Valokuvataiteilijoiden Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttely Pohjoistuulen metsä on kolmas osa heidän taiteellista ja tutkimuksellista työtään Suomen metsistä.
Kolme vuosikymmentä kulkemista, kuvaamista ja tutkimista suomalaisissa metsissä on synnyttänyt kolme kokonaisuutta. Aiemmat trilogian kokonaisuudet ovat Puiden kansa (1997), joka liittyi suomalaisen metsä mytologiaan, uskomuksiin sekä rituaaleihin, ja Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009), joka käsitti kriittisiä huomiota liittyen metsätalouden varjopuoliin sekä tehometsänhoidon tuhoihin. Kolmas osa Pohjoistuulen metsä vie meidät luonnontilaisiin metsiin, joita on Suomessa enää yksi prosentti jäljellä. Ne sijaitsevat Pohjois-Karjalan ja Lapin luonnonsuojelualueilla. Matkoillaan valokuvataiteilijat ovat saaneet kokea ihan oikean metsän, sellaisen metsän, jota ovat omana aikanaan kuvanneet muun muassa kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju (1875–1944) ja kuvataiteilija Werner Holmberg (1830–1860).
Pohjoistuulen metsä -näyttely esittelee luonnonmetsää kokonaisvaltaisesti. Pääsemme kokemaan metsän tunnun uskomattoman kiehtovien valokuvien kautta. Lähes aidon vaelluksen Värriön aarniometsässä tarjoaa Ritva Kovalaisen videoteos Virtaava metsä (18,30 min, 2016-2018). Pitkä panoraamakuvaus vie meidät aarniometsän syvyyksiin, jonne meidät saattavat Arvo Pärtin musiikki ja runoilija Tomas Tranströmerin runot. Metsän asukkaista saamme tutustua pienimpiin; sienet, käävät, lahottajat, itiöt ja pieneliöt pääsevät näyttelyssä näkyviin. Kuvissa emme näe lainkaan metsien eläimiä, joita tyypillisesti esiintyy luontokuvissa. Taiteilijat vievät meidät kirjaimellisesti syvälle metsään ja tutustuttavat katsojan erilaisiin metsässä eläviin lajeihin, joita on metsissä tuhansia. Näyttely keskittyy kuvaamaan metsän sisällä tapahtuvaa elämän ja kuoleman kiertokulkua. Valokuvien lisäksi näyttelyyn on sopivasti limitetty tutkimustietoa metsien ja vesistöjen nykytilasta, metsien hiilinieluista sekä ihmisten toiminnan aiheuttamista tuhoista ja muutoksista metsissä ja vesistöissä eri puolilla Suomea.
Näyttelyn taiteellisen puolen muodostavat valokuvat luonnonmetsistä. Valokuvat taltioivat neulasentarkasti vanhaa monilajista puustoa. Naavat roikkuvat vanhoista puista pitkinä rimpsuina. Metsä avautuu kuvissa tarkkoihin näkymiin erilaisten puiden, lahopuiden ja konkeloiden kautta. Puut ovat pystyssä, vinossa toisiaan vasten, vaakatasossa ja maassa. Näyttelyssä olevissa valokuvissa on esillä täydellisiä kuvia rikkumattomista luonnonmetsistä lahopuineen ja ötököineen. Luonnonmetsässä ei ole käynyt kirves, metsäkone eikä hallin hammas. Ikääntyneet puut kaatuvat, kelottuvat ja lahoavat maahan luoden elinympäristön monille eliöille, sienille ja linnuille. Metsä on ilo silmälle: vihertävillä, muhkeilla sammalsohvilla loikovat harmaat kelot ja korkeuksiin kohoavat naavapartaiset puut ovat kuin scifi-elokuvista. Kellankultaisine lehtikruunuineen valkearunkoiset koivut kurottelevat kilpaa kynttiläkuusen ja hopeanharmaan korkkiruuvisen kelon kanssa kohti yläilmoja. Jättimäisiä kalanruotoja muistuttavat kaatuneet kelopuut näyttävät metsän luustolta.
Taiteilijat korostavat, että näyttelyn tarkoitus ei ole esitellä pelkästään kauniita metsäkuvia, vaan luoda lisäksi kriittinen katse nykymetsien tilaan. Heidän kuvissaan luonnonmetsiä kuvataan läheltä ja kaukaa. Sykähdyttävät kuvat vaikuttavat epätodellisilta, lähes sadunomaisilta ja synnyttävät halun lähteä metsään. Valokuvia ei ole kehystetty lasin alle, mikä lisää kuvien tenhoa.
