Teksti: Laura Kokkonen 9.3.2016
Poliittinen taide ei ole vain poliittisia aiheita käsittelevää taidetta. Terike Haapojan, Minna Henrikssonin ja Jussi Koitelan toimittama artikkeli- ja haastattelukokoelma Taidetta ja politiikkaa tekemässä tuo esille taidetta, joka sulautuu muihin yhteiskunnan käytäntöihin ja haastaa niiden rakenteita toiminnallisesti ja osallistuen. Suurimmaksi osaksi vuoden 2014 aikana kirjoitetussa kirjassa saavat äänensä toimittajien lisäksi taiteilijat Alma Heikkilä, Satu Herrala, Jaakko Karhunen, Aino Korvensyrjä, Antti Majava, Aino-Marjatta Mäki, Eva Neklyaeva, Eero Yli-Vakkuri ja Filippo Zambon.
Kirjan arvoperusta on kapitalismi- ja nationalismikriittinen ja tältä osin avoimesti sitoutunut ja yhdenmukainen. Yhteisestä lähtökohdasta huolimatta kirjoittajien käsitykset taiteen poliittisuuden luonteesta eroavat radikaalistikin toisistaan. Lähestymistapa on käytännöllinen ja taiteilijat suhteuttavat ajatuksiaan ensisijaisesti omaan praktiikkaansa. Tämän rinnalla kirja tuo yhteen laajasti teoreettisia viitekehyksiä aina antifasistisesta historiapolitiikasta ekokritiikkiin ja objektiorientoituneeseen ontologiaan.
Kirjoittavat esittävät lukuisia, osittain ristiriitaisiakin taiteen poliittisuuden luonnehdintoja: taiteen tulisi puuttua paikallisiin ongelmiin ja horjuttaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää (Henriksson); taiteen tulisi tehdä viestinsä selväksi ja vaikuttaa katsojaan (Zambon); taide perustuu muuhun kuin jatkuvaan kulutuksen kasvuun ja voi siten toimia vastavoimana (Majava, Mustarinda); taide on monitahoista ajattelua ja siksi itsessään arvokasta (Heikkilä, Mustarinda); taidekentällä toimiminen on ajatusten ja arvojen tuomista julkiseksi, tietynlaisille asioille tilan antamista erilaisilla välineillä ja erilaisista asemista (Koitela); taide on tärkeä osa elämäämme ja sillä on tärkeä rooli yhteiskunnassa, mutta se rooli ei ole maailman parantaminen ja korjaaminen (Neklyaeva); taide on repeämä siinä, miten me normaalisti ymmärrämme maailmaa ja miten näemme itsemme suhteessa siihen (Herrala); on olennaista keskittyä siihen kenen äänellä puhumme ja kuka sen määrittää (Karhunen, Korvensyrjä, Mäki); taiteen väline on vaikuttaa siihen mitä ihmiset kuvittelevat olevan mahdollista (Yli-Vakkuri).
On erinomaista, että kirja käsittelee aihettaan poliittisuuden merkityksiä kivettämättä, taiteilijoiden toiminnan kautta. Kirja kontekstualisoi taiteen erityisesti suhteessa sen vertaisiin toimijoihin. Toisaalta praktiikkakeskeisyys tuo mukanaan haasteita. Taiteilijoiden lähtökohdat ovat syvästi älyllisiä, mutta toiminnan muuttuessa tekstiksi teoria jää paikoin kaipaamaan tarkempaa määrittelyä. Kirja tuo yhteen monenlaisia tekstilajeja, ja muidenkin kuin haastatteluiden kohdalla esimerkkeihin viittaaminen ja teorian käsittely on välillä epäselvää. Joitakin lähteitä siteerataan tarkasti, joihinkin viitataan ylimalkaisesti.
