Kaikkien aikojen palkituimpiin ja kaupallisesti menestyneimpiin jazz-muusikoihin lukeutuva amerikkalaiskitaristi ja säveltäjä Pat Metheny konsertoi 13.8.2025 Finlandia-talossa osana meneillään olevaa soolokiertuettaan. Tapahtumaa edeltävänä päivänä 71 vuotta täyttäneelle Methenylle tyypilliseen tapaan konsertti kesti lähemmäs kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikoja. Vaikka kyseessä oli soolokonsertti, sisältyi huolella mietittyyn kokonaisuuteen paljon vaihtelua. Konsertissa kuultiinkin kaikenlaista herkästä näppäilystä herkullisen ronskiin kitarakakofoniaan. Matkan varrella lavalla nähtiin lukuisia erilaisia kitaroita ja jokunen robottisoitinkin.
Musiikillista tarinankerrontaa ja melodisuuden monia ulottuvuuksia
Metheny on panostanut aina niin sävellyksissään, improvisoiduissa sooloissaan kuin levy- ja konserttiohjelmistoissaankin tarinankerrontaan ja melodisuuteen sanan laajassa merkityksessä. Vahva draaman- ja melodiantaju leimasi myös Finlandia-talon konserttia, jonka ohjelmistoon oli punottu kappaleita paitsi kitaristin viimeisimmiltä äänitteiltä myös hänen uransa eri vaiheilta. Metheny on julkaissut jo yli 50 levyä (muiden taiteilijoiden levyillä tehdyt vierailut pois lukien), joten ammennettavaa materiaalia kyllä riittää. Tämä kävikin selväksi heti konsertin avausnumerona kuullusta sikermästä, joka sisälsi katkelmia useista Methenyn sävellyksistä. Kyseessä oli sikäli poikkeava valinta konsertin avaukseksi, että viime vuosina vastaava ohjelmanumero on monesti kuultu Methenyn konserttien lopussa.
Perinteisellä nylonkielisellä akustisella kitaralla soitetun sikermän joukosta saattoi tunnistaa melodioita Methenyn uran kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä: joukossa oli pätkät mm. sävellyksistä Omaha Celebration ja This Is Not America. Viimemainitun Metheny levytti vuonna 1984 vakiyhtyeensä Pat Metheny Groupin ja David Bowien kanssa vuonna 1985 julkaistun The Falcon and the Snowman -elokuvan soundtrackille. Ensin mainittu sävelmä puolestaan löytyy Methenyn vuonna 1976 julkaistulta debyyttilevyltä Bright Size Life, joka valittiin vuonna 2021 Yhdysvaltain Kongressin kirjaston ylläpitämään Kansalliseen ääniteluetteloon sen kulttuurihistoriallisen merkittävyyden vuoksi.
Metheny on uransa aikana tehnyt levyjä eri kokoisten ja eri soitinyhdistelmiä sisältävien kokoonpanojen kanssa. Hän on julkaissut niin soolo-, duo-, trio- ja kvartettialbumeita kuin orkesterilevyjäkin. Hänen pitkäaikaisimman yhtyeensä Pat Metheny Groupin (jota Metheny veti pianisti Lyle Maysin kanssa) kiertuekokoonpanoon kuului parhaimmillaan 7 jäsentä, jotka soittivat monenlaisia soittimia huuliharpusta ja marimbasta trumpettiin ja syntetisaattoreihin. Tätä taustaa vasten on merkillepantavaa, että Methenyn viimeisimmästä neljästä julkaisusta kolmella on kuultu vain kitaraa: vuonna 2021 ilmestyi Road to the Sun, joka sisältää Methenyn sävellyksiä klassiselle kitaralle sekä Arvo Pärtin sävelmän Für Alina. Vuosina 2023 ja 2024 puolestaan ilmestyivät sähkökitarapainotteinen Dream Box sekä harvinaisempaan nylonkieliseen baritonikitaraan keskittyvä MoonDial. Methenyn nykyinen kiertue nivoutuu näiden kahden viimeksi mainitun soololevyn ympärille.