Kuvakoosteessa Männyn tuhat vuotta (pigmenttivedos puulle, 2022) näemme lähikuvia eri-ikäisten mäntyjen rungoista – pääsemme puun iholle. Kuoriaiset ovat kirjoneet mustanruskeaa, koukeroista kujaa usean paljaan männyn pintaan. Puiden runkojen värit vaihtelevat hopeanharmaasta teräksen sinertävään, sammaleen vihreään ja punaruskeaan. Puun pinnassa näkyvät aika, tuulen tuiverrus, sateet sekä kolot, kohoumat ja naarmut kieppuvina, kierteisinä kuvioina. Yhdessä kelottuneessa rungossa näkyy ihmisen käden jälki: vuosiluku 1895 on kaiverrettu puun pintaan. Myös harvinainen kilpikaarnainen mänty on mukana kuvasarjassa. Kilpikaarnaiset männyt ovat hyvin vanhoja ja niiden paksuuskasvu on hidastunut. Paksu kaarna suojaa kaarnan alla elävää jälsikerrosta, siksi vanhat männyt selviytyvät maapalona etenevästä kulosta.
Metsämännyissä ilmenee kahdenlaisia kuoria, paksuja kilpiä vanhoissa männyissä ja ohuita levyjä nuorissa männyissä. Mänty kasvaa 200 vuotta, elää 200 vuotta ja kuolee 200 vuotta. Mänty voi tulla tuhat vuotta vanhaksi. Vasta parisataavuotiaana sen leveäksi laajentunut latvus kelpaa pesäpuuksi, risupesäksi isommille linnuille. Näyttelyn hätkähdyttävin valokuva on mykistävä, luonnolliseen kokoon vedostettu jättimäinen männynrunko. Teos on Sanni Sepon tapetiksi tulostettu kuva Aihki (2023). Aihki on hyvin vanha ja hitaasti kasvanut ikimänty, joita esiintyy vain luonnonvaraisissa aarnimetsissä.
Luonnonmetsäkuvissa nähdään sysimustia puupökkelöitä törröttämässä maastossa. Niitä voi erehtyä luulemaan nuotiopuiksi, mutta ne ovat kauan sitten tapahtuneen metsäkulon aiheuttamia. Salama on iskenyt puuhun ja aiheuttanut metsässä tulipalon. Tällaiset luonnon ilmiöt ovat välttämättömiä luonnon metsille. Palon vaikutuksesta mustuneet kulopuut luovat elinympäristön kulokauniaisille, kaskikeijuille ja mäntyhuppukuoriaisille. Erilaiset lahottavat käävät, kuten taulukääpä löytävät myös elinympäristön palaneista pökkelöista. Hiilenmustina törröttävät puupökkelöt pysäyttävät dramaattisuudellaan – ne näyttävät velhomaisilta. Luonnon metsissä vallitsee erilainen hiljaisuus. Ääniä aiheuttavat vain ohi lentävät linnut, oman liikkumisen äänet metsässä ja virtaavat purot.
Ritva Kovalaisen teoksessa Erään metsän lintuja I (pigmenttivedos, 2022) on täplikkäitä, erikokoisia, harvinaisia linnunmunia. Ne ovat Värriön luonnonpuistossa 1967–2017 pesineiden lintulajien munia. Kuvat lintujen munista näyttävät taidokkaasti maalatuilta, värikkäiltä pääsiäismunilta. Kovalaisen teos Palokorot (2022) kuvaa mäntyä, joka on satoja vuosia sitten ollut metsäpalossa. Männyn pintaan on jäänyt palamisen jälkiä, jotka Kovalainen on kuvannut. Hän on irrottanut valokuvasta graafisiksi kuvioiksi hiiltyneet kohdat ja koostanut ne siniselle pohjalle. Hajottajat (2022) on valokuvan pohjalta työstetty graafinen teos. Puun pinnasta otetuissa kuvissa on lahottajien, kuoriaisisten ja sienirihmastojen reikiä ja kuviointia. Kovalainen on irrottanut kuviot valokuvasta ja asettanut monta kuvaa päällekkäin. Näin on syntynyt hauska kooste, joka näyttää sekä tieteelliseltä kuvalta että vaaleanpunaiselta, rispaantuneelta villapaidalta.
