Ohjaaja Eero-Tapio Vuori esitti kutsun osallistua Reality under construction -esitykseen Kiasmassa (12.9–22.9.2003). Esityksen ideana oli että kunkin katsojan kokemukset muuttuisivat osaksi esitystä ja vaikuttaisivat siihen. Esitys tapahtui sarjana kohtauksia, jotka toteutettiin näyttelijän ja katsojan kesken ensin Kiasma-teatterissa ja sitten eri puolilla kaupunkia.
Esityksen lähtökohta pani miettimään paria asiaa. Miten teatteriesitys voi toimia, kun se tehdään vain yhdelle katsojalle kerrallaan? Olen aina kuvitellut yleisön kollektiivisena käsitteenä kuuluvan teatteriin. Toisaalta, on ollut hoviteatteria, jota on tehty pienelle katsojajoukolle, kenties vain yhdelle katsojalle? Toinen asia nousi mieleeni vasta esityksen jälkeen. Esitys eteni kohtauksittain kuten teatteri yleensäkin, mutta eri kohtaukset näyteltiin eri paikoissa, joissa läsnä oli vain yksi näyttelijä kerrallaan. Esitys pirstoutui sarjaksi osasuorituksia kuin viestijuoksu, eikä käsitystä kokonaisuudesta voinut syntyä muille kuin ohjaajalle ja katsojalle. Kenties teatterissa on aina näin? Eihän katsojakaan koe muuta kuin yhden hetken kerrallaan.
Kolmas ja isompi huomautus koskee epäilyksiäni itse Reality-teemaa kohtaan. Reality-draamat, jotka ovat TV:stä tuttuja, asettavat osallistujat äärimmäisiin tilanteisiin. Itse en katso näitä TV-ohjelmia, sillä minusta ei ole hauskaa jännittää, kuinka osallistujat selviävät täpäristä ja vaarallisista tilanteista. En hae elämääni sisältöä Reality TV:stä. Mietin siis, olisiko Reality under construction jonkinlainen Reality TV esitys? Tiesin myös etukäteen, että kriitikko Kirsikka Moring (joka on tuttavani vuosien takaa) oli joutunut lopettamaan esityksen kesken. Olin selvillä, että jotakin äärimmäistä olisi tulossa.
Edellinen epäilykseni osoittautui täysin aiheettomaksi. Reality under construction oli huolella suunniteltu esitys, jonka aiheena oli matka (katsojan) sisäiseen todellisuuteen, kuvitelmiin, uniin, pelkojakaan unohtamatta. Olin osa esitystä, jonka kokeminen oli vaativaa ja merkityksellistä, mutta josta kertomiselle ei ole olemassa valmista mallia kritiikissä. Siksi heittäydyn tässä kokeelliseksi teatterikriitikoksi yrittäen samalla keksiä esityksen perusperiaatteen.
Esitys jakaantui neljään osaan. Johdanto-osa vei keskelle teemaa, jossa olemista, eksitenssiä ja sen todellisuutta kysyttiin teatterisalissa. Tällaiset asiat kohdataan yleensä yksin ollen. Niinpä istuin yksin katsomossa himmeässä valokeilassa, eikä pimeälle näytämölle tullut pitkään aikaan ketään. Kuului vain koputuksia, joista tiesin, että joku oli paikalla. Pimeässä ja tapahtumattomassa tilassa aika tuntuu pysähtyvän ja kun näyttämölle vihdoin ilmaantui ihmishahmo, se hävisi samantien. Se oli pelkkä epätodellinen, shokeeraava näky. Jonkin ajan kuluttua näyttämön etureunaan astui miesnäyttelijä, joka kysyi ‘Kuka sinä olet ja mitä sinä teet täällä?’ Mies esitti samat kysymykset itselleen: ‘Kuka minä olen ja mitä minä teen täällä?’
Olin yksin katsomossa, kun frakkiin ja haalareihin pukeutunut näyttelijä alkoi hitaasti kävellä minua kohti istahtaen lopulta viereeni. Puhuen koko ajan näyttelijä siirtyi istumaan taakseni. Katsoin häntä mahdollisimman tarkasti ja tunsin, kuinka vereni alkoi kiertää vilkkaammin, mutta silti tajusin, että näyttelijä rikkoi katsojan suojamuurin ympäriltäni. Tämä on näytelmää, ajattelin ja näyttelijä puhuu tuttuakin tutummista filosofisista teemoista: siitä, mikä oikeastaan on todellisuus? Onko se pelkkää kuvitelmaa ja harhaa Platonin luolassa? Kohtauksen lopuksi näyttelijä johdatti minut ulos salista kirkkaaseen auringonvaloon Kiasma-teatterin taakse.
