Johdattelu
Eräässä anonyymissa sosiaalisen median palvelussa muuan keskustelulanka aloitettiin otsikon kommentilla eli toteamalla etteivät natsit kuulu Suomen luontoon. Tällä aloittaja oletettavasti tarkoitti sitä, ettei ääripään ajattelun kansallissosialismille tai toisin sanoen uusnatseille ole sijaa nyky-yhteiskunnassamme. Kuitenkin jos lauseen ottaa kirjaimellisesti, ollaan aivan erilaisen kysymyksen äärellä. Lähdetään siis purkamaan sitä onko Suomessa ollut natseja, ovatko he olleet luonnossa ja onko heitä siellä vieläkin.
Historia
Toisessa maailmansodassa Suomi soti kolme nimettyä sotaa. Näistä ensimmäisen eli talvisodan jälkeen uhka Neuvostoliiton uudelle hyökkäykselle oli vahvana suomalaisten mielissä. Pelko toisesta sodasta ja siitä yksinään selviytymisen mahdottomuus valtavaa Neuvostoarmeijaa vastaan sai Suomen hakemaan tukea muista maista. Saksa aluksi kieltäytyi auttamasta Suomea, mutta Operaatio Barbarossan myötä Saksa lähetti joukkojaan Pohjois-Suomeen ja antoi Suomelle materiaalista tukea. Saksalaisjoukot sijoittuivat Lappiin ja heitä oli siellä valtava määrä. Sotilaita ja sotakoneiston mukana tuomaa henkilöstöä oli Lapissa enemmän kuin paikallisia asukkaita ja enemmän kuin alueella on nykyään poroja. Arvellaan, että saksalaisia ja heidän mukana tuomiaan sotavankeja sekä pakkotyöläisiä olisi ollut noin 200 000.
Tämä muutti merkittävästi paikallisten elämää. Saksalaiset tarjosivat materiaalista apua ja sotilaiden läsnäolo johti parantuneisiin kaupankäynti- ja terveydenhuoltomahdollisuuksiin. Esimerkiksi monet naiset palkattiin saksalaisille keittiötöihin ja mm. Inarin sotasairaalassa saivat käydä paikallisetkin hoidattamassa itseään. Saksalaiset ja paikalliset kohtasivat päivittäin ja näistä kohtaamisista muodostui ystävyys- ja rakkaussuhteita. Saksalaisille pohjoinen asemointi toi tottumattomille omat haasteensa, koska talvisin oli kylmä ja kesäisin paljon hyönteisiä. Suomalaiset opastivat miten pärjätä paremmin pohjoisen olosuhteissa, kuten opettamalla saksalaisia sotilaita hiihtämään ja he järjestivät yhteisiä hiihtokilpailuja. Saksalaiset muuttivat Lapin infrastruktuuria rakentamalla tai rakennuttamalla pakkotyöläisten ja sotavankien panoksella teitä, junaratoja, lentokenttiä ja rakennuksia. Saksalaiset tekivät yhteistyötä suomalaisten kanssa Lapissa vuodesta 1941 vuoteen 1944. Tuona aikana sodittiin jatkosota, jossa saksalaiset ja suomalaiset olivat yhdessä samalla rintamalla.
Tämän sodan päätyttyä aseet eivät kuitenkaan vaienneet vielä. Jatkosodan jälkeen toisen maailmansodan tilanne kiristyi ja Saksan sotakoneisto alkoi hyytymään. Hetki hetkeltä oli selvempää, ettei Saksa selviäisi sodasta voittajana. Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa rauhansopimuksen, jonka yksi ehdoista oli se, että Saksan armeija poistuisi Suomen alueelta. Aluksi vetäytyminen Norjaan sujui rauhallisesti, mutta Neuvostoliiton uhka tulla itse poistamaan saksalaiset Suomesta pakotti suomalaiset vaatimaan aggressiivisemmin saksalaisia poistumaan. Tästä syttyi kolmas sota vuonna 1944, jota kutsutaan Lapin sodaksi. Aseellisia yhteenottoja tapahtui ja niin sanotut aseveljet joutuivat taistelemaan toisiaan vastaan. Voidaan ajatella, että saksalaiset suivaantuivat hoputtamisesta tai että he eivät halunneet jättää taakseen mitään, mitä Neuvostoarmeija voisi käyttää hyväkseen, jos he miehittäisivät Suomen. Vetäytyessään saksalaiset siis käyttivät niin kutsuttua poltetun maan taktiikkaa.