Luonnonmetsässä on puiden ja pieneliöiden, maatuvan aineksen ja sammaleen lisäksi kaikkien tarvitsema ravinne, vesi. Ritva Kovalaisen pigmenttivedokset Kuntasjoki (2017) ja Putous (2018) sekä Sanni Sepon Villi joki (2017) näyttävät, kuinka elinvoimainen on metsässä vapaana virtaava vesi. Puhtaana virtaava, raikas vesi on monen janon tyydyttäjä ja monen vesieläimen koti.
Näyttelyssä on esillä poimintoja metsissä ja metsäelinympäristöissä elävistä lajeista. Kiehtovia, monelle tuntemattomia lajeja, joista ei ole koskaan kuullut, saati nähnyt niistä kuvia: leppäpisarpirkko, kulonyhäkäs, harjusinisiipi, muurahaissinisiipi, kauhasarviviholainen, päpsiäinen, kennovaleskorpioni, kaitapehkiäinen, aitoliskokuntikas, kämäräpihkalude ja hukkakartukas, joiden nimet ovat kuin pieniä runoja.
Sanni Sepon kuvasarja Pökkelöt – Rakkaudella hömötiaiselle (pigmenttivedos puulle, 2022) on hellyttävä. Kuvissa on pökkelöitä, lahoavia pölkkyjä, joihin hömötiainen tekee pesäkolon. Pieni palleromainen, harmaa hömötiainen on ollut yleinen pikkulintumme koko maassa. Avohakkuiden myötä nämä lahoavat pölkyt ovat katoamassa kokonaan ja hömötiaisesta on tullut uhanalainen pikkulintu.
Metsän tärkein puu on kuollut puu. Kuolema ja hiipuminen on jatkuvaa metsässä. Kuolleen puun on täytynyt kasvaa hitaasti ja pitkään rikastuttaakseen ympäristöä. Olosuhteiden jatkumo on tärkeää.
Näyttely avaa monipuolisesti luonnonmetsien moninaisuutta ja metsien moninaisten asujien vaikutusta kaikkien meidän elämään. Näyttely sisältää runsaasti yksityiskohtaista tietoa metsän merkityksestä koko ekosysteemille. Tekijät eivät saarnaa, vaan tuovat esiin kuvin ja selkeiden tilastodokumenttien kautta luonnontilaisten metsien ajankohtaisen tilan Suomessa. Taiteilijat haluavat katsojien näkevän luonnontilaisen metsän ja talousmetsän eron. Monelle suomalaiselle luonnonmetsä alkaa olla tuntematon käsite. Lähimetsät ovat useimmiten talousmetsiä, joissa on toisinaan vain yksi puulaji edustettuna eikä lainkaan lahopuita. Kaikilla ei ole pääsyä suojeltujen kansallispuistojen metsiin tutustumaan luonnontilaiseen metsään, joten voi olla vaikea erottaa luonnontilaista metsää talousmetsästä. Näyttelyssä saamme kokea luonnonmetsän ainutlaatuisuutta.
Suomi on ollut maailman metsäisin maa. Metsiä on ollut 75 % maan pinta-alasta. Suomessa metsiä on pyritty suojelemaan lailla jo 1930-luvulta lähtien. Sota verotti Suomen metsiä sotakorvausten muodossa. Metsiä hakattiin teollisuuden käyttöön, vaihtoehtoja ei ollut. Nyt voimme toimia toisin. Metsät ovat kansallisomaisuutta ja tärkeitä jokaiselle suomalaiselle. Yksityismetsien avohakkuita tulee katsoa siitä näkökulmasta, että metsät ja metsien hyvinvointi, metsämaisemat kuuluvat omistussuhteista riippumatta kaikille suomalaisille. Metsiä on edelleen Suomessa kaikkialla, mutta suurin osa niistä on talousmetsiä, eli puut on kertaalleen kaadettu ja tilalle on istutettu uutta metsää.