Tuon tämän esille, koska monia artikkeleita yhdistää suomalaisen (taide)kontekstin kovasanainen kritiikki, joka ei kohdistu pelkästään kansallismielisyyteen, konservatiivisuuteen ja uusliberalismiin. Kritiikki kaipaisi tuekseen lisää perusteluja ja jämäkämpää lähteiden käyttöä, vaikka pamflettimaisten tekstien ei tietysti tarvitsekaan täyttää tieteellisyyden standardeja. Lainaan muutamia lauseita: ”Kansan Uutisten kulttuurisivut ovat masentavaa luettavaa” (s. 9); ”[Kiasman] ohjelma on ollut viime vuodet läpeensä konservatiivista ja epäoleellista kaikilla ajankohtaisuuden mittareilla mitattuna” (s. 20); ”Suomen taidemaailmasta puuttuu ymmärrys taiteesta ja taidepraktiikasta tutkimuksellisena alana, jopa Kuvataidekatemiassa” (s. 33); ”Taiteen edistämiskeskukset ja Kiasmat ottavat tuotteistetun praktiikan annettuna” (s. 110). Välillä myös esiintyy kohtia, joissa lukija saa päätellä rivien välistä, minkä organisaation tai taiteilijan toimintaa kulloinkin kritisoidaan.
Myös joidenkin tekstien suhde teoriaan herättää kysymyksiä: teksteihin ovat selkeästi vaikuttaneet tietyt ajattelijat, joiden nimiä ei kuitenkaan mainita. Kirjassa esiintyviä huomioita ovat pitkin 2000-lukua esittäneet eri näkökulmista mm. Boris Groys, Chantal Mouffe, Jacques Rancière ja jo paljon aiemmin Stuart Hall, ja suomeksi ainakin Leena-Maija Rossi. Kun näihin kirjoittajiin ei viitata ollenkaan, syntyy illuusio historiattomasta tiedosta.
Kirjan erityisiä ansioita on taiteen poliittisuuden kriittinen arviointi näkökulmasta, josta on kirjoitettu suomeksi aiemmin melko vähän. Poliittisen taiteen ongelmina nähdään keskittyminen kaukaisiin ongelmiin, mikä ”peilaa meidän yhteiskuntaamme ongelmattomana” (s. 20) ja lankeaminen representaation ongelmiin ja vallalla olevien stereotyyppien toistamiseen. Kuitenkin vaikka esimerkiksi nationalismikritiikki on kirjan olennainen punainen lanka, teksteissä käsitellään vain vähän rodullistamisen politiikkaa. Antirasismin ja intersektionaalisen feminismin näkökulmat – joita pidän Suomen tämänhetkisen kulttuurikeskustelun terävimpänä kärkenä – jäävät kirjassa ohueksi. Tätä ei riitä kattamaan Suomen taidemaailman kansallismielisyyteen liittyvä kritiikki.
Kirjoittajien positiot eroavat radikaaleimmin toisistaan suhteessa toimijuuteen: osa kirjoittajista ymmärtää taiteen ensisijaisena toimijuuden muotona, osa pitää mahdollisena taiteilijan poliittista toimijuutta myös muuten kuin teoksen tasolla – kun poliittisuus tapahtuu ensisijaisesti toimijuuden eikä taiteen tasolla, itse taide säilyttää tietynlaisen vapauden. Tähän toiset kirjoittajat taas suhtautuvat kriittisesti. Näiden näkemysten rinnakkainolo ja esimerkiksi ekokritiikin ja ihmiskeskeisen solidaarisuuden ajattelu samojen kansien välissä on hienoa.
Vaiettu näkyväksi
Minna Henriksson aloittaa artikkelinsa määrittelemällä poliittisen taiteen ja puoluepoliittisuuden suhdetta oman vasemmistoliiton puoluekirjansa kautta. Hän kirjoittaa, että puoluepoliittinen sitoutuminen on samaa politisoitumista, joka motivoi häntä taiteellisiin tekoihin. (s. 10) Henriksson myös kirjoittaa, että taide ei ole vaihtoehto tai poliittinen kannanotto vaan konteksti ja kieli, joka mahdollistaa asioista puhumisen ”konseptien tasolla, tietynlaisen taiteen älyllisyyden ja tiedon tasolla, abstrahoiden.” Henrikssonin mukaan taide on sitoutumista johonkin tiettyyn diskurssiin, jonka näkyväksi tekeminen olisi tärkeää. (s. 11) Hän käy läpi omia teoksiaan, jotka ovat monien tuntemien eri taidemaailmojen suhdekarttojen jälkeen käsitelleet erityisesti historian politiikkaa: fasistisia symboleita ja rasistisia diskursseja osana suomalaista kulttuuriperintöä. Henriksson myös analysoi kiinnostavalla tavalla itsekriittisesti teosten poliittista vaikutusta.
