13.12.2006 Lillukka Enkola
”My Loneliness Is Killing Me”: Andreas Waldén ja Petri Junttila Kuvataideakatemian Galleriassa 6.12. – 17.12.2006. Kasarminkatu 44. Auki joka päivä klo 11-18.
Kuvataideakatemian gallerian nurkkasohvalla lepäilee kaksi näyttelyvieraita uteliaasti tarkkailevaa nuorta taiteilijaa. Taustalla soi ehta musakki. Kysymyksessä on taiteilijoiden Andreas Waldén Petri Junttila ensimmäinen isompi näyttely. Yhdessä he päättivät hakea galleria-aikaa ja tuoda kumpainenkin omat teoksensa ripustettaviksi. Aivan näin ei kuitenkaan lopulta käynyt. Syntyi yhteistyösuhde, joka sai taiteilijat lähtemään uusille poluille. Näyttelyn maalaukset ja veistokset on tehty kokonaan yhdessä.
Osassa teoksista on sarjakuvien hahmoja, Aku Ankkoja ja Mustanaamiokin. Nämä kaikkien tunnistamat veikot leijuvat valkoisella pohjalla ja antavat ymmärtää, etteivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Isot maalaukset on ripustettu toinen toisiinsa kiinni yhdelle seinälle. Näin ne vetävät galleriatilan epätasapainoon. Takahuoneissa on pahviveistosten valtakunta.
Petri Junttila antautuu kertomaan muutamista teoksista, mikä onkin tarpeen, sillä koen näyttelyn aiheuttamaa hämmennystä. Teoksissaan taideopiskelijat ovat halunneet käsitellä yhteistyön nostattamia hedelmiä ja kumpaisenkin lapsuusmuistoja. Junttila viittaa kädellään seinältä kurkkiviin Akuihin ja jatkaa: ”Miltä lapsuuden Aku oikein näytti meistä kummastakin? Muistista maalaamalla mietittiin, miten sen nokka menikään.” Yhdessä maalatessa Waldén ja Junttila neuvottelevat paljon. Usein jokaista muutosta kankaalla edeltää yhteys puhelimitse tai livenä yhteisellä työhuoneella.
Junttila kertoo, että he halusivat kumpikin muutosta omaan työskentelyynsä. Kiinteään yhteistyöhön ryhtyminen tarjosi mahdollisuuden käsitellä maalauksen parissa kohdattuja ongelmia. Työskentely juuri parina on heidän puoleltaan teko, jolla he kritisoivat taiteentekijöiden itsekorostusta. Kumpaisenkaan CV:tä ei näyttelyssä nähdä.
Ensimmäinen haaste minulle on galleriaan astuttuani päättää, kuuluuko seinälle tehty vaatenaulakko taideteosten joukkoon. Saanko ripustaa siihen takkini? Tämä on haastavaa, niinpä valpastun oitis ja kyseenalaistan näkemääni. Seinillä olevat maalauksetkaan eivät näyttäydy minulle sarjakuvien kuvastona, vaan kuvallisena esityksenä, joka kutsuu antamaan lisämerkityksiä. Teoksissa on runsaasti aukinaista, ne eivät suoraan ehdota mitään. Seuraa kysymyksiä, vastauksia ja ryöppy uusia ehdotuksia. Tämä on peli, jossa aluksi hämmennyn, vikuroin, annan periksi ja rupean leikkimään itseni ja teosten kanssa. Yksi työ erottuu maalausten joukosta; Home Alone -teoksen makaava luuranko on minusta liikuttava. Teos on hauska, vaikka puhuukin vakavasta asiasta. Kuka haluaisi mennä luurangon viereen makaamaan, jotta sillä olisi vähemmän yksinäistä?
Takahuoneen pahviset rakennelmat ovat innostavia, etenkin suuri musta ritarilinna. Tuntuu hyvältä kiertää linnoitusta ja kurkkia sen punaisiksi maalattuihin uumeniin. Mietin, onko täällä ollut joku sota käynnissä ja kenen sota se on ollut? Onko kyseessä muisto lapsuuden leikeistä? Kertooko teos taiteilijaparin yhteistyöstä?
Tukevasti paikalla seisova linna on kokenut kovia aikoja, yksi puolustustorneista on pahasti kärsinyt. Minut valtaa halu rakentaa omaa rakennelmaa pahvista toisen ihmisen kanssa. Se olisi hauskaa. ”Just for fun” niin kuin Louise Bourgeois on nimennyt erään spiraalimaisen piirustuksensa. No, ja toinen syy haluuni on ikäväni toisen ihmisen luo, niin kuin kaikilla.
Viereisessä valkoisessa huoneessa leijuvasta valkoisesta pyramidista muotoutuu mielessäni vastapariteos mustalle maahan juurtuneelle linnoitukselle. Ajaudun scifi -elokuvien maailmaan. Ajattelen Sarjakuvataiteilija Enki Bilarin Immortel (Ad. vitam) animaation hämmentävää pyramidia, joka leijuu kysymyksiä herättävänä ihmiskaupungin yläpuolella. Pian edelliseen sekoittuu Luc Bessonin The Fifth Element (Puuttuva Elementti). Nauru nousee. Onko ”puuttuva elementti”, se joka maailman todella pelastaa, onko se lopultakin ihmisten välinen yhteistyö?
Pohdin myös ensireaktiotani, hämmennystä. Lisäksi tajuan, miten pakonomaisesti haluan ratkaista teoksia. Junttila ehdottaa, että jospa osa taideteoksista onkin juuri sitä, miltä ne näyttävät. Olenko valmis hyväksymään sen? Junttilan lause on tehnyt pesän ajatuksiini. Tuleeko pesästä munia ja uusia poikasia?
Erittäin tärkeäksi minulle muodostuu taiteilijoiden yhteistyö. Mitä kaikkea he ovatkaan oppineet itsestään, toisistaan ja elämästä tämän tapahtumasarjan aikana? Mitä on se kehitys, johon he ovat päässeet käsiksi hyljätessään yksin työhuoneella puurtamisen?
Heidän yhteistyönsä ajatteleminen laajentaa myös omia mahdollisuuksiani. Minulle syntyy unelma itsekorostuksen hylkäämisestä ja siitä, miten oman tunnistettavan kädenjäljen luominen menettää merkityksensä. Vapautuisin moisista vaateista. Fantasioin ”vedellä elävän taiteilijanero” -myytin kaatumisesta. Seuraisiko siitä tilanne, jolloin taiteilijoiden mahdollisuudet harjoittaa ammattiaan yhteisöllisesti monipuolistuisivat?