Teksti ja kuvat: Irmeli Hautamäki 11.4.2015
Los Angelesia on pidetty New Yorkin ohella tärkeimpänä taidekeskuksena Yhdysvalloissa eikä suotta. Museum of Contemporary Art (MoCA) on juuri vaihtanut johtajaa ja sen viereen on noussut pian avattava Broadin nimeä kantava taidemuseo, jolla on myös mittava kokoelma nykytaidetta. Tähän on lisättävä aktiivisuudestaan ja monipuolisuudestaan tunnettu Los Angeles County Museum (LACMA). MoCA ja Broad sijaitsevat saman Grand Avenuen vastakkaisilla puolilla, ja samaan keskikaupungin kulttuurikeskittymään kuuluvat vielä Disney Concert Hall sekä musiikkikonservatorio.
Los Angeles satsaa nyt downtownin kehittämiseen ja kulttuuri kuuluu asiaan. Keskikaupunki, joka vielä kymmenisen vuotta sitten oli surkeassa kunnossa, houkuttelee nyt vireämpiä ja fiksumpia asukkaita, jotka ovat kyllästyneet pitkiin työmatkoihin. On turha väittää, että taidemuseoiden rooli kaupunkien profiloitumisessa olisi out. Yhtä turha on luulla, että vain mainstream vetää yleisöä. Taiteelta odotetaan paljon.
Paikallisen taideasiantuntijan mukaan MoCAn entinen johtaja sai potkut liian populistisen näyttelypolitiikan johdosta ja uudelta johtajalta odotetaan rohkeampia avauksia. Juuri avatut William Pope.L:n ja Elaine Sturtevantin näyttelyt ovat uuden johtajan Philippe Vergnen ensiesittäytyminen MoCAn johtajana. Vergnen valitsemat taiteilijat ovat kulttuurielämän marginaalista esiin nostettuja kiinnostavia tekijöitä: Pope afrikkalais-amerikkalainen performanssi-, body– ja videotaiteilija ja Sturtevant amerikkalaiseen 1960-luvun avantgardeen kuulunut taiteilija, joka teki appropriaatioteoksia 10 vuotta ennen Sherrie Levineä.
Mustan taiteilijan liputus
William Pope.L:n (s. 1955) uusi lipputeos on vakava statement ja haaste tämänhetkiselle keskustelulle demokratian tilasta. Museon hallissa liehuu ja lepattaa hurjassa tuulessa Yhdysvaltain lippu, joka on purkautumaisillaan saumoistaan siihen kohdistuvien voimien takia. Suurikokoiset tuulettimet repivät kangasta ja vähitellen näyttelyn kuluessa lippu tulee hajoamaan ja sen kappaleita tulee sinkoutumaan ympäriinsä. Lippu on tavallista suurempi (noin 54 x 16 jalkaa): ei oikea, virallinen lippu, mutta tästä huolimatta siihen sisältyvä symbolinen arvo on paitsi USA:n sisällä, myös maan ulkopuolella huomattava ja tunteita herättävä. Nähtäväksi jää, saako teos olla paikoillaan, vai haastako joku taiteilijan oikeuteen. Yhdysvaltain lipulla on tietysti ollut vahva merkitys taidekontekstissa Jasper Johnsista alkaen.
William Pope.L: Installaatio Trinket-näyttelystä (MoCA 2015)
Lipputeos näyttäsi kysyvän, mikä on demokratian kohtalo ja mikä on kansakunnan yhtenäisyyden tilanne tänä päivänä, jolloin monet voimat näyttävät raastavan sitä. Teos ei ole pelkästään mustan miehen kommentti maansa politiikkaan vaan nousee sitä yleisemmälle tasolle. Lipputeosta säestää taustalla performanssiteos, jossa toppatakkeihin pukeutuneet anonyymit hahmot ryömivät pitkin nurkkia. Tämä tietysti on suora kannanotto asunnottomien tilanteeseen, joka varsinkin Kaliforniassa on silmiinpistävä.
