Teksti: Juha-Heikki Tihinen
Kuvat: Jean-Baptiste Béranger
Artipelag on vauvatuotteilla vaurastuneiden Björn ja Lillemor Jakobsonin perustama yksityinen taidehalli Värmdön kunnassa Tukholman liepeillä. Näyttelytila avautui yleisölle vuonna 2012. Modernistiselta unelmalta tuntuva rakennus aukeaa ikkunoidensa välityksellä eri suuntiin ja tällöin sisätilat kylpevät saaristonäkymissä ja valossa. Yksityinen taidehalli on instituutio, jossa saaristolaisluonto, näyttelyt, museokauppa ja sen ravintola muodostavat kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on houkutella yleisö kauemmaksi suurkaupungin sykkeestä. Julkisilla kulkuvälineillä paikalle pääseminen on täysin mahdollista, mutta vaatii oman aikansa.
Den monokroma synfonin (yksivärinen sinfonia) on näyttelynä designin, muodin, musiikin ja taiteen maailmoja yhdistelevä sekoitus, jonka tarkoitus on viihdyttää ja ruokkia näyttelyvieraan uteliaisuutta. Se on myös kunnianosoitus Kazimir Malevitšin (1879–1935) Mustalle neliölle (1915) 100 vuotta teoksen ensiesiintymisen jälkeen. Mustan neliön ideana oli lopettaa taide, mutta toisin kävi. Yksivärisyys, ja myös Malevitšin Musta neliö, ovat saaneet runsaasti seuraajia taiteessa 1900-luvulla ja sen jälkeen. Monokromaattinen abstraktio on myös jotakin, mikä luonnehtii modernismin ja sen jälkeisen maailman muotoilua ja ylipäätään tyyliä.
Yohji Yamamoto, klädesplagg;
Jennifer Forsberg, Instrisic-Utan titel, 2015.
Malevitš oli itse vahvasti taiteellisen vallankumouksen ja uuden todellisuuden puolestapuhuja. Hänen esittelemänsä maalaustyylin suprematismin oli tarkoitus edustaa uutta maalauksellista realismia, jota määritteli puhtaan tunteen ylemmyys eli suprematismi. Taustalla olivat teosofiset ajatukset löytää todellisuus mystiikan keinoin, jolloin tiede, taide ja uskonto voitaisiin yhdistää aivan uudenlaiseksi maailmankatsomukseksi.
Malevitšin Musta neliö ja koko suprematismin idea tähtäsi ei-esittävän taiteen syntyyn, joka oli suuri vallankumous sekä taiteellisessa että taidefilosofisessa mielessä. Tuolloin ensiarvoisen tärkeää oli katkaista yhteys perinteiseen realismiin ja muutenkin taiteen traditioon, sillä Malevitšin tausta venäläisessä futurismissa oli taiteellisten vallankumoushaaveiden merkitsemä. 100 vuotta myöhemmin monokromaattisuus ei ole enää vallankumouksellinen vaihtoehto eikä uuden maailman avautuminen vaan se on osa taidetta ja muotoilua. Tämänhetkisessä taidemaailmassa esimerkiksi minimalistinen taide on monin eri tavoin kiehtova taiteen tekemisen tyyli, sillä se kommentoi modernismia ja sen jälkivaiheita, näyttää yksinkertaiselta ja tyylikkäältä ja sopii hyvin muodin ja muotoilun maailmojen kanssa.
Näyttelyn värit ovat musta, valkoinen, vihreä, sininen, punainen ja keltainen. Musta ja valkoinen eivät sinänsä ole värejä, mutta yksivärisen logiikka löytää niissä kyllä ilmaisunsa. Näyttely ei myöskään ole millään ilmiselvällä tavalla minimalistinen, vaan se osoittaa kuinka yksivärisyys ja esittävyys tai yksivärisyys ja barokkisuus ovat hyvinkin mahdollisia yhdistelmiä. Monokromaattisuus sopii teemallisesti niin esittävään kuin abstraktiinkin taiteeseen. Mutta se on myös muotoilun ja muodin väri, sillä mustiin pukeutuminen on selkeä tyyliseikka ja esimerkiksi valkoisella sisustuksella on oma kulttuurihistoriansa, joka sisältää merkitysvivahteiden koko avaruuden. 