Poltetun maan taktiikka on tyypillinen sota-ajan taktiikka, mutta sen seurauksena Lappi tuhottiin melkein täysin. Saksan armeija ei voinut ottaa kaikkea tuomaansa mukaan, koska poistuminen suoritettiin kiristyneellä aikataululla. Kaikki mitä ei voitu ottaa mukaan ja mitä perässä kulkeva armeija voisi hyödyntää, yritettiin tuhota. Tämä tarkoitti rakennusten ja siltojen tuhoamista, miinoittamista, arkistojen polttamista ja vankien jättämistä leireille selviytymään keskenään. On arvioitu, että paikoin infrastruktuurista tuhottiin jopa 90%. Alueella asuneet sodan jälkeen evakosta palanneet paikalliset asukkaat joutuivat jälleenrakentamaan kotinsa lisäksi paljon muutakin rakennuskantaa. Ainoa Lapin sotaa edeltävältä ajalta selvinnyt rakennelma Inarissa on osa aidanseivästä keskellä kylää. Sota päättyi huhtikuussa 1945. Miinoihin kuoltiin vielä kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen, ja miinoja löydetään alueelta edelleen. Lapin metsät ovat pullollaan sulanutta lasia, posliinisirpaleita, avattuja säilykepurkkeja ja muita metalliesineitä sekä muuta saksalaisajan jäämistöä.
Sodan aikana Suomessa oli paljosta puutetta ja saksalaiset toivat monille paikallisille ruuan pöytään. Monet naiset saivat armeijalta töitä ja nämä arjen kohtaamiset sytyttivät joissakin rakkauden roihun. Saksalaisia ei kuitenkaan ollut vain Lapissa vaan myös esimerkiksi Hangossa, mutta erityiseksi Lapin tekee se, että pohjoisen rajan suojelu oli saksalaisten komennossa. Sodan jälkeen entisten aseveljien taisteltua keskenään nämä suhteet eivät kuitenkaan olleet hyväksyttäviä ja moni suomalaisnainen, joka oli suhteessa saksalaiseen mieheen lähti joko Norjaan tai sitä kautta Saksaan kumppaninsa takia. Jo saksalaisten perääntyessä naiset pelkäsivät sitä, miten heihin suhtauduttaisiin ja siksi monet jättivät kotinsa. Osa palasi takaisin ja osa jäi matkalle. Sodan jälkeen lehtolapsien syntyperästä vaiettiin ja vasta viime vuosikymmeninä monet ovat päässeet omiin juuriinsa käsiksi. Saksalaisten miesten ja suomalaisten naisten suhteista on jo tehty useampi kappale dokumentteja, väitöskirjoja, romaaneja sekä muita yleisesityksiä ja teoksia. Tämä aihe onkin yksi niistä, joita vähitellen voidaan sodan traumojen hiljalleen haipuessa nostaa esille ja julkiseen keskusteluun. Monet myös etsivät sukulaisiaan oli isä ollut sitten saksalainen sotilas tai neuvostoliittolainen sotavanki.
Saksalaiset ottivat melkein kuusi miljoonaa neuvostoliittolaista vangiksi, joista Suomeen tuodut tuhannet sotavangit sijoitettiin noin sadalle vanki- ja työleirille. Sotavangeistakin tiedetään jo enemmän nykyään ja vankileirejä sekä niissä olleiden elämää kartoitetaan yhä enemmän. Keskusteluun vankileireistä tosin kietoutuu esimerkiksi internointileirit ja Karjalan siirtoleirit sekä vanhemmat sisällissodan leirit, mikä avaa jo näkymän yleisesti Suomessa tehtyihin julmuuksiin, kuten juutalaisten luovutuksiin toisen maailmansodan aikana. Pahaksi kukaan ei halua leimaantua, ei valtio eikä yksittäinen ihminen, joten häpeällisistä ja kiusallisista asioista on helpompi olla hiljaa ja antaa ajan unohtaa. Tämän hiljaisuuden ja sitä ympäröivien myyttien purkaminen on kuitenkin tärkeää, jotta niistä voidaan ottaa opikseen ja näin edesauttaa eheytymistä. Vuosikymmeniä myöhemmin asioiden selvittäminen ei ole mahdotonta, mutta huomattavasti haastavampaa, kun ajan eläneet ikääntyvät. Näin hiljalleen kuihtuu mahdollisuus henkilökohtaisten muistojen valjastamiseksi tutkimuksen tarpeisiin ja sitä kautta osaksi koko kansakunnan muistia.