Seurasi pitkä välijakso, jossa liikuttiin kaupungilla. Tässä vaiheessa tavanomainen roolini sekä kaupungilla liikkuvana yksityishenkilönä että teatteri katsojana kyseenalaistettiin. En ollut oikein kumpaakaan. Jouduin keskelle kaupunkiperformassia yrittäen pysyä edelläni kovaa vauhtia juoksevan ja temppuilevan jäniksen perässä. Tämä on leikkiä, ajattelin, siispä leikitään. Leikki vain parani, kun Rautatieaseman säilytyslokerosta löytyi matkapuhelin, joka soi, ja jossa ehdotettiin treffejä. Treffeillä tapasin huolestuneen nuoren miehen, joka ihmetteli, minne kaikki ohikulkevat ihmiset ovat menossa ja eivätkö he ole kauhean yksinäisiä ja ikävystyneitä? Olin eri mieltä huolestuneen miehen kanssa. Hän oli epäuskoinen, kun väitin, etten ole koskaan ikävystynyt tai kyllästynyt enkä kaipaa pois, en minnekään. En halunnut poistua paikalta, vaikka se olisi ollut mahdollista. Olin jo sitoutunut esitykseen ja halusin jatkaa.
Aloin nauttia esityksessä mukana olemisesta kun tapasin hyväntuulisen jäätelöä syövän miehen. Mies väitti nähneensä minusta unta! Tunsin kuinka välimatka kaupungissa asioiviin ihmisiin kasvoi minun muuttuessani jonkinlaiseksi Lewis Carrol-sankarittareksi. Puhuen lakkaamatta putoamisesta jäätelöä syövä touhukas jänis johdatti minut alas Forumin parkkihalliin ja pitkin käytävää, sitä jossa linnut laulavat, kertoen tarinaa virrasta, jota nyt laskettelimme alas veneellä vastaantulijoiden katsoessa meitä ihmetellen. En ollut enää yksi parkkihallin asiakkaista, olin näyttelijä ja minulla oli osani siinä, mitä tuleman piti. Sitten pysähdyimme ja jäätelönsyöjämies osoitti melko huomaamatonta ovea parkkihallin seinässä. ‘Tuossa on se ovi, josta sinä astut sisään’ hän sanoi. Hänen jäätelönsä oli lopussa. Tiesin, että tuntematon alkaisi nyt.
Esityksen kolmas osa kertasi ja syvensi johdannon teemat, sillä erotuksella, että nyt ei oltu teatterissa. Istuin jälleen yksin pimeässä, nyt parkkiluolan kapeassa varauloskäytävässä, josta johtivat portaat alakertaan ja odotin. Ilma oli tunkkainen ja raskas, täällä ei juuri kukaan käynyt. Sitten alkoi kuulua outoa musiikkia ja ovesta astui sisään mies, joka mitään sanomatta alkoi kulkea ohitseni hyvin läheltä, hyvin hitaasti katkonaisten valojen saattamana. Mennessään hän riisui itsensä ja astui lopulta ulos käytävän päässä olevasta ovesta täydelliseen pimeyteen. Kohtaus ei ollut vastenmielinen, itse asiassa teatterisalissa olin tuntenut adrenaaliinitasoni kohoavan paljon enemmän. Näky toi mieleen suomalaisesta maalaustaiteesta jonkun tutun (Lennart Segerstrålen?) teoksen, joka kuvaa viimeistä tuomiota tai kenties ylösnousemusta?
Seuraavien kohtauksien kuvaaminen ei voi valitettavasti muuta kuin epäonnistua. Voin kertoa mitä tapahtui, mutta itse kokemuksia ei luultavasti kukaan kykene kuvaamaan. Astuin tuohon sysimustaan tilaan, johon äskeinen näyttelijä oli kadonnut. Pienessä huoneessa oli nainen, jonka kasvoja en pimeässä erottanut. Nainen kävi istumaan viereeni ja alkoi valittaa ja huokailla. Puhuen kuin itsekseen maan alla olemisesta hän sanoi, että tomuksi muuttuminen on ihmisen ensimmäinen kokemus. Kohtauksen tarkoitus oli (samoin kuin edellisenkin) herättää kuolemaan liittyviä ajatuksia ja pelkoja.
Kyseinen kohtaus oli kieltämättä äärimmäinen kokemus ja sen saattoi läpäistä joutumatta paniikkiin ainostaan erottamalla tarkasti kuvitelmansa todellisuudesta. Olin erittäin todellisuudentajuinen tuossa tilanteessa tehden havaintoja, jotka ehkä hämmästyttäisivät näyttelijää. Se mikä teatterissa oli tuntunut kauhealta, varjot, äänet ja pimeys ei todellisessa paikassa tuntut siltä.