Pope ”tervehtii” myös kalifornialaisia maanviljelykseen liittyvällä teoksella, jossa puna-valko- sinisen kääreen saaneet sipulit lojuvat yksitoikkoisina rivistöinä pöydillä. Tämän minimalistisen teoksen voi nähdä luonnon ja maan eksploitaationa ja samalla viittauksena meksikolaisperäisen työvoiman hyväksikäyttöön. Koko osavaltion central valley on yhtä suurta vihannesmaata, jolla meksikolainen väestö raataa ja ruokkii paitsi Kalifornian, myös suuren osan muusta väestöstä. Edelliset ovat tietysti omia tulkintojani, jotka perustuvat vuosia jatkuneeseen elämän tarkkailuun Kaliforniassa.
William Pope.L: Trinket-näyttely (MoCA 2015)
Pope, joka on alun perin newyorkilainen, toimii nykyään Chicago Art Instituten opettajana. 1980-luvun lopulla hän tuli tunnetuksi performanssistaan, joissa hän supermiehen pukuun sonnustautuneena mutta ilman naamiota konttasi Broadwayn päästä päähän. Tämä on yksi hänelle luonteenomaisista ”ryömimisperformansseista”. Broadwayn konttaamiseen meni viljalti aikaa, sillä se teki kipeää. Matalan ja maantasaisen korostaminen tuossa huimassa vertikaalisessa kaupungissa – ja tässä korkeuksiin kurottavassa maassa – on merkityksellinen kontrasti, joka toistuu myös peltoihin ja peltotyöhön viittaavassa sipuliteoksessa.
Popen teokset kiteyttävät yhteiskunnallisen ja kulttuurisen sanoman älykkäillä, taiteesta ja sen lähihistoriasta valituilla symboleilla. Teokset puhuttelevat paitsi merkityksellisen sisältönä myös ulkonäkönsä ansiosta, sillä ne ovat esteettisiä: niissä on visuaalista komeutta ja rosoisuutta. Pope tekee myös maalauksia, jotka muistuttavat hiukan mainostauluja tai graffiteja. Maalauksissaan Pope yhdistelee sanaleikkejä ja kirjainyhdistelmiä kirkkaisiin väreihin. MoCAn näyttelyn nimi Trinket, joka tarkoittaa helyä tai arvotonta jalokiveä, kuvastaa Popen suhdetta maalaamiseen tai kaunotaiteeseen yleensä, johon hänellä on etäinen suhde. Näyttely on tähän saakka laajin Popen töiden esittely ja sen on kuratoinut Bennett Simpson.
Mistä pop-taiteessa olikaan kyse? Jasper, Robert, Andy, Marcel ja Elaine
Toinen MoCAn uuden kauden näyttelyistä edustaa amerikkalaista 1960-luvun avantgardea, sen tähän asti tuntematonta puolta. Elaine Sturtevantin (1924–2014) taide on parhaiten luonnehdittavissa filosofiseksi, sillä hänen teoksensa pohtivat taiteen peruskysymystä: onko taide todellisuuden jäljittelyä, kuten Platon aikanaan väitti, vai nouseeko taideteoksessa esiin jokin uusi merkitys? Ilmenemien jäljittelyyn liittyvä kritiikki on antanut filosofialle aiheen pari tuhatta vuotta kestäneeseen ylemmyyteen, kuten filosofi Arthur C. Danto tuoreessa kirjassaan What Art Is (2013) tuo esiin. Vasta 1900-luvun modernismi on pannut platonistit uudelleenarvioinnin eteen: vasta tällöin nousi esiin käsitys, että taide ei jäljittele ilmiöitä eikä niiden ulkonäköä, vaan taideteos tuo esiin jonkin uuden merkityksen.
Elaine Sturtevantin taide liittyy tähän siten, että hänen teoksensa, jotka näyttävät ensisilmäykseltä kopioivan Marcel Duchampin, Jasper Johnsin, Andy Warholin ynnä muiden teoksia, viittaavat taiteen käsitteeseen, joka 1960-luvun amerikkalaisessa avantgardessa oli muutoksen kourissa. Euroopassa sama mullistus tapahtui muutamaa vuosikymmentä aiemmin. Duchampin, Warholin ja Johnsin teoksissa ei ollut kyse jäljittelystä eikä myöskään mekaanisesta reproduktiosta, vaan tiettyjen ideoiden esiin tuomisesta visuaalisten ja kulttuuristen symbolien avulla. Sturtevant, joka käytti hyväksi ja muunsi tuntemiensa avantgardistien töitä omissa teoksissaan, teki ne ikään kuin kahteen kertaan näkyviksi. Tämä aiheutti hämmennystä ja ahdistusta aikalaisissa ja Sturtevant joutui jopa pahoinpitelyn kohteeksi erään näyttelyn yhteydessä.
