26.7.2010 Martta Heikkilä
Kauhea ilo – XV Mäntän kuvataideviikot 13.6.–22.8.2010
Eeva-Mari Haikala, Vie Coye, 2010
”Kauhea ilo”…? Mäntän kuvataideviikkojen nimi virittää odotukset riipaisevasta mielihyvästä, jostakin ylevän kaltaisesta tunteesta, jossa tuska sekoittuu nautintoon, mielihyvä kipuun. Asteikon molempia ääripäitä on nähtävillä, mutta kokonaistunne on jotenkin vaimeampi kuin nimen tunnekuohut antaa olettaa. On nykytaidetta, joskus kammottavampaa, toisinaan iloista, mutta ennen kaikkea siltä väliltä, sävykkäämpää.
Pääosa näyttelyn teoksista sijoittuu hienoon Pekilo -rakennukseen, jonka tunnelma ja esillepano ovat viimevuotista väljemmät. Osallistujia on tällä kertaa 49, ja kuraattorina on toiminut kuvataiteilija Annu Vertanen.
Vai onko kauhea ilo kokemus nykymaailmasta ylipäätään, kuten Vertanen tuntuu viittaavan näyttelyteksteissään? Edellyttävätkö kokemukset toistensa vastakohtia ollakseen jotakin?
Arto Korhonen, Luontoon, 2009
Kiinnostavaa ja valtavirrasta poikkeavaakin on se, että grafiikan osuus korostuu tämän vuoden kuvataideviikoilla. Jonkinlainen – osittainen – teema hahmottuu mielestäni juuri teoksissa käytetyn välineen kautta, sillä Mäntän taiteilijoiden materiaalit tavallaan antavat katsojalle jotakin muuta kuin tämä odottaisi. Tämä kiertoliike tuntuu etenkin akvarellimaalauksissa: harvoin on nähty groteskimpaa vesiväri- ja tussikuvausta kuin Arto Nurron nykykansalaisia esittävissä teoksissa. Tai sitten Arto Korhosen akvarelleissa, joiden asvaltilla eivät verso kukat vaan rikkaruoho, roskapöntöt, autonromut ja rakennustelineet. Ja vielä yllättää Markus Lampisen grafiikka, jossa esiintyvät sammuneet ja niskatukien varassa päätään pystyssä pitelevät ihmiset.
Hieman totutumpaa grafiikkaa edustavat esimerkiksi Maija Albrechtin taitavat kasvi- ja eläinaiheiset kuivaneulavedokset ja Taina Kokkosen symboleja ja luontokohteita kuvittavat teokset, Sirkku Ketolan serigrafioista kootut installaatiot, Valtteri Halmetojan moniväriset linoleikkaukset ja Heli Kurunsaaren omakuva-aiheiset puupiirrokset.
Piirrosten perinne on tärkeä monille muillekin, ja sen rajoja venyttävät esimerkiksi Joseph James viivoista muodostuvissa abstrakteissa paperileikkuutöissään, Ville Pirinen sarjakuvamaisissa tussipiirroksissaan tai Vappu Rossi peilin huuruun piirretyissä katoamisen rajamailla väikkyvissä teoksissaan – jotka esitetään videoheijasteina.
Paperiteosten alalta mielenkiintoisimpia ovat Katri Kuparisen Näkymättömiä naisia -sarja. Siinä Kuparinen on leikannut kosmetiikkamainoksista naishahmoja, viiltänyt niiden pinnan viiruille ja asettanut kuvat päällekkäin. Näin hän saa esiin ikään kuin salattuja viestejä, kuvan ja sanan ristivalotteisia kerroksia. Nämä ovat kuin piilokuvia; mainosten ihannekauneuden kasvoissa häivähtää kätketty rumuus, ehkä rujoimmillaan jopa kauhea ilo.
Jossakin mielessä samankaltaista teemaa voi ajatella Katja Tukiaisen valtavan, 12-metrisen seinämaalauksen äärellä. Tukiaisen Paradis a -maalauskokonaisuus viittaa Jacques Lacanin psykoanalyyttiseen käsitteeseen objekti a:han, halun piilotettuun kohteeseen, joka esiintyy viattomana tyttöhahmona, jonka paratiisiin luikertavat monet käärmeet sudenhahmoisista Amerikan-sedistä, paukkuraudoista ja Slavoj Žižekin kasvoista aina itseruskettavien voiteiden ja hampaidenvalkaisuaineiden sävyasteikkoihin.
Hynninen&Saarinen, Talviuni, 2009
Tekniikka ei kuitenkaan ole Mäntän kuvataideviikkojen pääasia, sillä kaikki välineet ovat käytössä. Valokuvaa on paljon, ja suhteellisen vähälukuiset videoteokset tarjoavat monia näyttelyn parhaista hetkistä. Jo aiemmin esillä ollut Anssi Kasitonnin häkkimarsun pakoyrityksestä kertova Masa-video on yksi näyttelyn kohokohtia, samoin jo lajin klassikoksi nousseen Anneli Nygrenin humoristisen syvälliset videoteokset.
Eeva-Mari Haikalan performanssihenkiset videot ovat kuvallisessa täsmällisyydessään pysähdyttäviä. Sirpa Hynnisen ja Vesa-Ville Saarisen Talviuni jää mieleen rauhallisen tunnelmansa ja abstraktin kauneutensa ansiosta. Erikoisuutena yksi teos, IC-98-ryhmän eli Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin verkkainen ja tummasävyinen animaatio Teesejä yhteiskuntaruumiista (Varjot), on esillä Mäntän keskustassa Kino-Säteessä. Kyseessä on 1910-luvulla rakennettu puinen elokuvateatteri. Se on toimivista elokuvateattereista Suomen kolmanneksi vanhin, joten jo siksi paikka on elämys jo itsessään.
Mutta vieläkään – nimi ”Kauhea ilo” ei päästä irti. Oksymoron on enemmän kuin osiensa summa. Jos kauheus on muun muassa taiteenkin ilmentämän todellisuuden hirvittävyyttä, miten sitten ilo tulee tulkita? Onko se tekemisen iloa? Katsomisen? Vai tietysti molempia? Ja onko niin, että pyrkimys ymmärtää taidetta, antaa sen koko ilolle liian monta nimeä, on kauheaa: rajarikkomus, liioittelua? Mäntässä puhuvat moninaisuus ja kokijan valinnanvara, mikä suuressa näyttelykokonaisuudessa aivan erityisesti ilahduttaa.