Pro Artibus -säätiö esittää tänä kesänä yhdysvaltalaisen Nina Katchadourianin (s. 1968), teoksia samanaikaisesti Helsingissä ja Tammisaaressa. Asetelma myötäilee hauskasti kesäkuukausien liikettä kaupungista kesäkohteisiin, pääkaupungista pienempiin kesäkaupunkeihin. Molempien näyttelyjen teokset viittaavat eri tavoin muistoihin, matkustamiseen, liikkeessä olemiseen ja perheen parissa vietettyyn aikaan, kaikki kesälomiin liittyviä teemoja.
Tammisaaren Elverketissä esillä olevan Seat Assignment -sarjan teoksissa taiteilija on luonut spontaaneja kuvia tiukan rajoittamisen metodin kautta: hän on käyttänyt vain materiaaleja, joita on ollut käsillä, kun hän on matkustanut lentokoneella. Kuvat on tallennettu puhelimen kameralla. Sinnessä nähtävä The Recarcassing Ceremony sukeltaa taiteilijan lapsuuden muistoihin ja leikkeihin perheen kesäpaikassa Porvoon saaristossa Pörtössä.
Sinnen galleriatilaan astuva kohtaa ensimmäisenä raskaiden mustien verhojen eteen asetetun vitriinin, jossa on kymmeniä Playmobil-figuureja eri asennoissa ja tilanteissa. Koko asetelma tuo mieleen seimikuvaelman, eivätkä uskonnollis-hengelliset teemat lopu tähän. The Recarcassing Ceremonyn (”kehoonpalauttamis/uudelleenkehollistamisseremonia”, vapaa suomennos) yhtenä keskeisenä teemana on leikin ja mielikuvituksen lisäksi kuolema ja takaisin henkiin palaaminen – ja ehkä laajemmin kysymys tietoisuudesta ja kehosta. Teos pohjautuu taiteilijan ja hänen veljensä luomaan leikkimaailmaan ja tutkii kokeilevan mielikuvittelun voimaa ja sen merkitystä elämissämme. Samalla se saa katsojan pohtimaan ehkä laajemminkin taiteen suhdetta leikkiin.
Katchadourianin perheen lasten Playmobil-leikissä Nina ja hänen veljensä Kai loivat yhdessä monipolvisen perhesaagan, joka tallentui myös valokuviin, muistiinpanoihin ja vanhempien kanssa tehtyihin äänitteisiin. Leikkien keskushahmot, kaksi Playmobil-figuuria nimeltä Matti ja Steve Båtsman, isä ja poika, sekä heidän kymmenet lapsensa, seikkailevat merellä, soittavat bändissä ja perustavat suurperheitä. Leikkien paikat sijoittuvat perheen Porvoon saaristossa sijaitsevalle kesämökille ja Kaliforniaan, missä perhe asui tuohon aikaan vakituisesti. Monimutkaisen mytologian rakentuminen on hämmästyttävää, ja ajatukset lipuvat omiin lapsuuden leikkeihin sekä siihen, miten leikin maailmaan uppoutuminen oli kuin parhainta immersiivistä taidetta. Teos hyödyntää taidokkaasti arkistoista löytyviä lapsuuden valokuvia ja alkuperäisiä c-kasetille nauhoitettuja lasten tekemiä äänitteitä.
Teoksen, ja lasten vuosia kestäneen leikin, suuri käännekohta on veneilyonnettomuus, johon Matti ja Steve joutuvat Kaliforniassa. Ninan veli Kai on uittamassa leikkivenettä, kun yllättävä kova virtaus nielaisee veneen ja sen mukana Matin ja Steven. Yllättävä tapahtuma ja siitä seurannut rakkaiden lelujen menettäminen on järkyttävä tapahtuma lapsille. Traumaa korjatakseen he kehittävät teoksen nimessä mainitun seremonian, jonka tavoitteena on siirtää merellä kadonneet Matti ja Steve uusiin kehoihin, näin palauttaen rakastetut hahmot takaisin elävien kirjoihin. Seremonia toteutettiin alun perin menestyksekkäästi pari viikkoa onnettomuuden jälkeen. Siitä jäi jälkeen nauhoitus, joka kuullaan teoksen ääniraitana samalla kun pääsemme seuraamaan taiteilijan mökkirantaan lavastamaa yliluonnollista seremoniaa Playmobil-hahmojen tulkitsemana.
Videon luoma tunnelma on nostalgisen liikuttava. Tyylilaji liikkuu joustavasti semidokumentaarisen ja täysin fantastisen välillä. Valloittavaa sympaattisuutta lisää myös ajallinen etäisyys, joka luo vahvan nostalgian tunnun, johon varmasti kuka tahansa pystyy osallistumaan, vaikka ei olisikaan viettänyt idyllistä lapsuuden kesää saaristossa. Nyt aikuisten lasten ja iäkkäiden vanhempien keskustelut tuovat lapsuudessa leikillä käsitellyn kuoleman ja luopumisen kipeän ja hankalasti ymmärrettävän aiheen tähän päivään.
