jotka hienovaraisesti sointuvat maisemaan. Ympäristöteosten kokonaisuus on vähäeleisyydessään onnistunut, ja maisema ja teokset luovat toisiaan täydentävän parin. Tuulisena päivänä huomion vievät Taavetinsaaren luonto, sen korkealla suhisevat koivunlehvästöt ja rantaan lyövät aallot.
Pekilon, entisen rehutehtaan, tiloissa ovat esillä kaikki nykytaiteen tekniikat, mutta erityisen paljon on tällä kertaa mukana videoita ja installaatioita. Näyttelyteeman mukaisesti monet teoksista ovat sisällöltään poliittisia, joko ilmeisellä tai symbolisemmalla tasolla. Ihmiskauppa (Ray Langenbach & David A. R. Ross), pakolaisuus (Sasha Huber ja Minna Rainio & Mark Roberts), terrorismi (Christelle Mas), saamelaisten ja muiden etnisten vähemmistöjen oikeudet (Suohpanterror-ryhmä), radikalismin muodot (NÆS Nomad Agency / Archive of Emergent Studies), poliittiset johtajat ja aatteet (Jon Irigoyen), eläinten oikeudet (Sylvia Grace Borda), rotu ja identiteetti (Nana & Felix) ja uskontoihin kohdistuvat ennakkoluulot (Sepideh Rahaa) ovat teosten aiheita. Niissä riittää pohtimista.
Kuten luontevaa on, katsojaan vaikuttamaan pyrkivä sisältö on teoksissa usein etualalla. Tästä syystä näyttelyn tunnelma on paikoin lievän raskassoutuinen. Silti on hyvä, että tärkeät kysymykset tuodaan esiin ja niitä esittävät juuri taiteilijat, joista monet ovat Suomen taide-elämässä vasta nousussa ja ansaitsevat laajemman yleisön. Tässä mielessä kokonaisuus on hyvinkin tuore ja toimii vastakohtana monille ”best of” -ryhmänäyttelyille, joihin on koottu jo valmiiksi pinnalle nousseita tekijöitä.
Ore.e Jalostamoiden Hevoslinja järjesti Mäntässä ratsastus- ja hevoskyytiperformanssin. Kuva: Ore.e Jalostamot
Muutamat teokset nousevat joukosta esiin, varsinkin ne, joissa on tavalla tai toisella huumoria ja harkittua kesän kepeyttä. Helsinkiläisen Ore.e Jalostamot -ryhmän installaatio ja performanssi Hevoslinja-antologia sisältää heinäpaalien ja muun esineistön lisäksi asiaa hevosen merkityksestä nyt ja ennen, yleisesti ja henkilökohtaisesti. Videossa ryhmän jäsenet tekevät ratsain tutkimusmatkan Uudenmaan rannikkoseudulle. Teoksessa yhdistyvät runollisesti dokumentaarisuus ja fiktiivinen kerronta, ja matkanteko hevosen selässä antoi epäilemättä uudenlaisen näkökulman tuttuina pidettyihin maastoihin, jopa niin sanottuihin kansallismaisemiin.
Yhdysvaltaisten Ray Langenbachin ja David A. R. Rossin Habeas Corpus suhtautuu sekä dokumentinomaisuuteen että huumoriin hieman toisella tapaa. Nimi Habeas Corpus viittaa oikeusmenettelyyn, jolla selvitetään, onko henkilön pidättäminen tai vangitseminen tapahtunut laillisesti. Langenbachin ja Rossin teoksen aiheena on ihmiskauppa ja oikeudet, tarkemmin lasten sieppaukset USA:ssa ja seuraukset niille, jotka uskaltautuvat selvittämään asiaan liittyvää rikollisuutta. Huoneen muotoon aseteltu teos sisältää tekstiä aiheesta ja kertomuksen juristi David A. R. Rossin raadollisesta kohtalosta, miellekarttoja, muistiinpanoja ja asiakirjoja, videota ja nojatuoleja, joissa yleisö saattaa syventyä aihepiiriin. Lisäksi Ross on ajoittain itse paikalla valtavan landseer-rotuisen ”avustajakoiransa” kanssa. Jokin teoksen infotekstien riipaisevissa tarinoissa vihjaa kuitenkin siihen, että teoksen todenperäisyyttä voi olla aihetta epäillä. Mitä leikittely, ehkä ironiakin dokumenttiteosten jo kliseisiksi muuttuneilla muodoilla katsojalle antaa on tietenkin jokaisen itse päätettävä.