Dream Box / MoonDial -kiertueen konserttikonseptiin sisältyy säveldraaman ohella myös suullista tarinankerrontaa, minkä vuoksi iltaan kuului tavanomaista Metheny-konserttia enemmän puhetta. Alkusikermän jälkeen Yhdysvaltain Keskilännestä syntyisin oleva taiteilija kertoi yleisölle hänen soittotaipaleensa ensitahdeista: musikaalisesta perheestä, ensimmäisestä kitarasta, Beatlesin merkityksestä hänen ikäpolvelleen sekä Methenyn elämän mullistaneesta hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran kuuli trumpetisti Miles Davisin albumia Four & More (1966). Metheny kelasi pikaisesti läpi hänen ammattilaisuransa alkuvaiheita, minkä jälkeen hän paneutui kertomaan läheisestä suhteestaan basisti Charlie Hadeniin (1937–2014), jonka juuret juonsivat niin ikään Keskilänteen. Kaksikko on soittanut yhdessä useammalla levyllä, mutta tässä yhteydessä huomio keskittyi heidän herkkään duettoalbumiinsa Beyond the Missouri Sky vuodelta 1997, jolta Metheny seuraavaksi soitti muutaman kappaleen nylonkielisellä akustisella kitaralla.
Kimara alkoi Hadenin sävellyksillä Waltz for Ruth ja Our Spanish Love Song. Ensimmäisen kappaleen improvisoidun osuuden aikana olin kuulevinani Methenyn soitossa lyhyen melodisen viittauksen Giuseppe Tornatoren ohjaaman Cinema Paradiso (1988) -elokuvan pääteemaan. Oli tämä viittaus sitten oman korvani keksintöä tai ei, osui ennakointini oikeaan, sillä hetken kuluttua Metheny alkoi näppäillä ensin Ennio Morriconen säveltämän pääteeman nuotteja, jonka jälkeen kuultiin Morriconen pojan Andrean kynästä lähtöisin oleva Cinema Paradiso (Love Theme). Molemmat teemat ovat melodisesti huikean hienoja. Odottavan pääteeman purkautuessa yltiöromanttiseen rakkausteemaan saattoi tuntea sydänveren täyttävän sielun joka sopukan lämmöllään.
Missouri Sky -levylle ominaiseen hauraaseen ja heleään tunnelmaan ei kuitenkaan jääty liiaksi vellomaan. Vaivihkaa soitin Methenyn sylissä vaihtui teräskieliseen baritonikitaraan ja ennen kun asiaa ehti kunnolla tajuamaan, raikui salissa vuonna 2003 julkaistulta One Quiet Night -levyltä löytyvä rytmikäs Song for the Boys. Siinä missä edellisten kappaleiden kohdalla korvat virittyivät keskittyneesti lavaa kohti, nyt koko sali täyttyi tavallista kitaraa matalaäänisemmän baritonikitaran täyteläisestä ja lujasta soinnista siinä määrin, että tuntui, kuin olisi istunut suoraan soittimen kaikukopan sisällä. Metheny on usein todennut akustisten soitinten dynamiikassa olevan verratonta voimallisuutta ja tässä yhteydessä näille sanoille löytyi katetta. Pelkällä kitaran ja soittomenetelmän vaihdolla (näppäilystä rytmikkääseen komppiin tai ”rämpytykseen”) sekä salivolyymin hallinnalla saavutettiin erittäin tehokas hetki.
Vaikuttava oli myös seuraava, illan villeimpiin lukeutuva ohjelmanumero. Äkkiarvaamatta Metheny alkoi hangata kovin ottein soittimensa matalia kieliä, minkä lisäksi hän hyödynsi loop-pedaaleita, joiden avulla soittaja voi äänittää ja toistaa omaa soittoaan jatkuvassa silmukassa konserttitilanteessa. Looppereilla tulikin olemaan suuri rooli konsertin edetessä. Tämän ns. vapaata improvisaatiota edustavan kappaleen kohdalla Metheny tuotti loop-pedaalien avulla herkullisen hullunmyllyn kitaramekkalaa. Paikoin kuulosti siltä, kuin joku olisi potkinut lukuisia akustisia kitaroita alas pitkin Finlandia-talon rappusia.
