Alkuvuodesta 2008 selailin useampaan otteeseen Ulkoministeriön nettisivuja, erityisesti kohtaa ”Ulkomaalaisen maahantuloluvat”. Osallistuin tuolloin työryhmään, joka valmisteli mongolialaista ja eurooppalaisia nykytaidetta esittelevää näyttelyä ”Mongolia: havainto ja utopia”. Ennen varsinaista näyttelyä hankkeeseen kuului myös kahden taiteilijan saapuminen Kaapelitehtaan residenssiin. Taiteilijoita ei kuitenkaan alkanut kuulua. Kyselimme, joudutaanko koko näyttely perumaan? Mistä oikein kiikastaa? Mitä voimme tehdä? Kielimuurin ja katkonaisen yhteydenpidon ansiosta moni asia meni yli ymmärryksen, mutta mongolialaisten taiteilijoiden viesti oli, että Saksan lähetystö ei myönnä viisumeita.
Suomalaisena halusin uskoa jonkinlaiseen järjestykseen ja kohtuuteen. Tavasin siis toistamiseen Ulkoministeriön sivuja. Siellä kerrottiin miten maahantulolupaa haetaan kotimaassa olevasta Suomen edustustosta, tai jos Suomella ei ole edustustoa jossain maassa, toinen Schengen-valtio voi edustaa Suomea viisumiasioissa. Mongoliassa edustaja on Saksa. Jossain vaiheessa meitä oli myös neuvottu lähestymään Suomen Pekingin edustustoa. Prosessin aikana pääsimme pattitilanteeseen, jossa kumpikin, sekä Saksan edustusto Ulaanbaatarissa että Suomen Pekingin edustusto, väitti tehtävän olevan toisen heiniä.
En enää muista kaikkia vaiheita, mutta lukuisten lähetystöihin ja Ulkoministeriöön tehtyjen yhteydenottojen jälkeen näyttelyn ydinryhmälle järjestyi viisumit ja yhteisnäyttely saatiin toteutettua – residenssimahdollisuus jäi tosin käyttämättä. Muistan hyvin, kuinka huojentuneita olimme, kun Helsingin Rautatieasemalla tunnistimme Moskovan-junasta nousevat tutut hahmot. Tapahtumaa varjosti tosin tieto, että ennen pääsiäispyhiä vieraille olisi saatava kotimatkaa varten Venäjän transit -viisumi.
Koko prosessi palautui mieleeni, kun luin loppukesästä Etnofestivaali Faces- tapahtumaan liittyvää uutisointia. Esiintyjistä kurdistanilainen kansanmusiikkiryhmä Pashay Gawra joutui perumaan vierailunsa, koska he eivät saaneet viisumeita. Onnettomasti päättynyt hakuprosessi muistutti seikkailuamme Pekingin ja Ulaanbaatarin eurovirkamiesten kanssa.
Päästäkseen Suomeen oli kurdistanilaisten asioitava Jordaniassa Suomea edustavan Norjan kanssa. Alkuperäisten passien toimittamisen ja lisäselvitysten jälkeen Norjan lähetystö kuitenkin vaati vielä Suomen Ulkoministeriöltä hyväksyntää käsittelyn aloittamiseen. Ulkoministeriö taas sanoutui asiasta irti, he kun eivät voi puuttua Norjan Ammanin päätöksiin.
On vaikea hyväksyä sitä etteivät Schengen-yhteistyön periaatteet olisi sitä harjoittaville maille selviä. Tällä hetkellä vaikutelma kuitenkin on, että yhteisymmärrys on vain viisuminhakijan ajamisesta Catch-22 -tilanteeseen.
Mongolialaisten taiteilijoiden viisumiongelmaa ratkoessa kukaan ei kyseenalaistanut hankettamme tai taiteilijoiden taiteilijuutta. Hyvä niin. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että kenties viisumien hoitaminen ei olisi aivan näin työlästä, jos kutsujaosapuoli olisi jotenkin arvovaltaisempi. Mutta kun Kasselin Documentastakin jäi viisumiongelmien takia puuttumaan riisiasiantuntija, ei kysymys ehkä ole arvovallasta, vaan enemmän siitä, osaako ulkomaisia vieraita tapahtumaansa halajava pelätä pahinta, kysellä ja setviä solmuja.
