14.12. 2004 Niina Vuolajärvi
Pirjo Honkasalon elokuva ‘Melancholian 3 huonetta’ osoittaa, ettei terrorismi ole ”fanaattisten muslimien” tekoja, vaan tavallisten ihmisten katkeruuden ja näköalattomuuden tuottamaa toimintaa.
’Melancholian 3 huonetta’ on dokumentaarinen elokuva toiseuden ja samalla myös viholliskuvien rakentamisesta. Pirjo Honkasalo on lähestynyt maailmanpolitiikkaa repivää Tshetshenian sotaa sen viattomien kokijoiden, lasten kautta. Honkasalo tutkii miten sota vaikuttaa ihmisen mieleen ja minkälainen ihmisyys kasvaa sodan värittämässä todellisuudessa. Onko sota ja sen synnyttämä vihan kierre katkaistavissa vai ovatko sodan lapset tuomittuja kantamaan vanhempiensa taakkaa ja jatkamaan heidän tiellään?
Dokumentti on jaettu kolmeen episodiin:”kaipaaminen”, ”hengittäminen” ja ”muistaminen”. Dokumenttia ei Honkasalolle tyypilliseen tapaan ole puhkiselitetty, hän antaa kameran, kuvien ja kuvattujen puhua. Katsojalle annetaan päärooli merkitysten tuottajana ja pohtijana. Kuvat puhuvat, monet niistä kertovat tarinoita ja ajatuksia, joille ei kuitenkaan anneta loppua tai selitystä. Honkasalo ei ota ”jumalallista” ohjaajan asemaa vaan tunnustaa rajallisuutensa jättämällä aiheita kytemään ja antaa täten tilaa myös kuvattaville ja katsojalle.
Ensimmäinen osa ”Kaipaaminen” sijoittuu Kronstadtin sotilasakatemiaan, Pietarin edustalla sijaitsevalle klaustrofobiselle saarelle. Sotilasakatemia on vanha kasarmi, jossa kymmenen – yksitoistavuotiaista pojista kasvatetaan sotilaita. Lapset ovat lähes poikkeuksetta orpoja, joista vanhemmat tai suku eivät syystä tai toisesta ole pystyneet pitämään huolta. Honkasalo esittelee pojat eleettömästi.
Yksi koskettavimmista lapsista on Popov, pieni kirkassilmäinen poika, joka tarkkailee maailmaa intensiivisin katsein. Hänen molemmat vanhempansa olivat alkoholisteja ja äidon kuoltua Popovista tuli katulapsi. Popovissa tuntuu risteytyvän lapsen viattomuus ja aikuisen surumielinen levollisuus. Hän on todellinen melankolian kasvo.
On ristiriitaista nähdä lapsille opetettavan sotilastaitoja: ammuntaa, painia ja sotilastervehdyksiä. Lapsisotilaiden kohtaaminen tuntuu olevan kauakana arkipäivästämme, vaikka Pietari sijaitsee vain 600 kilometrin päässä Helsingistä. Kaikki sotilaskoulutuksen osa-alueet ja eleet ovat kyllä meille tunnistettavia.
Kaipaaminen on lasten sotilasaktemiassa vahvasti läsnä. Vaikka lasten materiaaliset tarpeet tyydytetään, kasvavat he täysin ilman kosketusta, hellyyttä ja iloa. Tunteiden osoittaminen ja ilo on lähestulkoon kielletty asia sotilaallisessa ympäristössä. Näistä lapsista kasvaa varmasti hyvää ainesta Venäjän armeijan loputtomaan kitaan, sillä on vaikeaa kuvitella empatiakyvyn saavan paljon kasvunvaraa Kronstadtin saarella.
Toinen huone vie meidät keskelle sotaa Groznyin rauniokaupunkiin. Parempina aikoina Grozbyi oli koko Kaukasuksen pääkaupunki ja suosittu lomakohde. Aluksi näyttää kuin läpikotaisin pommitettu kaupunki olisi aivan autio, kulkukoirien kansoittama sieluton maisema. Ihmiset kuitenkin ovat sitkeitä selviytyjiä, elämä jatkaa arkipäiväistä kulkuaan ja hengittämistä tässäkin ympäristössä.