Metsät on tuotteistettu erilaisiin tarkoituksiin myydä asioita ja elämyksiä – valmistetaan kuusenkerkkä juomaa ja yövytään metsässä paljaan taivaan alla. Puukuiduista valmistetaan uusia tuotteita teollisuuden käyttöön. Metsän moninaisen käytön lisääntyessä tulisi huolehtia metsien ekosysteemeistä ja suojella vielä olemassa olevia luonnontilaisia metsiä. Näin ei näytä tapahtuvan. Näyttelyssä on mukana vuonna 2019 Metsähallituksen alue-ekologiassa luontokohteiksi määriteltyjä metsiä kuten Haapajärven varikko. Nyt sinne on suunnitteilla hakkuita. Alan asiantuntijoiden lausuntojen vastaisesti Suomen hallitus yrittää ajaa läpi vanhojen metsien uudet, aiempaa tiukemmat kriteerit[1]. Hallitus on linjannut esimerkiksi lahopuun määrälle ja puiden iälle raja-arvot, joiden perusteella valitaan suojeltavaksi valtion omistamia vanhoja, luonnontilaisia metsiä. Hallituksen esityksessä vaaditut lahopuumäärät ovat niin korkeita, että sellaisia ei esiinny lainkaan eteläisessä Suomessa, edes kansallispuistoissa. Näin hakkuut voidaan uuden säädöksen mukaan suorittaa viimeisilläkin luonnonvaraisilla valtion metsillä.
Näyttely avautui Pohjanmaan museolla Vaasassa samoihin aikoihin, kun Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarkerin aktivistit maalasivat eduskuntatalon pylväikön punaisella kiinnittääkseen maan hallituksen ja päättäjien huomiota ilmastomuutokseen sekä soiden kuivatuksen ja turpeen noston laajenemiseen Ruotsissa.[2] Pian Elokapinan toimintaa ehdotettiin julistettavan laittomaksi toiminnaksi ja järjestöä lakkautettavaksi.[3]Ilmastomuutos ja luonnonsuojelu ovat jatkuvasti lehtien otsikoissa kaikkialla. Suomalaiset rakastavat metsää, mikä näkyy kansallispuistojen kävijämäärissä. Rakkaus metsiin ilmenee myös kielenkäytössä; metsällä on monta lempinimeä, lukuisia kuvauksia kirjallisuudessa ja runoudessa. Metsään mennään saamaan lohtua, iloa ja kokemaan luonnon välittämää hengellisyyttä. Metsäläinen on suomalaiselle myönteinen nimitys.
Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttely Pohjoistuulen metsä on ollut yleisömenestys. Toivottavasti tämä tarkoittaa, että pidämme kiinni vielä olemassa olevista metsistämme.
Näyttelyn yhteydessä on julkaistu Kovalaisen ja Sepon valokuvataiteellinen tietokirja Pohjoistuulen metsä, joka oli Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2023. Kirjassa on lukuisia harvinaisen hienoja, korkeatasoisia, yksityiskohtaisia kuvia luonnonmetsästä ja sen asukkaista. Näyttelyssä vieraat voivat selata jättiläiskokoista painosta kirjasta.
Teksti: Marja Kolu
Marja Kolu on Pohjanmaalla asuva kuvataiteilija, joka on toiminut kuvataiteen läänintaiteilijana, kuraattorina ja kirjoittanut kuvataiteen ajankohtaisista aiheista eri julkaisuihin, kuten kuvataidekritiikkiä Taide-lehteen.
Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Pohjoistuulen metsä
Pohjanmaan museolla 5.10.2024–27.4.2025
Näyttely on ollut aiemmin esillä Valokuvataiteen museolla Helsingissä 10.6.–2.10.2022, Gallerii Seekissä Tallinnassa 17.6.–31.10.2023, Kajaanin taidemuseolla 14.9.–10.12.2023, Turun taidemuseolla 26.1.–19.5.2024 ja Etelä-Karjalan museolla 19.6.–22.9.2024.
Ritva Kovalaiselle ja Sanni Sepolle myönnettiin vuoden 2024 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto suomalaisen metsäluonnon pitkäjänteisestä dokumentoinnista tieteen ja taiteen keinoin.[4]
Viitteet
[1] ”Ylen tiedot: Vanhat metsät aiotaan määritellä niin tiukasti, että Etelä-Suomesta ei löydy suojeltavaa”, YLE, 13.5.2024, https://yle.fi/a/74-20087923
[2] ”Mielenosoittajat sotkivat Eduskuntatalon pylväät punaisella värillä”, YLE, 25.9.2024, https://yle.fi/a/74-20094839
[3] ”Kansalaisaloite Elokapinan lakkauttamisesta keräsi 50 000 allekirjoitusta”, YLE, 27.9.2024, https://yle.fi/a/74-20114523
[4] ”Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot 2024 taitaville ja rohkeille yhteiskunnallisille keskustelijoille”, 4.6.2024, https://tjnk.fi/fi/ajankohtaista/tiedonjulkistamisen-valtionpalkinnot-2024-taitaville-ja-rohkeille-yhteiskunnallisille