Teksti: Sini Mononen 30.11.2015
Kuvat: Valokuvakeskus Peri
Lasse Lecklinin Turun Valokuvakeskus Perissä esillä oleva näyttely, Euroopan kauneimmat ydinvoimalat tuo silmien eteen epätodellisen näkymän. Suuret teollisuusrakennukset kohoavat luonnonkauniilla paikoilla ja asettuvat maisemaan rauhallisten vesistöjen ja jylhien vuoristojen uomaan. Keski-Euroopassa, jossa ydinvoimalat ovat monin paikoin aloittaneet matkansa kohti sulkemista, voimaloita on rakennettu strategisen matkan päähän asutuksesta. Jonkinlainen turvaväli on haluttu säilyttää, mutta aivan täydessä erämaassa voimalat eivät kuitenkaan ole. Kuvissa näkyy ihmisen kädenjälkeä kyntöpellosta istutettuihin niittyihin. Valokuvien tunnelma on kuin sadusta: voimalat asettuvat maisemaan romantiikan eetoksella, lähes myyttisinä paikkoina. Voimakkaasti estetisoiduissa kuvissa voimala on linna, kartano, katedraali. Klassinen voimalan merkki, jäähdytystornien pari, on vaihtunut toisissa rakennuksissa selkeälinjaisempaan muotokieleen. Nyt voimala lepää maisemassa kuin konserttisali ikään.
Ascó, Espanja 2014.
Perissä on esillä valokuvien lisäksi video sekä videosta erillinen äänielementti, joka surisee voimakkaasti tilassa. Ääni havainnollistaa tehokkaalla tavalla ydinvoiman luonnetta. Huojuva ja värisevä ääni resonoi kehossa. Se saa aikaan huimaavan tunteen, lähes pahoinvointia. Ääni kuvaa ydinvoiman näkymätöntä energiaa, joka tunkeutuu ydinonnettomuuden sattuessa kaiken elävän sisään. Kuvissa huokoinen voima hengittää pikselöidyssä pinnassa ja sen luomassa utuisassa vaikutelmassa. Myös valokuvien kehykset, puiset ja keveät rimat, rajaavat kuin vaivoin valtavan ja kaikkialle tunkeutuvan energian.
Valokuvasarja muistuttaa Lecklinin edellistä projektia, Expedition, jossa hän kuvasi ihmisen jälkeensä jättämiä merkkejä Norjan Huippuvuorilla. Ylevän ja ruman vuoropuhelu välittyi sarjassa, jossa hylätty roju lojui museoituna muinaisjäänteenä lumisessa maisemassa. Huippuvuorikuvissa roju asettui ihmisen paikalle klassisessa perspektiivissä, Rückenfigurin periaatella. Ydinvoimalat toistavat jälleen romantiikan henkeä. Keskiössä ei ole kuitenkaan luonnon ylevä, vaan ihmisen luoma ylevän mukaelma.
Esteetikko Petteri Kummala toteaa näyttelyä varten kirjoittamassaan esseessä odottaneensa kuvilta 1700-luvun ylevän käsittelyä. Kummala kertoo ennakko-odotustensa olleen vääriä. On totta, että kuvista ei välity ylevä yhtä aikaa tenhoavana ja pelottavana, kuten Kummalan mainitsemista ylevän peruskuvastoista rajuilmoista Alppimaisemaan. Jonkinlaista ylevää on siltä havaittavissa. Läsnä on ylevä ihmisen luomana ja siksi keinotekoisena, mutta kuitenkin vaaran ja voiman energiana. Vaikka kuvat eivät aseta ydinvoiman dystooppista luonnetta etualalle, kummittelee ylevän eetos estetisoitujen kuvien taustalla.
Temelín, Tšekki 2014.
Ydinvoimalan ylevä on pitkiä ajallisia kaaria, valtavaa energiaa, etäisyyden vaatimusta, kuolettavaa läheisyyttä. Samalla voimala edustaa peruuttamatonta rumaa. Ydinvoimalan keskimääräinen käyttöikä on 40–70 vuotta. Tämän jälkeen ydinjäte pitäisi voida eristää luonnosta 100 000 vuodeksi. Näyttelyä katsoessa mieleen muistuu Michael Madsenin dokumenttielokuvaa Onkalo – Säteilevä hauta (Into Eternity, Tanksa 2010). Elokuva kertoo Eurajoelle louhittavasta ydinjätteen loppusijoituspaikasta, Onkalosta. Onkalon sisäänkäynnin juurella Madsen pohtii, kuinka satojen, ehkä tuhansien vuosien päästä paikalle eksyneelle voidaan viestittää erilaisin kulttuurisin symbolein ydinjätteen vaarasta.
Vaikka ydinjätettä ei varastoida ydinvoimaloihin, liittyy niihin ydinjätteen perusominaisuuden kautta ikuisuuden idean vaatimus. Samalla ydinvoimala astuu monumentin alueelle. Esteetikko-taidehistorioitsija Gillo Dorflesin mukaan kaikkiin suuriin ajan monumentteihin, kuten pyramideihin tai kirkkoihin tulisi voida liittää niiden edustaman ajan henki. Jos tulevaisuuden ihminen matkustaa 100 000 vuoden päästä ydinvoimalan tai ydinjätteen loppusijoituspaikalle, millaisen kuvan hän saa rakennusten estetiikan ja muotokielen perusteella ajastamme?
1960-luvulla länsimaisen julkisen tilan ja erityisesti monumenttien estetiikkaa tarkastellut Dorfles näki oman aikansa kitschin aikana. Kitschin historiallisen juuret ovat romantiikan sentimentaalisuudessa. Sama nyrjähdys romantiikan maalaamaan auringonlaskuun häivähtää myös Lecklinin kuvissa. Jylhään maisemaan istutetut retrofuturistiset rakennukset näyttäytyvät nyt ikuisuuden vaatimuksen rinnalla yllättävän pieniltä. Voimaloiden muotokieli on siten yhtä aikaan ylevää ja absurdia, modernia ja vanhaa, kaunista ja rumaa.
Lasse Lecklin
Euroopan kauneimmat ydinvoimalat
Valokuvakeskus Peri
13.12.2015 asti
Lähteet:
Dorfles, Gillo 1969, Kitsch. The World of Bad Taste. Bell Publishing Company.
Greenpeace, ydinvoima.
Kummala, Petteri, Hybridimaiseman kauneutta.
Mononen, Sini, Huono näkyvyys: Lasse Lecklinin ekokritiikki. Mustekala, 31.12.2014.