Methenyn kiistellyn metelilevyn Zero Tolerance for Silencen (1994) sekä kokeellisen kitaransoiton legendan Derek Baileyn kanssa tehdyn The Sign of 4 (1997) -albumin mieleen tuonut improvisaatioteos vuorotteli sattumanvaraiselta kuulostavan kakofonian ja intentionaalisemman (joskin yhä riitasointisen) riffittelyn välillä. Tällainen jaottelu vie tosin hieman harhaan: vaikka Methenyn improvisaatioteos sisälsi sattumanvaraiselta eli aleatoriselta kuulostavaa materiaalia, oli soitossa koko ajan ajatus mukana ja kokonaismuoto oli hyvin hallittu. Omaan korvaani teos olikin kaikesta möykästä ja atonaalisuudesta huolimatta hyvin melodinen – ja uskon Methenyn ajatelleen tätäkin improvisaatiota nimenomaan melodisuuden kautta.
Analyysini tueksi on hyvä ottaa esille vuonna 2021 YouTubessa ilmestynyt pitkä keskustelutuokio, jonka Metheny käy tunnetun musiikkitubettaja Rick Beaton kanssa. Noin 39 minuutin kieppeillä keskustelu kääntyy melodisuuteen, jota Metheny kuvailee haastattelussa musiikin peruselementeistä arvoituksellisimmaksi. Perinteisestä melodian, harmonian ja rytmin kolmijaosta melodiaa on Methenyn mukaan ylivoimaisesti vaikeinta lähestyä tyhjentävästi formaalin musiikin teorian avulla. Hän myös vastustaa melodisuuden yksinkertaista samaistamista siihen, että jokin kuulostaa nätiltä tai helposti mieleen jäävältä. Kitaristi lausuu:
”Hyödynnän vertausta, että sitä voi ottaa tukun roskapönttöjä ja tuikata ne alas portaita – ja tämän voisi nuotintaa. Kyseessä on melodia. Ei välttämättä hyvä melodia, mutta tilanteesta on paikannettavissa melodista informaatiota. Ja on mahdollista löytää muusikoita, kuten vaikkapa [pianisti] Cecil Taylor – johon viittaan usein – joka on uskomattoman tehokas synnyttämään materiaalia, joka toimii melodiana tavoilla, joilla on hyvin abstrakti suhde siihen, mitä tavanomaisesti ymmärretään melodiaksi. Toisaalta ajatus jonkin [musiikillisen] idean kehittelystä on minusta mahdollisesti parempi tapa ajatella sitä, mitä melodia todella on.”[1]
Finlandia-talossa kuultu vaikuttava improvisoitu teos oli abstrakti, mutta kaikessa kakofonisuudessaankin melodinen, sillä läpi teoksen Metheny kehitteli kahta perusideaa – mölyistä hankaustekstuuria ja hajanaista riffi-motiivia – ja sekoitti niitä asteittain yhä enemmän toisiinsa.
Soittimien ja sävelmien sielu
Koska Dream Box / MoonDial -kiertueen ideaan sisältyy myös kuultavasta musiikista ja lavalla nähtävistä kitaroista tarinoiminen, olisi kummallista, mikäli Metheny olisi jättänyt kotiin hänen laajan kitara-arsenaalinsa kenties hätkähdyttävimmän yksilön eli niin kutsutun Pikasso-kitaran. Kyseessä on Methenyn ja soitinrakentaja Linda Manzerin pitkän yhteistyön erikoisin hedelmä: kubistiselta maalaukselta (mistä soittimen nimikin juontuu) näyttävä 42-kielinen kitara, jossa on tyypillisen kitarankaulan lisäksi useita ulokkeita, joihin on viritetty vapaana soivia kieliä. Pikasson yhteydessä puhutaan usein harppumaisuudesta, mutta mielestäni kyseisen instrumentin lumoava sointi muistuttaa pikemminkin suomalaista kanteletta (Pikasson pisimmät vapaat kielet) sekä japanilaista kotoa (lyhyemmät vapaat kielet). Oli miten oli: kyseessä on soitinrakennustaiteen mestariteos, jossa Manzerin ennakkoluuloton luovuus ja kekseliäs insinöörityö (viritettynä soittimeen kohdistuu yli 400 kilon paine) nivoutuvat erottamattomasti toisiinsa.[2]
Manzerin rakentamilla kitaroilla oli muutenkin keskeinen rooli koko konsertissa, kuten Metheny puheenvuorossaan yleisölle selosti. 2000-luvun puolella kitaristin uran kannalta olennaiseksi soittimeksi on noussut varsinkin Manzerin tekemä teräskielinen akustinen baritonikitara, joka tähdittää kahta Methenyn julkaisemaa soolokitaralevyä: edellä jo mainitsemaani One Quiet Night (2003) -albumia sekä vuonna 2011 ilmestynyttä levyä What’s It All About. Viimemainittu on poikkeuksellinen levy Methenyn uralla sikäli, että se ei sisällä lainkaan hänen omia sävellyksiään. Sen sijaan albumilla kuullaan Methenyn instrumentaalisia kitaratulkintoja hänen nuoruutensa eli 60-luvun ja 70-luvun alun pop-sävelmistä, joille kitaristi omisti myös seuraavan osuuden Finlandia-talon konsertista.