Henriksson tuo esille monia suomalaisen taidemaailman ongelmia, esimerkiksi sitä, että ”poliittinen taide” on muodikasta ja että teoksilta toivotaankin hieman yhteiskunnallista sisältöä, kunhan kritiikki ei osu liian lähelle. Henrikssonin mukaan on jopa haitallista esittää Suomessa teoksia, jotka käsittelevät kaukaisia ongelmia, jos niitä ei liitetä jollakin tavalla paikalliseen kontekstiin. (s. 20) Samaa mieltä ovat monet muut kirjan kirjoittajat. Henriksson myös kuvailee Suomen kummallista taiderahoituksen, taiteilijoiden ja gallerioiden välistä riippuvuussuhdetta, ja ehdottaa, että sellaiset taiteilijoiden apurahat, jotka päätyvät gallerioiden vuokriin, menisivät suoraan rahoittajilta gallerioille, ”jolloin galleriat voisivat kutsua näyttelyihin myös taiteilijoita, jotka eivät ole vielä tarpeeksi etabloituneita saadakseen apurahoja tai jotka ovat liian radikaaleja apurahalautakunnille[.]” (s. 19)
Henriksson myös hieman erikoisesti sijoittaa taiteen ajankohtaisuuden kriteerit vasemmisto–oikeisto-akselille: ”Nykytaiteen on oltava vasemmistolaista, koska oikeistolainen taide on mahdottomuus, oksymoron. Jos oletetaan, että nykytaide on määritelmällisesti jotain edistyksellistä, uuteen ja tuntemattomaan kurkottavaa, etujoukoissa olevaa, radikaalia ja vallankumouksellista, siis ei-konservatiivista ja ei-taantumuksellista, se automaattisesti sulkee pois konservatismin tiiliskiviin, kuten koti, uskonto ja isänmaa, perustuvan oikeistolaisuuden.” (s. 26) Näin hän siis tulee sanoneeksi, etteivät esimerkiksi näennäisesti poliittisesti sitoutumattomat taidemuodot – sanotaan vaikka biotaide ja muu art & science – kurkota tuntemattomaan. Vaikkei taiteilijoiden intentioihin liittyisi politiikka, tai ainakaan oikeistopolitiikka, on varmasti olemassa muulla tavoin radikaalia nykytaidetta, joka ei silti ole ristiriidassa ainakaan liberaalin oikeistopolitiikan kanssa. Ajankohtaista oikeistokonservatiivinykytaidetta on toki vaikea kuvitella.
Intellektuellia propagandaa
Filippo Zambon käsittelee Koitelan ja Henrikssonin tekemässä haastattelussa dokumentaariseen valokuvaukseen perustuvaa taidettaan. Kriittiseen keskusteluun osallistuminen on hänestä taiteilijan velvollisuus. Zambon onkin problematisoinut laajasti omaa taiteilijapositiotaan, mutta haastattelijoiden johdattelevista kysymyksistä huolimatta hän ei mielestäni aivan pääse sen ongelmallisuuden ytimeen. Kuten dokumentaarisessa valokuvauksessa yleensäkin, kuvatun kohteen toiseuttaminen ja taiteilijan vallankäyttö ovat myös Zambonin taiteen väistämättömiä ristiriitoja.