Elaine Sturtevant: Fresh Widows, Double trouble -näyttely (MoCA 2015)
Jos Warholin tai Johnsin teokset olivat olleet problemaattisia aikalaisille, Sturtevant tavallaan tuplasi ongelman, minkä näyttelyn nimi Double trouble leikkisästi kertoo. Kaikille Sturtevantin siteeraamille taiteilijoille oli yhteistä se, että hekin toistivat valmiita kuvia tai tunnettuja taideteoksia. Duchamp siteerasi Lucas Cranach vanhemman Syntiinlankeemus-teosta, kun taas Sturtevant valokuvautti itsensä ja
Toisten taiteilijain töiden uudelleen tuottaminen voi herättää matalamielisen kysymyksen taiteilijan sukupuolesta: eikö naistaiteilijalla ollut muuta sijaa 1960-luvun avantgardessa? Oliko Sturtevant ainoastaan taidemaailman reflektoija vailla omaa annettavaa? Kysymys on mielestäni turha, sillä Sturtevantin ansio oli omaperäisessä ajattelussa, joka liittyy teosten valintaan ja niiden merkityksen sekä ideoiden kriittiseen esillepanoon.
Sturtevantin teosten yksi ulottuvuus on käsitykseni mukaan siinä, että ne paljastavat kaupallisen taidemaailman toimintamekanismeja. Kaupallinen taidemaailma nimittäin nostaa esiin nimiä, tekijöitä, tähtiä, jolloin teosten merkitykset ja teoreettinen ulottuvuus häviävät. Taiteilijaa markkinoidaan persoona ja iskulause kerrallaan kuin uutta automerkkiä, jolloin hänen työnsä haastavuus ja mielenkiinto häviävät henkilökultin markkinoinnin taakse. Tämän Sturtevant teki kyseenalaiseksi samalla kun hänen taiteensa näytti, mitä yhteisiä kiinnostavia piirteitä avantgardistien töissä oli.
Kovin paljon ymmärrystä Elaine Sturtevant ei 1970- ja 1980-luvuilla saanut osakseen, joten hänen oli pakko pitää taukoa taiteen teossa ja keskittyä muihin asioihin. Vasta Keith Haring antoi hänelle positiivisen syyn jatkaa 80-luvun lopulla. Sturtevantin tuoreimmat videoteokset ovat rankkoja ja burleskeja kommentteja taidemaailman machotyyppien kuten Paul McCartneyn ja abstraktien ekspressionistien uhoamisesta.
Entä mitä Andy, Marcel ja Robert ajattelivat heidän hyvin tuntemansa Elainen tavasta tehdä taidetta? Ainakin Warhol oli hyvin tyytyväinen: Elaine sai mukaansa Factorysta pari kukkataulua ja Marilynia. Warhol olisi halunnut, että tällaista taidetta olisi tehty enemmänkin. Elaine Sturtevant oli kirjeenvaihdossa myös Marcel Duchampin kanssa ja sai luvan käyttää hänen teoksiaan. Jälkimaailmalle Elaine Sturtevant teki palveluksen hävittäessään taidemaailman tähtikulttia ja alleviivatessaan sitä ajattelua, mikä modernissa taiteessa oli uutta ja olennaista.
Näyttelyn on kuratoinut Peter Eleey, MoMA PS1:n kuraattori ja näyttelyohjelmien apulaisjohtaja.
William Pope.L: Trinket
20.3.2015–28.6.2015, The Geffen Contemporary at MoCA, Los Angeles
Elaine Sturtevent: Double trouble
20.3.2015–27.7.2015, MoCA, Los Angeles
Kirjallisuus:
Danto, Arthur C. What Art Is. New Haven: Yale University Press 2013.
Hainley, Bruce. Under the Sign of [sic] – Sturtevant’s Volte-Face. Los Angeles: Semiotext(e) active agents series 2013.
Simonini, Ross ja Delin, Grant. “William Pope.L”, haastattelu Interview-lehdessä.