Materiaalinen muisto ja sen puuttuminen esimerkiksi arkistoista, on yksi syy sille, miksi niin sanottu saksalaisaika on edelleen ajankohtainen teema. Muisto on läsnä Lapin alueen asukkaiden elämässä arkipäiväiselläkin tasolla. Monen kotoa löytyy raunioista tai hylätyistä rakennuksista otettuja esineitä ja talon takapihalla saattaa kulkea juoksuhauta tai sieltä löytyy vankileiriltä kerättyä piikkilankaa. Pidä Lappi Siistinä -organisaatio korjasi metsistä useita tonneja saksalaisilta jäänyttä metallia ja muuta, joka määriteltiin romuksi. Organisaation toimista heräsi kuitenkin kohu ja materiaalisten jäänteiden poistaminen kyseenalaistettiin. Paikalliset halusivat säilyttää ne muistona ja ne tunnustettiin osaksi omaa kulttuuriperintöä. Turismin näkökulmasta voitaisiin ajatella, että ”romu” pilaa Lapin ”taianomaisen luonnon”, ja on esimerkiksi vaarallista ulkoiluttaa koiraa alueella, jossa aikoinaan on ollut saksalaisten leiri. Muisto on vaikea ja hankala, mutta se on silti osa kulttuuriperintöä. Tämänkaltaista menneisyyden kaikua, joka vaikuttaa elämään ja ihmisiin edelleen, kutsutaan synkäksi kulttuuriperinnöksi.
Synkkä kulttuuriperintö
Synkkä kulttuuriperintö on termi, joka yhdistää sekä turismin että kulttuuriperinnön tutkimuksen. Turismin tutkimuksen puolella alkunsa saanut termi dark tourism ja sen variaatiot ovat olleet akateemisessa käytössä noin kolmekymmentä vuotta. Dark tourismin lisäksi saatetaan käyttää esimerkiksi termiä thanatourism. Näillä termeillä viitataan haluun käydä tutustumassa paikoissa, joissa on jotain synkkää, pahaa, makaaberia tai kivuliasta. Philip Stone käytti käsitettä dark tourism spectrum, jonka avulla hän määritti esimerkiksi eri turistikohteiden synkkyyden astetta. Synkän turismin skaalalla tummimmassa päässä on esimerkiksi Auschwitz-Birkenau ja vaalempaa sävyä voisi edustaa esimerkiksi kidutusmuseot.
Tällä skaalalla tummimmat sävyt kattavat paikat, joissa on ollut kärsimystä ja kuolemaa aiheuttaneita tapahtumia. Tummassa päässä paikka on mm. historiakeskeinen ja autenttinen, ja turismia helpottava rakennusperusta on vähäistä. Niillä on myös selkeästi vahvempi painoarvo politiikassa, ja niitä voidaan käyttää apuvälineinä jonkin ideologian tukemiseen. Skaalan vaaleat sävyt kattavat paikat, jotka ovat keskittyneempiä tarjoamaan viihdettä, ja joilla on pienempi vaikutusvalta julkisessa keskustelussa. Niitä ei tunnusteta täysin autenttisiksi kohteiksi ja nähtävyydet ovat järjestetty vierailijoita ajatellen.
Synkän turismin paikkoja ovat esimerkiksi Tshernobyl, Fukushima ja muut katastrofipaikat, tsunamien ja muiden luonnonkatastrofien tuhoamat paikat, hautausmaat ja muistomerkit, sotahistorian kohteet kuten Waterloo tai Raatteentie, vankilat, keskitysleirit ja monet muut kuolemaan ja onnettomuuteen liittyvät paikat. Kohde itsessään tai sen historiallinen tausta ei kuitenkaan määritä sen sijoituspaikkaa skaalalla, vaan nähtävyyden tai näyttelyn herättämillä tunteilla on myös oma osuutensa sävyttämään sitä, kuinka synkäksi tai haaleaksi kohde rajautuu.
Vaikka nimitys dark tourism tämänkaltaiselle turismille on ollut käytössä vasta verrattain vähän aikaa, on ihmistä pitkään kiinnostanut makaaberi. Sanotaan, että pyhiinvaellusmatkat Jeesuksen ristiinnaulitsemispaikalle olisivat yksi varhaisimmista ”thanaturismin” muodoista. Suomalainen esimerkki voisi olla matka Imatran vesivoimalan padolle sen takia, että siellä on tehty itsemurhia jo vuosisatoja. Kyse ei siis aina ole paikasta sinänsä vaan syystä, miksi paikka on kiehtova tai kiinnostava vierailijalle. Tosin harva vierailee holokaustin muistomerkillä vain ihaillakseen kaunista luontoa.