Zambon puolustaa representaatioidensa etiikkaa: ”Käytän ilmaisua ’keskustella’ enkä ’esittää’ tai ’kuvata’. Koska minun tavoitteeni on keskustelu, ei representaation esittäminen.” (s. 31) Zambon pitää vanhentuneena Frantz Fanonin ajatusta siitä, että vain sisältäpäin kerrottu historia on oikeaa historiaa. ”Sen sijaan, että yrittäisin välttää länsimaista identiteettiäni, yritän omaksua kokemuksistani niin paljon kuin pystyn ja jakaa ihanteeni mukana olevien ihmisten kanssa.” (s. 40) Kolonialismin ja oman position tiedostaminen ei kuitenkaan vielä murenna teosten sisäsyntyistä vallankäyttöä.
Zambon myös esittää useita huomioita Suomen taidemaailman olemattomasta intellektuellista diskurssista. Kuvataideakatemian älyllisen köyhyyden syynä hän näkee sen, että fenomenologian laimea tulkinta on koulutuksen keskeisiä teorioita. Hän syyttää myös nykytaidenäyttelyiden esittelytekstejä lukijaa aliarvioiviksi.
Kriittisyys toimintana
Antti Majava tarkastelee artikkelissaan kriittisyyden käsitettä suhteessa Mustarinda-seuran toimintaan. Majava kirjoittaa, että kulttuurinen ja ekologinen monimuotoisuus ovat kytköksissä toisiinsa ja tästä lähtökohdasta kuvailee taiteen mahdollisuuksia tarjota vaihtoehtoja ja muuttaa yhteiskuntaa: ”Vallitsevat poliittiset ja taloudelliset rakenteet ovat luonnonlakien tai myyttisten voimien sijaan ihmisen luomuksia jotka voidaan tarpeen mukaan korvata paremmilla.” (s. 50)
Kriittisestä teoriasta ammentava ja poliittisesti sitoutunut taide keskittyy usein kamppailun ja antagonismin korostamiseen, mutta Majava pyrkii toiminnassaan etsimään muutoksen mahdollisuuksia. Majavan fokus on ihmisen tuhoavassa vaikutuksessa ja ei-inhimillisessä, mutta posthumanistiseen ideologiaan sitoutumisen sijaan Mustarindan toiminta on tähdännyt yhteyksien luomiseen eri diskurssien välillä. Olennaista on myös eettisyyteen pyrkiminen käytännön toiminnassa, ja täydellisen eettisyyden mahdottomuuden näkyväksi tekeminen.
Majava valottaa erittäin mielenkiintoisella tavalla taideorganisaation kriittisen toiminnan reunaehtoja, esimerkiksi tuomalla esille näennäisesti suurienkin apurahojen suhteellista marginaalisuutta. Majava myös kirjoittaa, että 40 % Mustarindan toimintabudjetista kuluu hallinnolliseen työhön eli avustusten hakemiseen ja niistä raportoimiseen. (s. 54)
Mustarindan toimintaa ohjaava suuntaus on jälkikeynesiläisyyden ekologinen tulkinta, mutta he näkevät sen poliittisen ideologian sijasta vaihtoehtoisena talousteoreettisena ajattelutapana. Mustarinda pyrkii poliittiseen sitoutumattomuuteen tunnistamalla ”uusliberaalin hegemonian poliittisuus ja mahdollista[malla] siten toiminta erillisenä tästä kuten muistakin ideologisista konstruktioista.” Taiteen kentältä harvemmin kuultavana huomiona Majava tuo esille, että vasemmistolainen ja marxilainen ajattelu kiinnittyy useimmiten resurssien ylikulutukseen ja konsumerismiin, jolloin ne eivät kykene tarjoamaan perustaa kestävälle yhteiskuntastrategialle. (s. 61) Toinen kriittisen taiteen piirissä harvinaisempi kommentti on, että kriittisyydestä on muodostunut Majavalle taiteellinen innoittaja ja ilon lähde, ja kriittiset keskustelut ovat tuoneet uskoa siihen, että haasteet ovat voitettavissa ja yhteiskuntaa voi ja kannattaa kehittää paremmaksi. (s. 65)
Artikkelia seuraa Henrikssonin toteuttama Majavan ja Alma Heikkilän haastattelu. Heikkilän osuus tuo mielenkiintoisen lisän kirjassa muuten esiintyviin taiteellisiin diskursseihin, koska hänen taiteensa poliittisuus on huomattavasti hienovaraisempaa kuin hänen taiteellisen ja muun toimijuutensa poliittisuus. Majava ja Heikkilä eivät pyrikään luomaan kiinteitä kriittisyyden, poliittisuuden tai taiteen määritelmiä, mutta kykenevät silti sekä toimintaan että itsekriittiseen uudelleenohjautumiseen.