Kutsuttujen taas on jaksettava uskoa, odottaa ja kiikuttaa lisäpapereita. Tämä voi olla vaikeaa, jos asiointi ei edes tapahdu omassa kotimaassa tai jos viranomaisten kanssa asioinnista ei ole luottamusta herättäviä kokemuksia. Näin ollen Suomen lähetystöt, Schengen edustajat ja Ulkoministeriö voivat siis olla – tilanteen enemmän tai vähemmän pakottamina – merkittävä kulttuuripoliittinen tekijä.
Suomen PEN, kirjailijoiden sananvapausjärjestö, on järjestämässä vuosittaista runotapahtumaansa Pietariin yhdessä Suomen Pietarin-pääkonsulaatin kanssa. Viranomaisen mukaan yksi tapahtuman puhujista, Sofi Oksanen, ei sopinut tilaisuuteen, sillä hän ei ole runoilija.
Näillä näkymin Oksanen, kirjailija ja ehkä pian myös runoilija, on kutsuttu PEN:n järjestämään runoiltaan, sillä tapahtuma kiinnitti median lisäksi myös ulkoministeri Alexander Stubbin huomion. Ministeri, joka on itsekin aikoinaan kutsunut Oksasta puhumaan, pitää häntä suurena prosaistina. Pääkonsuli Olli Perheentuvan mukaan ministerin kanta aina lopulta voittaa.
Nyt on siis runoillan suhteen maassa rauha. PEN järjestää Pietarin runotapahtuman ja Suomi voi vain odottaa jännityksellä Oksasen proosarunoja. Virkamiehet ovat hoitaneet työnsä. Vai ovatko sittenkään? Mitä on tämä virkamiespuhe kirjallisuudesta, tai oikeammin järjestykseen saatavista kirjailijoista ja runoilijoista?
On ilahduttavaa, että konsulaatit osallistuvat kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja virkamiehemme ovat kiinnostuneita kulttuurista. Tämä herättää toivoa, että tulevaisuudessa teatteriesityksiä käydään jopa ensin katsomassa ja sitten vasta keskustellaan. Mutta silti jostain hiipi epäilys: Koko asetelmassa on jotain pahasti vinksallaan.
Mistä lähtien pääkonsulit tekevät päätöksiä runoilijuudesta ja ulkoministerit ojentavat alaisiaan omilla näkemyksillään? Onko tämä asianmukaista ja viivytyksetöntä viranhoitoa?
Eittämättä viranomaisen on tänä päivänä oltava moniosaaja, niin mutkikkaita muotoja uusi työ on varsinkin kulttuurin saralla saanut. En silti toivoisi heidän asiantuntemuksensa yltävän kulttuuritapahtumien sisältöihin. Tällöin nimittäin voisimme olla tilanteessa, jossa Ulaanbaatarin Saksan edustusto voisi suomalaisen museon kutsun nähtyään todeta: ”Näyttelynne vaikuttaa temaattisesti kiinnostavalta, mutta katsomme, että ehdottamistanne seitsemästä taiteilijoista vain kolme käsittelee teoksissaan sen kannalta merkittäviä kysymyksiä.”
Maailmalla kohistaan dokumenttiohjaaja Arto Halosen hylätystä viisumihakemuksesta. Kiina ei päästä ohjaajaa maahan, ja yleisesti uskotaan, että hylkääminen perustuu Halosen Kiinassa tekemään dokumenttiin ”Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä”, jossa käsiteltiin Tiibetin hengellistä yhteisöä.
Halosen kohdalla yksi suurvalta suolsi systeemistään kieltävän vastauksen, mitään perusteluja ei kuulunut. Oksasen kohdalla toisen suurvallan paperikonetta ei päästy edes käynnistämään, kun oman maan virkamies ehti hämmentää soppaa esittämällä, että ohjelma sisältää taidelajirikkomuksen.
Näyttely “Mongolia: havainto ja utopia” on esillä Rovaniemen taidemuseossa 14 syyskuuta 2008 saakka ja nähdään tämän jälkeen Pärnussa Uuden taiteen museossa 25.9. – 30.11.2008.