Martta Heikkilä 9.5.2012
Helsingin kaupunginhallitus päätti toukokuun 2. päivänä, että kaupunginjohtaja Jussi Pajusen (kok) esitystä Guggenheimin taidemuseon perustamisesta ja rakentamisesta ei viedä kaupunginvaltuuston käsiteltäväksi. Päätös syntyi äänin 8–7. Museohanketta vastustivat vihreät, sosiaalidemokraatit, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset, kun taas sen kannalla olivat kokoomus ja RKP. Toistaiseksi Guggenheim-hanke on siis pysähdyksissä, ellei jopa haudattu.
Demokratia on toiminut ja katkaissut puolisentoista vuotta vireillä olleet, jo nyt miljoonia maksaneet suunnitelmat. Guggenheim ei kuitenkaan ollut vain museo, kuten suomalaista taide- ja museoelämää ja taiteilijaidentiteettiä kosketellut keskustelu osoitti. Siihen kuuluivat olennaisesti spekulaatiot, huhut, puolustelut, syytökset, tiedot ja arvaukset, uskomukset poliittisista kytköksistä, kansalaisten mielipiteet, asiantuntijoiden lausunnot, fiktio ja fakta – sekä kaikkien näiden väliin jäävä harmaa alue, josta tuskin saadaan selvää vielä pitkiin aikoihin.
Demokratia voi toimia myös väärin, kuten esimerkiksi päätöstä seuranneen päivän 3.5. pääkirjoitukset Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä osoittavat. Näin tunnetta tihkuvia, häpeää, katumusta ja syyllisyydentuntoa lietsovia reaktioita valtalehdet poliittisista hankkeista harvoin vuodattavat. ”Helsinki ei tarvitse vierasta taidetta”, HS otsikoi, ja AL: ”Helsinki valitsi luuserin unelman”.
Pääkirjoitukset havaitsevat Guggenheim-tapahtumasarjassa draaman vailla vertaa. Siinä ottivat toisistaan mittaa edistys ja taantumus – ja lehtien mukaan ilmiselvästi edistyksen häviöksi. Näytelmän aineksia olivat hankkeen kannattajat ja vastustajat, ja Helsingin Sanomien mukaan vastustus perustui tunteista primitiivisimpään, pelkoon. Guggenheimia eivät suvainneet ”ne, jotka vierastavat kaikkea ulkomaista, ne, jotka pelkäävät, että kaupungin peruspalveluihin tarvittavaa rahaa törsätään turhuuteen, ne, jotka vierastavat Amerikkaa ja kaikkea Amerikasta lähtöisin olevaa, sekä ne, jotka pelkäävät, että kansainvälinen taidemuseo veisi määrärahoja muilta täällä jo toimivilta museoilta ja ylipäätään suomalaiselta kuvataiteelta.”
Aamulehden retoriikka perustuu haluun paljastaa, että museohanke avasi kokonaan uuden sovittamattoman riidan aikakauden. Vastakkainasettelun aika onkin oikeastaan vasta alkanut, ja juopa syvenee: ”Nyt on hyvä asettaa vastakkain kaksi kuvaa Helsingistä ja suomalaisesta demokratiasta: Pohjolan taidejohtajuuden ottaminen ennakkoluulottomalla Guggenheim-hankkeella ja tämä pikkupoliittisesti piipertävä farssi, joka todisti suomalaisen kuntapäättämiseen väkevimmistä voimista, rahanpuutteesta ja ruikutuksesta. Kun ne vielä saivat käyttövoimikseen kateuden ja kampituksen, voidaan olla varmoja torjumiseen ja toppuutteluun perustuvan päätöksenteon franchising-mallin voitokkuudesta. Se kaataa taatusti minkä tahansa kunnianhimoisen vision.”
Kuva Pertti Nisonen, Helsingin kaupunki
Paradoksaalisesti kansallinen maine ja kunnia on menetetty, koska sanoimme ei kansainväliselle museokonseptille. Kamppailu perustui vastakohtaisuuksiin ja oikeiden valintojen torjuntaan: Aamulehden mukaan taistelun osapuolia ovat ”kyky unelmiin” ja ”takertuminen vanhaan”, ”idealismi” ja sen ”tyrmäys”, ”ikkunat auki Eurooppaan” ja ”pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä”, ”Manhattan Helsingin tapaan” ja ”Euroopan Seurasaari”, ”iso raha ja kansainvälinen museoverkosto” ja taideväen ”ei minun takapihalleni” -asenne, ”rohkeus” ja ”innovaatioiden vastustaminen”, ”uusi ja omaleimainen” ja ”sama vanha”.
Helsingin Sanomat ei täysin kiellä itsereflektion mahdollisuutta – synnytettiinhän hanke ”kärjekkäiden puheenvuorojen perusteella”, jolloin siitä kehkeytyi ”hyvin mustavalkoinen kuva”. Mutta sittenkään ei pidä unohtaa, että helsinkiläiset poliitikot kerta kaikkiaan päättivät virheellisesti: meillä olisi ollut ”merkittävästi annettavaa kansainväliselle museoverkostolle”, mutta annoimme tilanteen mennä ohi; ”meistä on tullut epäluuloisia ja varovaisia”, sillä kärsimme ”henkisestä murroksesta”. Saimme ”rukkaset”, mikä on ”valitettava ja nolo asia”. Suomeen ”ei kannata yrittää tulla.” Ja mikä kirvelevintä, ”ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.” Nyt ilmenneen muukalaisvastaisuuden kerrannaisvaikutukset saattavat ulottua koko kansan moraaliin, mistä kielii HS:n pääkirjoituksen synkkä päätös: ”Toivottavasti tämä kaiken uuden ja vieraan viha ei saanut keskustelusta lisää voimaa.”
Tappiosta huolimatta Guggenheim ei hellitä otettaan Suomesta, kuten Helsingin Sanomien peräkkäisinä päivinä (3.5. ja 4.5.) julkaisemat museon säätiön pääjohtajan Richard Armstrongin kaksi haastattelua antavat ymmärtää. Jos luusereiksi kutsutut kunnallispäättäjät päättävät jatkossakin väärin, on mahdollista, että pääkirjoitusten me-muotoiset itkuiset tilitykset jatkuvat. Voi meitä. Ja ai niin: vaikka Aamulehti väittää Helsingin valinneen luuserin unelman, Tampereella tällaiseen ei sorruta. Aamulehden (3.5.) mukaan tuossa ”avarakatseisessa kakkoskaupungissa” on oma ”keskustavisionsa”. Nimiä ei mainita, mutta en voi olla ajattelematta suuren palan Tampereen keskusta-aluetta haukkaavaa jääkiekko- ja monitoimihallia Keskusareenaa. Sen suunnittelee – tai ainakin visioi – arkkitehti Daniel Libeskind. Mahtuisiko monitoimitiloihin mukaan museo?