Taiteellinen toiminta hybridinä
Jussi Koitela käsittelee artikkelissaan uusliberalistista taloushegemoniaa ja sen rinnakkaisuutta taidemaailman kanssa. Koitela kirjoittaa, että taidetta ei tulisi nähdä yhteiskunnan ja todellisuuden muista alueista erillisenä, eikä siitä kirjoittamiseen tarvitse erillistä kieltä ja erillisiä käsitteitä. (s. 78) Hän näkee taiteellisen ja kuratoriaalisen toimintansa tapana väistellä taloushegemoniaa, sen pysähdyksissä olevia luokkarepresentaatioita ja identiteettejä, ja etsiä uusia taidekentän mahdollisia toimijuuksia. (s. 79–80) Koitelan artikkelin taloudellisten rakenteiden analyysi on kiinnostavaa ja sitoutunutta konkreettisiin esimerkkeihin, mutta kun Koitela tuo talouden ja politiikan käsitteiden rinnalle viime vuosien kuuman perunan, objektiorientoituneen ontologian, teorian ja toiminnan suhde jää kaipaamaan sovelluksia tullakseen ymmärretyksi.
Koitela kirjoittaa, että taidekentän toiminnan tulisi pohjata maailmankuvaan, jossa demokratian, talouden, taiteen tai ympäristön alueita ei nähtäisi toisistaan erillisinä, vaan olisi ainoastaan yksi todellisuus, jossa nämä alueet ovat kietoutuneet toisiinsa yhtäaikaisina tapahtumina. (s. 87) Koitela kysyy tästä filosofisesta premissistä, mitä esimerkiksi taiteen itseisarvo tai taiteen välineellistäminen ihmisen toimesta tarkoittaisivat, jos luonto, kulttuuri ja teknologia olisivat samaan aikaan aktiivisina ihmisen toimissa? Koitela myös kysyy Bruno Latourin hybridi-käsitteen avulla, miten taiteellinen toiminta voitaisiin ymmärtää hybridinä, todellisuuden samanarvoisten objektien rinnakkainolona näyttelyiden ja ohjelmien tuotannossa. (s. 89)
Mielestäni taloutta ja objektifilosofiaa voi käyttää taiteen ajattelemiseen muullakin tavalla kuin niin, että pohditaan sitä, miten todellisuuden rinnakkaiset objektit voisivat olla läsnä nykytaiteen tapahtumassa samanaikaisesti. Koitela mainitsee objektikeskeisen filosofian puutteet suhteessa poliittiseen toimijuuteen, mutta ei ehdota niille varsinaista vaihtoehtoa – enkä usko, että sitä hänen ehdottamastaan suunnasta löytyy. Vaikka Koitela ei vielä kykene osoittamaan objektiajattelun eettisiä reunaehtoja, hän päättää esseensä vaatimalla instituutioilta niihin eri tahoilta kohdistuvien eettisten vaatimusten tiedostamista. Huomio on tärkeä, ja eettisten vaatimusten tiedostaminen olisikin olennaista, mutta uskon, että vaatimukset liittyvät muuhunkin kuin objekteihin.
Taide intensiteettinä
Eva Neklyaeva ja Satu Herrala tuovat kirjan muiden aiheiden rinnalle poliittisuuden suhteen yksityiseen ja henkilökohtaiseen. Molempien työskentely on poliittista sekä suhteessa toimintatapoihin että taiteellisiin sisältöihin. Herralan mielestä on olennaista arvioida, miten poliittisuus toimii taidemaailmassa esimerkiksi työryhmätasolla, suhteessa instituutioon, yleisöön, materiaaleihin, omaan työhön ja omiin valintoihin, ja toteaa, ettei poliittisten aiheiden käsittely temaattisella tasolla välttämättä riitä tai vie mihinkään.