Ottaen huomioon kyseessä olevan Methenyn levytyksen nimen, oli osuvaa, että pop-kimaran avasi Burt Bacharachin säveltämä ja Hal Davidin sanoittama kappale Alfie, joka alkaa sanoilla ”What’s it all about, Alfie?” Melodisesti yllättävä ja harmonisesti rikas kappale on alun perin sävelletty vuonna 1966 ilmestynyttä Alfie – naisten viettelijä -elokuvaa varten, jonka nimiroolissa näyttelijä Michael Caine teki läpimurtonsa. Metheny tulkitsi kappaleen herkällä korvalla, jättäen tyylikkäästi tilaa sävellyksen keskeisten melodisten fraasien ympärille. Laulutonta kitaraversiota kuunnellessa mieleni korva täydensi ajoittain soittoa Dionne Warwickin (joka on esittänyt kenties arvostetuimman laulutulkinnan Alfiesta) äänellä. Tämä tarkoitti sitä, että tiettyjen fraasien kohdalla kuulin mielessäni myös Davidin sanat. Vaikka teksti käsittelee alun perin naistenmiehen törmäämistä elämän mielekkyyttä koskeviin kysymyksiin, näyttäytyvät laulun sanat nykyisessä surullisessa maailmantilanteessa toisenlaisessa valossa:
What's it all about, Alfie?
Is it just for the moment we live?
What's it all about when you sort it out, Alfie?
Are we meant to take more than we give
Or are we meant to be kind?
And if only fools are kind, Alfie
Then I guess it is wise to be cruel
And if life belongs only to the strong, Alfie
What will you lend on an old golden rule?
Bacharachin ja Davidin upean sävellyksen jälkeen Metheny tulkitsi yhtä lailla tyylitajuisesti The Carpentersin sävelmän Rainy Days and Mondays sekä Carly Simonin kappaleen That’s the Way I’ve Always Heard It Should Be, kummatkin vuodelta 1971. Näitä seurasi hitaan meditatiivinen tulkinta Antônio Carlos Jobimin bossaklassikosta Garota de Ipanema, jolla Metheny tuntui testaavan usein esittämäänsä näkemystä, jonka mukaan parhaat sävellykset kestävät melkein millaista runtelua tahansa säilyttäen silti tunnistettavuutensa. Omaan korvaani kuulosti tosin siltä, että Metheny ei joko malttanut tai halunnut pitää tulkintaansa Ipaneman tytöstä tällä kertaa aivan yhtä matelevan hitaana kuin What’s It All About -levyllä. Kenties hän ei halunnut koetella sitä rajaa, jossa useimpien tuntema melodia muuttuisi tunnistamattomaksi. Tähän liittyen on huomionarvoista, että Metheny mietti välispiikissään ääneen sitä, mahtoiko kukaan tunnistaa hänen juuri soittamiaan lauluja.