David Svensson, Viewers, 2011; Pia Wallén, Crux.
Näyttely alkaa ylen subliimisti mustalla ja valkoisella, minkä jälkeen kävijät kulkevat erilaisten värikylpyjen lävitse kohti loppua, joka koittaa vihreän huoneen myötä. Näyttelytilojen keskenään erilainen luonne on sekoitus värikokemusta ja arkkitehtuuria. Alun suurikokoisemmat salit tuntuvat väljemmiltä mustan tai valkoisen yksivärisyyden vielä korostaessa selkeyttä. Sen sijaan pienikokoisemmat ja värikkäämmät salit tuntuvat hieman täydemmiltä, mikä on myös seurausta siitä, että yksivärisen kokemus esitellään erilaisissa teoksissa. Katsojalle on sekä vahvan kokemuksellista että syvän opettavaista havaita omin silmin, kuinka monokromaattisuus vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä vaikkapa Paul Fagerskiöldin (1982) maalausten minimalistinen pointillismi, joka paljastuu tarkemmin katsoen värisekoitukseksi vaikka näyttääkin aluksi yksiväriseltä. Tähän verrattuna esimerkiksi Yves Kleinin (1928-1962) oma sininen (IKB) on taas hyvin erilainen kokemus omassa tiukassa ja patentin saaneessa käsitteellisyydessään.
Kuten jokainen kunnon ryhmänäyttely myös Den monokroma synfonin esittelee niin tunnettuja kuin vähemmän tunnettuja taiteilijoita. Suomalaisista esillä ovat Ruotsiin ja Espanjaan asettuneet Denise Grünstein (s. 1950) ja Riiko Sakkinen (s. 1976) – edellinen punaisella sarjallaan ja jälkimmäinen omalla musta neliö -sarjallaan. Tällaisen temaattisen näyttelyn ideana on usein, ja syystä, myös tuttujen asioiden kytkeminen uuteen yhteyteen tai assosiaatioon, kuten käy silloin kun moderni klassikkohylly päätyy seinälle niin kuin tässä näyttelyssä tapahtuu Jonas Bohlinin (s. 1953) ja Thomas Sandellin (s. 1959) Snö-kalusteille. Yohij Yamamoton (s. 1943) suunnittelemat vaatteet ovat taas tunnetusti veistoksellisia ja yksivärisiä.
Käsitteellisyys ja yksivärisyys ovat hyvä pari. Yksivärisyys on helppo hahmottaa pohdiskelevampana valintana kuin monivärisyys, jolla lienee nykyään vahvimmin realismin leima. Väriin sinänsä liitetään perinteisesti myös ajatus henkilökohtaisuudesta ja emotionaalisuudesta, jotka voivat tuntua käsitteellisen vastakohdilta. Kenties tarkoitus onkin juuri muuttaa yleinen värillisyys erityiseksi, valituksi ja suunnitelluksi yksivärisyydeksi. Näyttelyn käsitteellistä linjaa edustavat puolestaan lähimpänä sisääntuloa sijaitsevat tanskalaiskollektiivi AKassenin teokset, joissa näemme valokuvan esineestä sekä esineen jauhettuna ja levyksi prässättynä.
Yli kolmekymmentä taiteilijaa tai taiteilijaparia on aika paljon, mutta Tukholman Moderna Museetin kokoiseen Artipelagoon mahtuu hyvin ilman, että tila täyttyy liikaa. Osaksi syynä tähän on taidehallin arkkitehtuurin ilmavuus, jolloin näyttelytilat linkittyvät ikkunoiden takana näkyvään luonnonmaisemaan. Tämä voi olla mahdollinen heikkous, jos maiseman ja arkkitehtuurin yhteispelin varaan lasketaan liian paljon. Nyt kuitenkaan sellaista ei tapahdu, vaan teosten ja arkkitehtuurin välillä on olemassa dialogi. Käydessäni näyttelyssä miltei monokromaattisen harmaassa marraskuussa huomasin, kuinka ympäröivän maiseman värikkyys tai värittömyys ovat vahvasti läsnä myös Artipelagon sisätilan näyttelyssä. Kiehtovalta mahdollisuudelta tuntuisi tällöin jonkin rakennuksen ulkopuolella olevan teoksen mukanaolo. Sehän voisi olla esimerkiksi projisointi näyttelytilasta ulos luontoon tai sitten tavanomaisemmin jotakin kolmiulotteista.