Molemmat pitävät taiteen vaikeuttavaa ja monimutkaistavaa ominaisuutta poliittisena. Neklyaeva sanoo, että poliittisuus on taiteessa tärkeää, koska se voi kompleksisessa ja globaalissa maailmassa lisätä ymmärrystä ja ”luoda suhteita johonkin, mihin on todella vaikea luoda suhteita.” (s. 100–101) Herrala puolestaan toteaa, että taiteen politisoituminen kumpuaa hyvinvointivaltion murenemisesta. Taiteilija on väistämättä osa tiettyjä ongelmallisia rakenteita. Poliittisuus liittyy Herralan mielestä siihen, ettei tilannetta pääse pakoon kuin ummistamalla silmät tai olemalla todella kyyninen, ja koska se ei ole hänelle vaihtoehto, on poliittisuus jonkinlaista henkistä selviytymistä. (s. 102)
Ansiokasta keskustelussa on myös sen työstäminen, ”minkälaiset toimintamallit mahdollistavat asioita sen sijaan, että kaikki vajoaisivat vain epätoivoon ja eristykseen talouskriisien, ympäristökriisien ja syyllisyyden edessä.” Herrala esimerkiksi pohtii, kuinka taide voisi luoda sellaista intensiteettiä, joka luo energiaa tai synnyttää empatiaa. (s. 103)
Kuin kissa kuumaa puuroa
Jaakko Karhunen, Aino Korvensyrjä ja Aino-Marjatta Mäki ovat kirjoittaneet kirjaan keskustelumuotoisen tekstin, jossa ei eroteta puhujia nimillä. Tulkitsin metodin tavoitteeksi asioiden moniulotteisuuden ja aiheiden sisäisten konfliktien esille tuomisen, ja muoto onkin ideana toimiva. Teksti purkaa poliittisuuden käsitettä ja sen suhdetta taiteeseen teoreettisella tasolla ja pohtii sitä myös suhteessa yksittäisen taiteilijan praktiikkaan.
Keskustelijoiden mielestä taide ei ole ongelmallista vain silloin, kun se toteutuu sisällöntuotantona eliitin viihteelle vaan myös silloin, kun se korvaa yhteiskunnan tehtäviä tai tuottaa hyvinvointia. On selvää, että myös ”hyväntahtoinen” taide joutuu osaksi tiettyjä epämieluisia rakenteita. Mutta väitän, että taide ei pysty koskaan läpäisemään poliittista konfliktia, joka koko järjestelmään liittyy. On sääli, jos tämän konfliktin väistämättömyys johtaa ajatuskehän kiertämiseen ja tekee toiminnan mahdottomaksi. Pysähtyminen ei toki sinänsä ole huono asia, tunnistan myös kuraattorina tarpeen lakata tuottamasta uutta.
Keskustelijat luokittelevat poliittisen taiteen ”genreksi”, joka muuttuu yhdeksi ”labeliksi” muiden joukossa ja sitten ruotivat tämän genren ongelmia, joita ovat muun muassa poliittisuuden abtsrahoiminen ja estetisoiminen, taiteilijaposition ambivalenssi, rajujen aiheiden ironinen käsittely, formalististen ”jippojen” käyttäminen poliittisissa aiheissa ja sellainen kriittisyys joka vain toistaa hegemoniaa. Nämä ongelmat ovat todellisia, ja ne olisivat ansainneet hieman syvällisempää käsittelyä. (s. 113–114) Lyhyesti tuodaan esille, että sitoutuminen on hyvän poliittisen taiteen tuntomerkki, jolloin ”kyseessä on eräänlainen implikoitunut tiedontuotanto.” (s. 114) Taiteilijan position kyseenalaistaminen esimerkiksi silloin kun puhutaan toisten äänellä, on keskustelijoiden keskeinen arvo, mutta tämänkin näkökulman analysointi jää harmillisen lyhyeen.