Tässä kohtaa Metheny vaihtoi jälleen soitinta ja konsertin ohjelmistossa siirryttiin taiteilijan kahteen viimeisimpään julkaisuun, jotka mainitaan nykyisen kiertueen nimessä. Metheny esitteli käsissään olevaa nylonkielistä baritonikitaraa, joka on pääosassa hänen viimeisimmällä levyllään MoonDial (2024). Kyseessä oleva kitara on niin ikään Linda Manzerin luomus, josta Metheny on puhunut lehtihaastattelussa jo vuonna 2005. Tuolloin hän totesi nylonkielisen baritonikitaralevyn olevan vain ajan kysymys.[3] Levyä saatiin kuitenkin odottaa liki 20 vuotta. Konsertissa syy viivästykselle selvisi: Metheny ei ollut onnistunut löytämään sellaisia nylonkieliä, jotka kestäisivät hänen baritonikitarassa käyttämänsä virityksen ja jotka myös soisivat miellyttävästi. Lopulta sopivia kieliä valmistava yritys kuitenkin löytyi Argentiinasta ja Metheny pääsi vihdoin vuonna 2023 kunnolla tutustumaan Manzerin erityislaatuiseen kitaraan. Nylonkielinen akustinen baritonikitara veti soittajansa välittömästi uudenlaiseen sointimaailmaan ja jo vuonna 2005 lupaillun levyn syntyprosessi alkoi.
Methenyn soittaessa MoonDial-albumin materiaalia, muun muassa The Beatlesin kappaleen Here, There and Everywhere, hänen ihastuksensa uuteen soittimeen oli silmin ja korvin havaittavaa. Soitto nimittäin oli erityisen rentoa ja vapautuneen oloista. Metheny myös siirtyi sulavasti konsertin MoonDial-osuudesta Dream Box (2023) -levyllä ilmestyneeseen materiaaliin: ensin hän äänitti loopperiin nylonkielisellä baritonikitaralla bassotaustan, jonka jälkeen hän nappasi käsiinsä – ensimmäistä kertaa illan aikana – sähkökitaran. Hetken improvisoituaan Metheny alkoi soittaa toisen bossa nova -klassikon, Luiz Bonfán sävelmä Manhã de Carnavalin, melodiaa. Myös Black Orpheus -nimellä tunnetun kappaleen konserttitulkinta poikkesi Dream Box -levyn versiosta erityisesti jytisevän, jopa hieman dub-henkisen bassolinjansa ansiosta.
Niin harmillista kuin konserttisalin soinnista marmattaminen voikin olla, en voi välttyä kommentoimasta asiaa. Methenyn lukuisat akustiset kitarat kuulostivat hienolta Finlandia-talossa, mutta samaa ei valitettavasti voi sanoa sähkökitaran ja salin yhteensopivuudesta. Sama ongelma vaivasi myös Methenyn edellisiä konsertteja Finlandia-talossa, kun taas Kulttuuritalossa muutama vuosi sitten kuultu trio-konsertti oli tältä osin mukiinmenevämpi.
Onneksi korva mukautui tälläkin kertaa tilanteeseen. Methenyn soittaessa menevää ja notkeaa sooloa 12-tahtiseen blueskaavaan en jaksanut enää murehtia salin sointiin liittyviä asioita sen suuremmin.
Uutteria robotteja ja ihmisiä
Esitettyään vielä muutaman sähkökitarakappaleen loopperin säestyksellä Metheny siirtyy konsertin päättävään osioon. Hänen soittaessa edelleen sähkökitaralla, mustan kankaan takaa alkaa kuulua ksylofonin, kellopelin ja pienten symbaalien kilkettä, joka seurailee orjallisesti Methenyn soittamia nuotteja. Kiertueteknikko ja lavamiksaaja astuvat lavalle ja riisuvat kankaan, jonka takaa paljastuu steampunk-henkinen viritelmä itseään soittavia instrumentteja. Kyseessä on pienempi versio Methenyn vuonna 2010 julkaisemaa Orchestrion-albumia tähdittäneestä robottiorkesterista. Yleisön vielä ihmetellessä näkemäänsä, Metheny jatkaa jo improvisointia. Ohjelmanumeron muoto ja sävelkieli on melko vapaata. Kitaristi antaa soittonsa poukkoilla sinne tänne – ja robotit toistavat kunkin eleen väsymättä. Tuloksena on hupaisan karnevalistista melskettä.
Siinä missä Orchestrion-kiertueella kuultiin kymmenien ja kymmenien soitinten muodostamaa, kokonaisen korkean seinän täyttävää robottiorkesteria, oli Methenyllä tällä kertaa mukana riisutumpi automaattikokonaisuus, joka koostui ksylofonin ja kellopelin ohella rumpusetin osista ja muutamista muista pienistä lyömäsoittimista. Näitä robotisoituja instrumentteja Metheny ohjaili kitaransa lisäksi erinäisten jalkakytkinten avulla. Vaikka automaattisoittimia oli mukana rajallinen määrä, oli robottibändin jäsenet kuitenkin valittu hyvin tarkoituksenmukaisesti: yksittäisiin kitaroihin sekä kitaran ja loopperin yhdistelmään perustuvan intiimin ohjelmiston jälkeen robottisoittimet mahdollistivat konsertin huipentamisen kahteen ”bändimäisempään” kappaleeseen.