Kun dark tourism -ajatusmalliin yhdistetään vaikea historia tai vaikea kulttuuriperintö eli sellaiset historian tapahtumat, jotka koetaan ongelmallisina, ja jotka vaikuttavat vielä tänäkin päivänä, päästään synkkään kulttuuriperintöön. Nämä asiat ja tapahtumat voivat olla hankalia poliittisesti ja ne voivat joko kattaa pitkän historiallisen jakson tai olla yksittäinen piikki hyvin pienessä yhteisössä. Näin yhdistyvät paikka, tunteet ja ajatukset, tiettyjen aiheiden perinnöllisyys ja ajankohtaisuus ja monta muuta seikkaa. Synkkä kulttuuriperintö on siis kulttuuriperinnön tutkimuksen yksi osa alue, joka kattaa sekä pienemmät ja suuremmat konfliktit, tuhon ja hävityksen, kärsimyksen ja kuoleman että yksilön tai yhteisön kiusallisiksi kokemat asiat menneisyydestään. Synkän kulttuuriperinnön tutkimus ei kuitenkaan aina kata kuin osan mainituista asioista, eikä näkökulma kulttuuriperintöön, kulttuuriin tai perimiseen ole aina samanlainen. Kulttuuriperintö itsessään on kuitenkin jo niin laaja käsite, että sen synkäksi kuvailu vain vähän tarkentaa aihetta. Pitää myös muistaa, että kulttuuriperintö tämänlaisena ilmiönä on länsimaalainen ajatus.
Synkän kulttuuriperinnön kansainvälisiä nimiä ovat, muutamia mainitakseni, Laura McAtackney, joka on tutkinut vankiloita, Gilly Carr, joka on käsitellyt sota-aikaisia bunkkereita ja niihin liittyvää sodan muistoa, Sarah De Nardi, joka on niin ikään perehtynyt toisen maailmansodan muistitietoon ja materiaaliseen muistoon, sekä Sharon Macdonald, joka on toisen maailmansodan tutkimuksessa keskittynyt fasismiin ja ei-toivottuun kulttuuriperintöön. Synkän kulttuuriperintösateenvarjon alle voisi sijoittaa myös esimerkiksi konfliktiarkeologian, jota ovat tutkineet esimerkiksi Tony Pollard ja Iain Banks. Banks on myös tehnyt tiivistä yhteistyötä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeen kanssa.
Lapin synkkää kulttuuriperintöä tutkittiin Suomen Akatemian rahoittamassa moni- ja poikkitieteellisessä hankkeessa useiden vuosien ajan. Hanke järjesti kahtena kesänä avoimet arkeologiset kaivaukset Inarin seudulla ja projektin neljä tutkijaa tekivät aktiivisesti kenttätöitä vuoden ympäri mukanaan kansainvälisiä tutkijoita ja alan opiskelijoita. Hanke päättyi elokuussa 2018, mutta tutkimuksen aineistoa prosessoidaan edelleen. Lapin synkkä kulttuuriperintö käsittelee monia aiheita ja aineistoja, mutta hyvinä esimerkkeinä yleisölle avoimien kaivausten lisäksi ovat paikallisten haastattelut, museonäyttelyiden arviointi ja muistomerkeillä vierailu. Synkkää kulttuuriperintöä on tutkinut hankkeen tutkijoiden Vesa-Pekka Herva, Eerika Koskinen-Koiviston, Suzie Thomasin ja Oula Seitsosen lisäksi Suomessa esimerkiksi Tuomas Hovi, joka on tutkinut Dracula-turismia. Toisen maailmansodan lisäksi on tutkittu vuoden 1918 tapahtumia esimerkiksi Sirkkala -hankkeessa synkän kulttuuriperinnön näkökulmasta. Mutta tämä on vain pintaraapaisu siitä, millä eri tavoin synkkää kulttuuriperintöä on tutkittu.