Hämmentävintä on keskustelijoiden ylimielisyys suhteessa taiteen esittämiskäytäntöihin: teoksesta ulkopuolista yleisöä ei pidetä ollenkaan arvokkaana. ”[Työryhmätyöskentely] on ollut aina paljon antoisampaa kuin että teos olisi vain ripustettu esille johonkin ryhmänäyttelyyn, tai muuhun työskentelyn näkökulmasta melko tyhjänpäiväiseen kontekstiin. – – Ja esitetty valmiina tuotteena. Minua ainakin kiinnostaa sellainen muoto, että teoksen yleisö on hyvin tarkkaan rajattu, kuten esimerkiksi työpajoissa, ja että teoksen kokonaisuuteen liittyy myös yleisö, jolle se esitetään, ja joka kutsutaan erikseen paikalle.” (s. 120–121) Sen sijaan että työryhmät nähtäisiin yhtenä palkitsevana osana pluralistista taidemaailmaa, keskustelijat pitävät niitä ainoana mielenkiintoisena toiminnan muotona.
Ole ajoissa paikalla
Eero Yli-Vakkurin haastattelu päättää kirjan taiteen kannalta optimistisempiin tunnelmiin. Yli-Vakkurin mielestä taide ei ole kriisissä siinä missä aktivismi on, koska järjestelmät ovat kehittyneet immuuneiksi aktivistisille toimille. Hän myös toteaa, että siellä missä aktivismi toimii, on usein jo liian myöhäistä vaikuttaa. (s. 130) Yli-Vakkurin ehdottamat vaikuttamisen keinot ovat moninaiset: litterointi ja tiedon jakaminen, taiteilijuuden mahdollistama luokkakierto ja mielipidevaikuttaminen, virkamiesmäinen toiminta, tiettyjen käyttäytymiskoodien noudattaminen uskottavuuden saavuttamiseksi, käytännön taidot ja hallinnon järkeistäminen, työllistäminen, taktinen vastuuntunto, neuvottelu ja se, että Greenpeace ostaisi osan Helsingin Sanomista.
Yli-Vakkurin näkemykset eroavat esimerkiksi Henrikssonista, jonka mielestä tehokkain väline vaikuttamiseen on kansalaisyhteiskunta, ihmisistä lähtevät ei-byrokraattiset ja ei-hierarkkiset liikkeet. (s. 10) Yli-Vakkuri pitää mahdollisena myös vaikuttamista soluttautumalla byrokraattisiin ja hierarkkisiin järjestelmiin. Hän myös kyseenalaistaa transgressiivisen taiteen hyödyllisyyden: ”Minulle on epäselvää, millä tavalla perustellaan sitä radikalisaatiota tai radikaalin taiteellisen toiminnan esittämistä niissä olosuhteissa joissa nyt ollaan,” Yli-Vakkuri sanoo. Hänen lausuntonsa tuntuvat osuneet pelottavan oikeaan viimeisen vuoden aikana: ”– – fasistinen järjestäytyminen on taktisempaa siten, että taiteilija näyttää typerältä vastustaessaan oikeistoliberaalipolitiikkaa.”
Koska yhteiskunnallinen tilanne on muuttunut, voi olla, että radikaalit teot ovat tarpeen eri muodoissa kuin aiemmin. Monet teksteistä käsittelevät aikaa ennen traumaattista vuotta 2015, mutta kirja on näin postuumistikin luettuna relevantti: pessimistinen politiikkakuva olikin realistinen. Niin poliittisuuden kuin taiteenkin on orientoiduttava jälleen uudelleen, ja käytännöllisyys tuntuu olevan kyynisyyttä parempi keino tämän saavuttamiseen. Ehkä kriisi antaa mahdollisuuden uusille aluille, paremmillekin.
Taidetta ja politiikkaa tekemässä, 2015
toim. Terike Haapoja, Minna Henriksson, Jussi Koitela
Taidetta ja politiikkaa tekemässä julkaistiin 17. helmikuuta 2016 Frame Espresso -keskustelutilaisuudessa Sinne-galleriassa.