Varsinaisen setin viimeisenä ohjelmanumerona kuultiin improvisoitu teos, jonka aikana Metheny loi loop-pedaalien avulla kokonaisen yhtyesovituksen. Kappale alkoi kahden automatisoidun pikkusymbaalin toisteisella kolmimuunteisella kuviolla, jonka päälle Metheny äänitti loopperilla ensin kitaraa, sitten muita robottisoittimia ja lopulta bassoa. Taustan jyllätessä Metheny kaivoi esille vielä yhden soittimen – hänen tavaramerkkeihinsä lukeutuvan kitarasyntetisaattorin, jonka ulvovan soinnin turvin Metheny sooloili setin päätökseensä. Yleisön osoitettua suosiotaan seisaaltaan kitaristi palasi nopeasti lavalle ja soitti niin ikään robottisoittimia ja loopperia hyödyntäen komean version kappaleesta Sueño con Mexico, joka löytyy Methenyn vuonna 1979 julkaistulta albumilta New Chautauqua. Toisena encorena kuultiin vielä yksi teräskielisellä baritonikitaralla soitettu balladi, jonka jälkeen monipuolinen ja polveileva konsertti oli ohi.
Ikävuosien karttuminen ei selvästikään hidasta tervehenkiseksi tiedetyn kitaristin menoa. Hän jaksaa yhä kiertää ahkerasti ja soittaa pitkiä konsertteja. Tämä on mielestäni erityisen vaikuttavaa Methenyn nykyisen kiertueen tapauksessa, sillä soolokonsertissa huomio on alati täysin hänessä. Robottibändiläiset pois lukien mukana ei ole muita soittajia, jotka voisivat hetkellisesti olla huomion keskipisteenä esimerkiksi omien soolovuorojensa ajan. Soolokonserteissa jokainen ele merkitsee ja pienetkin kauneusvirheet havaitaan herkemmin. Metheny ei myöskään halua turvautua esiintymistilanteessa nuotteihin, ellei ole aivan pakko, mikä tarkoittaa näinkin pitkän konsertin kohdalla sitä, että yksistään muistettavan materiaalin omaksuminen on melkoinen tehtävä. Dream Box / MoonDial -kiertueen kaltaisten konserttien läpivienti vaatineekin äärimmäistä keskittymiskykyä, huolellisuutta ja omistautumista – niin esiintyvältä taiteilijalta kuin hänen tukenaan työskentelevältä kiertuetiimiltäkin.
Edellä käsittelemäni Alfie-kappaleen viimeisen säkeistön sanoituksessa lauletaan:
And I believe in love, Alfie
Without true love we just exist, Alfie
Pat Methenyn Finlandia-talon konsertissa saman viestin saattoi lukea ilmassa leijuvien näkymättömien nuottirivien välistä: julmuuden ja voimannäyttöjen sijaan merkitystä elämään kannattaa etsiä mieluummin rakkaudesta. Esimerkiksi rakkaudesta musiikkiin.
Teksti ja konserttikuvat: Alonzo Heino
Viitteet
[1] Suomennos minun. Englanniksi katkelma kuuluu: ”The analogy I use, you can take a bunch of trashcans and knock them down a flight of stairs and you can transcribe that. That’s a melody. It may not be a good melody, but there’s melodic information there to be had. And you can find musicians, like for instance Cecil Taylor – somebody I point to a lot – who is incredibly effective at generating material that, to me, functions as melody in ways that have a very abstract relationship to the conventional sense of what a melody is. On the other hand, the idea of developing an idea, to me, may be a better way of thinking about what melody actually is.” Ks. https://youtu.be/QEgalcH_-b4
[2] Ks. esim. https://guitar.com/features/gallery/story-of-the-pikasso-guitar/
[3] Ks. https://jazztimes.com/features/profiles/pat-metheny-the-advancing-guitarist/