Honkasalo kulkee Groznyin autioissa taloissa tshetsheeninaisen Hadizhatin kanssa etsimässä orvoiksi jääneitä lapsia. Hadizhat vie lapset pois sodan hallitsemassta ympäristöstä naapuriosavaltiossa siajitsevaan ”perheeseensä”. Sota on siellä läsnä vain tuhottuina sieluina ja kaukaa rajan toiselta puolelta kaikuvana vaimeana pommien kuminana.
Kolmas huone ”Muistaminen” tekee vahvan rinnastuksen ensimmäiseen osaan. Siinä näytetään, miten sodan toisen osapuolen tulevat sotilaat kasvavat ja millaisessa ympäristössä katkeruus ja meidän mielestämme selittämättömiltä tuntuvat vihanilmaukset kasvavat.
Hadizhatin ”lapset” kasvavat lämmön ja yhteisöllisyyden ilmapiirissä toisin kuin Kronstadin saarelle eristetyt venäläislapset, jotka haaveilevat ottavansa laivan satamasta ja ”purjehtivansa” vapauteen. Mutta riittääkö Hadizhatin rakkaus ja lämpö vapauttamaan pahvilaatikosta löydetyn hyväksikäytetyn pojan, raiskauksen tuoman häpean kanssa painiskelevan nuoren naisen tai monet muut äidittömät ja isättömät lapset?
Katsoja alkaa kysellä, voiko näiden ihmisten vihan ja kaunan kierteen katkaista ja jos voi mikä sen katkaisisi? Mitä ihmiseltä vaaditaan, että hän voi antaa anteeksi ja unohtaa katkeruuden, joka hänelle on kasvanut sukulaistensa murhien, raiskausten ja pahoinpitelyiden myötä?
Honkasalo on saanut dokumentistaan ansaitusti ihmisoikeuspalkinnon. Hän kuvaa tyyneydellä ja peräänantamattomuudella unohdetun sodan jälkiä säälittelyyn sortumatta.
Mitä vastarinnan keinoja venäläismiehityksen alle jääneillä tshetsheeneillä on? Uskonnolliseksi fanatismiksi leimatut liikkeet voivat tarjota purkukeinon näkäalattomille ja surun täyttämille ihmisille. Esimerkiksi eräs Beslanin koulukaappaukseen osallistunut tshetsheeninainen oli miehityksen aikana menettänyt kaikki läheisensä: miehensä, vanhempansa, poikansa ja venäläisten raiskaaman tyttärensä.
Mitä muuta hänellä oli jäljellä kuin viha ja halu edes jonkinlaiseen vääryyden sovittamiseen, keinoilla millä hyvänsä? Dokumentti tekee selväksi, että vihan ja väkivallan osoitukset ovat pienen ihmisen vastaus sodan ja sorron terrorisoivaa voimaa vastaan.
On ravisuttavaa kuulla 12-vuotiaan sotilasuraa suunnitelevan pojan sanovan lapsen ehdottomalla varmuudella, ettei hänen ole vaikeaa tappaa pahoja ihmisiä. Hänelle ”pahat” eivät edusta mitään inhimillistä, he ovat kaiken henkilökohtaisesti koetun tuskan aiheuttajia, joitakin, johon purkaa koettu vääryys. Viholliskuva on yhtä mustavalkoinen kuin tuhottu Groznyi.
Dokumentti osoittaa, ettei niin kutsuttu terrorismi ole ”fanaattisten muslimien” tai muuten vain käsittämättömien toisenlaisten muukalaisten tekoja, vaan tavallisten ihmisten katkeruuden ja näköalattomuuden tuottamaa toimintaa. Selväksi myös tulee ettei, ”terrorismi” katoa väkivallalla tai keinoista raaimmalla: unohtamisella.
Kirjoittaja, joka opiskelee sosiologiaa, osallistui Kritiikin halu-kurssille Taiteiden tutkimuksen laitoksessa Helsingin yliopistossa.