Lapsuuden leikit valmistavat ihmistä kohtaamaan elämän rajallisuuden. Ehkä keski-iässä palaamme takaisin lapsuuden leikkeihin ja muistoihin, ei vain nostalgian ja mahdollisesti omien lasten saannin myötä, vaan myös siksi, että pystymme käsittelemään omaa suhdettamme ajan vääjäämättömään kulumiseen ja ikääntymiseen, omaan ja vanhempiemme. Lavastettujen leikkitilanteiden ja arkistokuvien väliin leikatut nykyhetken haastattelupätkät, jossa perheen jäsenet kommentoivat tapahtumia tv-dokumenttityyliin puhuvina päinä ovat välillä huvittavan vakavuudessaan. Mutta leikkihän on vakava asia, koska se on tärkeää.
Leikin ja siitä kertovan tarinan kutkuttavat mielikuvitukselliset yksityiskohdat (hahmojen veneet ovat esimerkiksi Nina-World- ja Kai-World-nimisten kansainvälisten korporaatioiden tuottamia!) vievät mennessään ja katsojan on helppo imeytyä mukaan henkilökohtaiseen tarinaan. Universaalisti tutut ja neutraalit Playmobil-hahmot ovat omalla tavallaan symboli myös sille, miten kansainvälisten lelujättien tuotteet ovat läsnä miljoonien ihmisten elämässä ympäri maailman ja miten esineet muokkaavat tietoisuuttamme ja miten erilaisin tavoin käytämme samoja leluja, astioita ja esineitä, erilaisissa kodeissa ja tilanteissa.
Teoksessa ei korosteta varsinaisesti perheen taustoja ja ”tosielämän” tapahtumia, mutta leikissä voi nähdä myös lapsen erilaisia tapoja omaksua ja testata identiteettejä. Yhdysvalloissa asuvan perheen, jonka isä on armenialaista syntyperää ja äiti ruotsinkielinen suomalainen, erilaisissa ympäristöissä kasvaminen ja kulttuurien välillä neuvottelu tulee ilmi leikkien kautta. Suomenruotsalaista ja amerikkalaista kulttuuria yhdistelevät Matti ja Steve ovat hauskoja hahmoja, joita varten sisarukset ovat kehittäneet kimeän, jonkinlaisella skandinaavisella aksentilla puhuvat äänet. Leikki kulki lasten mukana maailman kolkasta toiseen, ottaen haltuun uusia tiloja, näin ehkä toimien välineenä sopeutua liikkeeseen ja erilaisiin ympäristöihin.
Teos avautuu suomalaiselle katsojalle tuttujen kulttuuristen viittausten ja paikkojen kautta, mutta on samalla universaali tavassa, jolla se käsittelee arkisten kokemusten fantastisuutta ja maagisuutta sekä elämän pienen mittakaavan eeppisyyttä. Ihmisen, erityisesti lapsen, elämässä pienet tapahtumat ovat suuria ja leikki on äärimmäisen tärkeä ja hedelmällinen tapa tutkia elämää suurempia kysymyksiä, vaikkapa kuolemaa tai läheisen menettämisen teemaa.
Teoksen loppupuolella perheen jäsenet, veli Kai, äiti ja isä, nähdään asettuneina makaamaan suuren vaalean kiven päällä, samannäköisen kiven, jonka päällä pienet Playmobil-figuurit Matti ja Steven makasivat ennen ihmeellistä paluutaan. Leikin ja tosielämän mittakaavat vertautuvat toisiinsa ja taiteen ja elämämme juhlien ja seremonioiden performatiivisuus näyttää päivänselvältä ja hellyttävältä, inhimilliseltä. Näemme myös, miten taiteilija valmistaa 3D-tulostimella kopiot Matin ja Stevenin ajan ja leikin kuluttamista lelukehoista (toisen hiukset ovat kadonneet, paljasten tyhjänä ammottavan onton pääkopan, molempien kasvot on piirretty uudelleen tussilla jäljitellen Playmobil-hahmojen minimalistista, vienoa hymyä) kopiot, jotka asetetaan alkuperäisten hahmojen vierelle. Teko vie ajatukset tekoälyn, inhimillisen tietoisuuden, avatar-hahmojen ja inhimillistä käytöstä jäljittelevän tekoälyn ajankohtaisiin kysymyksiin: voiko kopio korvata alkuperäisen, ja mikä alkuperäisessä on ”aitoa”? Leikissä, kuten taiteessakin, mitä erilaisimpiin objekteihin ja materiaaleihin ladataan maagisia ominaisuuksia, luodaan fetissejä, jotka kantavat mukanaan merkityksiä, historiaa ja affekteja. Kun olemme kaikki leikissä mukana, ymmärrämme sen säännöt, voimme koetella niitä ja keksiä uusia. Samalla tavaroilla ja materiaaleilla leikkiminen on ensisijaisesti henkistä yhteyttä, yhdessäoloa ja muistoja, astioita tunteille.
Jaakko Uoti
Nina Katchadourian: The Recarcassing Ceremony
14.6.–25.8.2019
Sinne, Iso Roobertinkatu 16, Helsinki