Teksti: Jane Vuorinen 9.1.2015
Tuuli ulvoo ympärillä ja näen saman verran silmät auki kuin silmät kiinni, pelkkää pimeyttä. Hapuilu ei auta, ympärillä ei ole mitään. Vain ääntä ilman minkäänlaista silmin nähtävää kuvaa. Tai ehkä kuva pimeydestä? Tuulen ääni piirtää esiin näkymättömän ympyrän Taneli Rautiaisen teoksessa O (2013).
Wäinö Aaltosen museon Ääni, kuva, kokemus -näyttelyssä pohditaan sitä, kuinka havainnoimme ympäristöämme, ja kysytään, voisiko olla löydettävissä vaihtoehtoisia olemisen ja kokemisen tapoja. Näyttely koostuu suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksista, jotka haastavat katsojan ajattelemaan eri tavoin aistien välistä vuorovaikutusta – tai sen puutetta.
Jouna Karsin teokset Parkkihalli (2013), Yövuoro (2014) ja Lähiö (2010–2013) näyttävät aluksi vain lasiseen laatikkoon rakennetuita pienoismalleilta. Mutta kun kurkistaa laatikon sisään sen tasolta, pienoismallin kuva heijastuu lasin kautta ja monistuu äärettömyyksiin luoden illuusion valtavasta parkkihallista, tehtaasta ja lähiöstä. Tila syntyy optisesti. Muihin äänekkäämpiin teoksiin verrattuna hiljaisuus on Karsin teoksissa läsnä tärkeänä elementtinä. Se luo tunnelmaa autiudesta ja yksinäisyydestä. Näyttelytekstin mukaan äänetön veistos voi myös luoda mielikuvan äänestä. Lauseen merkitys on helppo ymmärtää, kun katsoo Antti Immosen runollisesti nimettyä teosta Fragmentti – urku murtuu (2012). Joka suuntaan ryöpsähtävät puiset urkujen pillit huutavat kakofoniaa täysin äänettömästi.
Mitä kuva siis on? Entä missä se on? Onko kuva aina visuaalinen? Onko mielikuva tai unikuva yhtä lailla kuva kuin maalaus, veistos tai valokuva?
Suureen veistossaliin astuessa käy pian selväksi, että näyttely herättää kysymyksiä pikemmin kuin antaa vastauksia. Merja Niemisen ja James Andeanin vaikuttavassa kolmikanavaisessa video- ja ääni-installaatiossa Re:****Sitruuna ja meduusa (2011) kolmelle seinälle heijastuvat näkymät digitaalisesti rakennetusta maisemasta, joka muistuttaa jonkinlaista metsää. Kuvissa näkyy myös kaupunkimaista rakennetta taustalla, mutta enimmäkseen orgaanisia muotoja, sipulimaisia pyöriviä osia sekä lintuja. Äänimaailmassa on puuta, metallia ja lintujen ääniä – narahduksia, kumahduksia, kirskahduksia ja ehkä kurjen kaikuva huuto – väreissä mustaa, valkoista ja vihertävän ruskeaa. Katsojaa kuljetetaan kuvan perspektiivin sisällä kuin kolmiulotteisessa havainnekuvassa. Välillä näyttää siltä, että siirrytään maan pinnan alle, juurien tasolle, ja välillä kuva muuttuu epätarkaksi. Rakennelman taustalla avautuu musta avaruus, ja kaiku äänissä vahvistaa tuntua suuresta tilasta. Tunnelma on mystinen: jotain tässä on meneillään, mutta on vaikea sanoa, mitä!
Kun taideteos ei ole esine vaan tila ja siinä koettava tapahtuma, näyttelyn suunnittelu mutkistuu. Eri teosten äänien sekoittuminen toisiinsa asettaa suuren haasteen näyttelyn rakentamiselle. Nyt näyttelyssä kuljetaan kuin labyrintissa: joidenkin teosten läpi pääsee seuraavaan näyttelytilaan, kun taas jotkin huoneet ovat umpikujia. Muutamissa teoksissa äänten sekoittumisen ongelmaa helpottavat kuulokkeet. Ratkaisu toimii suurimmaksi osaksi hyvin: vain paikoin joutuu miettimään, mikä ääni kuuluu mihinkin teokseen.
Muutokset tekniikassa tarkoittavat muutoksia myös taiteessa. Kuvan muutokset ovat olleet viime aikoina nopeita, ja nykytekniikan kehittyneisyyden huomaa yleensä vasta rinnastuksessa vanhempaan tekniikkaan. Humoristisen näkemyksen liikkuvasta kuvasta tarjoaa Emma Rönnholmin installaatio Let’s Face the Music and Dance (2012), jossa katsoja astuu menneen ajan tuntua henkivään huoneeseen. Vanha radio soittaa musiikkia, ja seinällä kehystetyissä mustavalkoisissa valokuvissa esiintyvät hahmot liikuttavat musiikin tahdissa jalkojaan, käsiään ja päitään kuin paperiset marionettinuket. Liikkuvien osien räpsähdykset luovat omaa rytmiään.
Ruumista ei ole perinteisesti pidetty luotettavana tiedonlähteenä länsimaisessa ajattelussa, ja aistien hierarkiassa näköaisti järjen allegorisena vastineena on nähty muita ylempänä. Vaikka aistit on käsittein erotettu toisistaan, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että ne todella olisivat toisistaan erillisiä ja toimisivat autonomisesti toisistaan riippumatta. Joskus on hyvä kyseenalaistaa omat ajatuksensa ja luottaa aisteihinsa: näin voi paljastua yllättävääkin tietoa. Juuri tämä onnistuu Ääni, kuva, kokemus -näyttelyssä.
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa valokuvan ja materiaalisuuden välisistä suhteista nykytaiteessa Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa.
Ääni, kuva, kokemus -näyttely
5.12.2014–1.3.2015
Wäinö Aaltosen museo
Itäinen Rantakatu 38, 20101 Turku
Ti-su 10–18