Yhtäkkiä naisen huokailu päättyi lauluun, jonka ansiosta parkkiluola muuttui manalasta pyhätöksi. Huoneessa oli hyvä akustiikka ja laulusta tuli hurja alkukantainen ylistys olemassaololle tai muinaisille jumalille, mitä ne sitten olivatkaan. Mieleeni nousi lohdullisia muistikuva alkuihmisten luolista, joissa olen vieraillut. Vaikeapääsyinen Niaux’n luola Pyreneillä oli ollut tuhansia vuosia sitten pyhä paikka; luola joka oli syvällä maan alla oli korkea kuin katedraali ja siinäkin oli hyvä akustiikka. Jälkeenpäin ajattelin, miten ihminen kaikkein primitiivisimmällä ‘tasollaankin’ kykenee todistamaan olemissaolonsa voittaen samalla eristyneisyytensä ja ahdistuksensa. Tunsin kiitollisuutta kun astuin seuraavaan huoneeseen, jossa oli jo kynttilöitä ja katettu pöytä.
Kolmannen vaiheen loppu oli lohdullinen. Minua lähestyi taas nainen joka lauloi vanhaa suomalaista tuutulaulua. Nainen kertoi lempeästi olevansa sisareni, vaikka primitiivisessä tilassani odotin, että hän olisi sanonut olevansa äitini. Seurasin häntä pitkin kierreportaita ylös ja astuin sokaisevaan valoon. Se mitä olin kokenut alhaalla oli ollut todellista, mutta täysin erilaista kuin se päivätodellisuus johon nyt astuin. Maan alla vietetty aika ei ollut pitkä, mutta olin melko pyörällä päästäni kun lähdin suunnistamaan eteenpäin kohti esityksen viimeistä osaa, sillä minua odotettiin nyt Simonkentän Scandic-hotellissa. Mieleenikään ei tullut, että olisin lähtenyt nyt kotiin, vaikka olisin voinut sen tehdä.
Esityksen viimeisessä osassa nousin hissillä 7. kerrokseen (vrt. 7. taivaaseen) astuen sviittiin, jossa minua odotti miellyttävä miesnäyttelijä. ‘You can call me the End, because You are now in the End’, sanoi afrikkalaista syntyperää oleva näyttelijä. Hän oli hyvin pukeutunut, kohtelias ja vieläpä iloinen tulostani ja sain osakseni hänen jakamattoman huomionsa. Hän kertoi olevansa ammatiltaan morfologian tutkija. Meillä oli kiinnostava ja pitkä keskustelu, jonka aikana hän kirjoitti muistiin kaiken sanomani. Epäilemättä olin nyt täysin tutulla alueella. Katsellessamme hotellin parvekkeelta Kampin rakennustyömaan ammottavaa kuilua näyttelijä kysyi, mitä näen? Sanoin näkeväni rakentajia (constructors), ja että minusta on ilahduttavaa ajatella, että joillakin heistä on mielessään suunnitelma siitä, mitä valmiista rakennuksesta tulee. Jälkeenpäin tajusin, että tässä on jälleen eräs tulkinta todellisuudesta, todellisuus on tietoisuudessa oleva konstruktio.
Viimeinen näyttelijä väitti minun olleen harvoja, jotka pääsivät loppuun saakka. Tunsin todellakin päässeeni perille vaativalla matkalla. Oli hyvin kevyt ja miellyttävä olo. Ymmärrän niitä, joille maanalaiset tilanteet olivat liikaa. Itse olin ollut eniten hermostunut alussa, teatterisalissa, mutta hyvin rauhallinen todellisessa ympäristössä. Silti experimance oli vaativa. Saavuttuani kotiin olin raukea kuin koko päivän pituisen patikkaretken jälkeen.
Jälkisana
Mitä päätelmiä tai jälkiajatuksia esitys aiheuttaa? Esitystä on vaikea arvioida normaaliajattelun pohjalta. Normaalin terveen järjen pohjalta esitys saa aikaan ehkä joissakin ihmisissä moraalisia vastaväitteitä. Mitä seuraa, jos tällaiset äärimmäiset kokemusesitykset yleistyvät? Entä jos jotkut henkilöt alkavat ostaa itselleen tällaisia esityksiä ja näyttelijä tuottaa niitä? Jos syntyy experimance-markkinat? Sillä epäilemättä experimance oli tuhlausta, suurta ylellisyyttä, monessakin mielessä. Surrealistisessa liikkeessä toimineen ranskalaisen filosofin George Bataillen mukaan tuhlaaminen ei ole tuomittava asia. Bataillen näkökulmasta voisi sanoa, että experimancessa tavoiteltiin ‘sisäistä kokemusta’, jossa mennään subjektin ja ajattelun äärirajoille. Subjektin rajojen hävittäminen, identiteetin uhraaminen on tuhlaamista. Sitä tapahtuu Bataillen mukaan taiteessa, runoudessa, jossa sanat hävitetään. Se on pyhä kokemus, mihin Reality-esityksessäkin viittasivat tietyt sakraalit piirteet. Sisäinen kokemus on suvereeni hetki, tapahtuma, jolla ei ole muuta päämäärää kuin itsensä. Siitä puhuminen on myös tavallaan mahdotonta. Siksi, pyydän anteeksi.
Jos haluat kommentoida Reality under construction -esitystä se on mahdollista osoitteessa mustekala@mustekala.info.
Teksti: Irmeli Hautamäki