Den monokroma synfonin on näyttely, jossa värin ja musiikin välistä yhteyttä korostetaan. Jokaisella näyttelytilalla on omaan väriin sopiva ääniraitansa. Tässä yhteydessä täytyy sanoa, että tämä on ehkä näyttelyn syvin sudenkuoppa. Huikean mahdollisuuden sijaan lopputulos on hissimusiikkimainen kokemus ei-oikein-mistään. Musiikki jää taustalle eikä nouse samanarvoiseksi tekijäksi kuin visuaalisuus, mikä on sääli. Tässä yhteydessä rohkeampi linja olisi toiminut paremmin, sillä nyt vaikutelma on aivan liian varovainen ja sellainen, joka ei halua vaikuttaa kävijään liikaa. On mielenkiintoista, että taustamusiikki voi pauhata missä tahansa muualla kuurouttavasti, mutta näyttelyssä, jossa se voisi olla tärkeä elementti, se on hiljennetty ja kesytetty miltei olemattomiin. En usko, että varovaisuus olisi tässä yhteydessä mietitty käsitteelliseksi ajatukseksi tyhjyyden läsnäolosta vaan kyse on halusta olla kaikille mieliksi.
Yves Klein, IKB 294, 1956 & Table bleue, 1960.
Näyttely on yleensä onnistunut, jos siellä kulkiessaan huomaa toistuvasti pohtivansa mitä muuta siellä voisi olla esillä. Tämä kertoo valikoiman avoimuudesta ja assosiatiivisuudesta. Den monokroma synfonin taiteilija- ja teosvalikoima voi jostakin näkökulmasta käsin olla liian varman päälle pelattu, mutta toisaalta osa näyttelykokemuksen nautinnollisuudesta syntyy juuri tätä kautta. Nähdessäni jotakin entuudestaan tuttua uudessa yhteydessä ajattelen uudella tavalla. Suurin puute näyttelyssä on tietysti se, ettei Kazimir Malevitšin Musta neliö ole esillä, koska kyseessä on kunnianosoitus sille ja koko taiteilijan työlle. Tämä on ymmärrettävää, mutta sääli sinänsä. Varsinkin, kun nykyään Malevitšin monet maalaukset ovat erilaisista historiallista syistä krakeloituneita ja tällä tavoin haavoittuneita. Monokromaattinen unelma uudesta maailmasta on vaurioitunut, mutta ehkä juuri siitä syystä entistä vaikuttavampi. Taustalla on tietysti myös se, että Malevitš on onnistunut luomaan suprematistisiin teoksiinsa jotakin selittämätöntä psyykkistä vaikuttavuutta, jonka voi kokea vain teoksen äärellä sen kanssa samassa tilassa.
Puutteistaan huolimatta Den monokroma synfonin on pohdiskeleva ja esteettiseen mietiskelyyn kutsuva kokemus. Artipelag ei voi sijaintinsa vuoksi luottaa siihen, että kävijät saapuisivat sinne, mikäli näyttely ei olisi aivan onnistunut. Näin ollen kokonaisvaikutelma kertoo siitä, että tarkoituksena on luoda moneen makuun soveltuva pomminvarma laatukokemus. Tämä ei ole laisinkaan huono vaihtoehto kävijälle eikä myöskään taidehallin idealle. Ja koska kaikki kiertyy maiseman ympärille, tiedän haluavani nähdä Artipelagon eri vuodenaikoina ja erilaisissa sää- ja valaistusolosuhteissa. Yksivärinen sinfonia ei olisi niin mieleenpainuva toisessa ympäristössä, mutta juuri tähän perustuu aikaansa sidottujen ja vaihtuvaisten näyttelykokemusten hienous. Ne voi kokea yleensä vain kerran, mikä ei tietenkään tarkoita, että kokemukset katoaisivat jäljettömiin jättämättä jälkiä mielenmaisemaan. Nyt maailma näkyi tovin aikaa yksiväriseen sävyttyneenä.
Den monokroma synfonin – enfärgade konstellationer av konst, design, mode & musik
Artipelag
Värmdö, Ruotsi
28.3.2016. asti