David A. R. Ross ja avustajakoira Habeas Corpus -teoksen äärellä. Kuva: Mäntän kuvataideviikot / Timo Nieminen
Kreikkalaistaustaisen Panos Balomenosin We Are All Made of Stars on 17 akvarellin sarja. Ne tuovat yhteen tavallisia ihmisiä ja ”tähtiä”, tai tähtien epätodennäköisiä yhdistelmiä: maalauksiin kuuluvat Konsta Lauttasaaressa Dalai Laman kanssa, Kaiko ja Kim Jong-un Pjongjangissa ja Amy Winehouse Lontoossa Margaret Thatcherin kanssa. Teos erottuu kokonaisuudesta sekä tekniikkansa että tragikoomisuutensa ansiosta: se saa pohtimaan, ketkä ovat ikuistetuksi tulemisen arvoisia ja myös sitä, muuttaako poseeraaminen julkisuuden henkilön rinnalla itse kunkin hieman toisenlaiseksi, kiinnostavammaksi, hohdokkaammaksi…
Kaiko ja Kim Jong-un Pjongjangissa (2012). Kuva: Panos Balomenos / Julia Weckman
Hieman samaan tapaan, joskin erilaisin keinoin, toimii Sándor Vályn videoteos Die Toteninsel. Videossa saksan kieltä taitamattomat osallistujat laulavat kuvitteellisen rekonstruktion kadonneesta partituurista, jonka on säveltänyt unkarilainen Jen? Zádor (1894–1977). Saksalaisen runoilijan Karl Georg Zwerenzin sävellystä varten kirjoittama libretto (1919) puolestaan perustuu sveitsiläistaiteilija Arnold Böcklinin tunnettuun symbolistiseen maalaukseen Kuoleman saari (Die Toteninseln, 1880). Vályn teoksessa vierauden tunne syntyy monella tasolla, muun muassa kielen, joka on laulajille vierasta ja jonka sisältö ja sanojen painotukset muuttuvat siksi oudoiksi ja ulkokohtaisiksi.
Myös yleisö voi osallistua Sándor Vályn Die Toteninseln -teoksen kuoroon laulamalla karaokea. Kuva: Mäntän kuvataideviikot / Timo Nieminen
Virkistävä tuuli puhaltaa tänäkin vuonna Pekilon kattoterassilla. Harrie Liveart -taiteilijaparin (Meri Linna ja Saija Kassinen) Nomadic Nanostate jatkuu katolla siihen, mihin teoksen toinen puoli jäi Pekilon aulatilassa. Terassi yllättää: siellä ei olekaan varsinaisia teoksia, vaan ainoastaan ruukkuihin istutettuja kasveja ja vahvalla lohenpunaisella maalattuja ovia ja lattiaa. Sen sijaan, että teos tarjoaisi suuren vision maailmasta, se saa ajattelemaan taiteen olemassaoloa suhdetta ympäristöön – ja tässä mielessä myös Nomadic Nanostate on ainakin itselleni poliittinen teos. Se jättää katsottavaksi myös sitäkin avaramman maiseman, kaiken mikä ympäröi taiteelle omistettua rakennusta: Mäntän keskustan, tehdasalueet, tiet ja metsät.
XX Mäntän kuvataideviikot
Uusi nykyisyys
14.6.–31.8.2015