Synkkä kulttuuriperintö -termi alkaa tuoreudestaan huolimatta hiljalleen vakiintua. Tämä näkyy siinä, että yliopistot järjestävät kursseja, joilla asiaa käsitellään. Termi on tullut tutuksi juuri Lappia tutkivan hankkeen myötä, sillä hankkeesta uutisoitiin valtakunnallisesti useissa medioissa. Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa synkkää kulttuuriperintöä on tutkittu materiaalisen kulttuuriperinnön, kokemusten, muistojen ja osallistumisen kautta. Hankkeessa on tutkittu myös muistin ja muistamisen paikkoja, suullista perintöä ja kummitustarinoita. Aihetta on lähestytty myös aistien, liikkeen, tunteiden ja yhteisöjen kautta. Aihe on koskettava ja luo omanlaisensa tunnelman tutkimukselle ja sen ääressä oleville yhteisöille. Koska aihe herättää tunteita, on siitä oppiminen ollut erityistä ja merkityksellistä.
Synkkää kulttuuriperintöä voi tarkastella myös populaarikulttuurin näkökulmasta. Etenkin toinen maailmansota on inspiroinut niin elokuva-alan ammattilaisia kuin kotikutoisia vitsiniekkojakin. Hitleristä ja natseista on lukuisia elokuvia, jotka eivät kumarra historian faktoiksi olettamille asioille. Samasta aiheesta on myös lukuisia enemmän tai vähemmän fiktiivisiä kirjoja, sarjoja ja sarjakuvia. Natsivitsejä viljellään suullisesti ja internet on täynnä natsiaiheisia memejä. Synkkä kulttuuriperintö voi olla se epämiellyttävä asia, jota koetetaan keventää huumorilla. Synkkä kulttuuriperintö voi myös olla hyvin lähellä meitä arjessamme, mikä osaltaa lisää tarvetta tutkimukselle. Synkkää kulttuuriperintöä voisi olla kysymys “Missä olit silloin kun Estonia upposi?”.
Konkretisoiminen
On hyvin vaikea hahmottaa, mitä kahdensadantuhannen saksalaissotilaan sijoittuminen merkitsee alueelle, jossa paikallisia on vähemmän. On vielä vaikeampi hahmottaa, miten tämä näkyy päivittäisessä elämässä alueella. Eräs hankkeeseen haastateltu Lapissa toimiva opas toivoi, että asiaa voisi konkretisoida jollain tavalla. Hän mietti mikä tähän voisi auttaa ja heitti ilmaan ajatuksia bensiinilitrojen ja leipätonnien konkretisoimisesta. Ymmärtääksemme miten “mielettömän infrastruktuurin” saksalaissotilaat toivat tullessaan ja rakensivat paikan päällä, pitää itse lähteä Lapin metsiin katsomaan. Koska kaupungit poltettiin ja rakennettiin uudelleen, saksalaisajan jäänteet löytyvät puiden keskeltä ja pihoilta. Jos ei tiedä mitä etsii, voi helposti ajatella, että Lapin metsien monia kohtia on käytetty kaatopaikkana, ja niin tavallaan onkin. Sinne, missä on ennestään ollut tavaraa, jota ei ole voitu hyötykäyttää, helposti kerääntyy muutakin roskaa. Kovin moni ei ehkä koiria lenkittäessä kiinnitä huomiota siihen, että kenkien alla ei rutise luonto vaan sammaleen alla ruostuvat säilykepurkit.
Lukuja hahmottaakseen niitä voi verrata. Saksalaisia sotilaita oli Lapissa toisen maailmansodan aikaan melkein kolmannes nykyisen Helsingin asukkaista. Sotilaita oli pysyvästi useita vuosia Lapissa melkein yhtä paljon kuin siellä käy nykyään vuosittain turisteja. Jos kaikki Suomen työttömät lähtisivät nyt Lappiin, olisi heitä siellä vähemmän kuin saksalaisia toisen maailmansodan aikana. Pidä Lappi Siistinä -järjestö keräsi maastosta 120 000 kiloa sotaromuksi kutsumaansa materiaalia ja aiheutti keräyksellään keskustelun siitä, ovatko materiaaliset jäänteet alueella kulttuuriperintöä, ja jos ovat, kenen kulttuuriperintöä.
Toinen hyvä esimerkki siitä, kuinka saksalaisaika tai sen herättämät tunteet ovat edelleen ajankohtaisia, on Rovaniemellä Arktikumissa Lapin maakuntamuseossa järjestetty näyttely. Wir waren Freunde eli Olimme ystäviä -museonäyttely sai positiivista, negatiivista ja ristiriitaistakin palautetta. Näyttely esitteli saksalaisaikaa ihmissuhteiden kautta eikä esitellyt Lapin sotaa, koska se oli otettu esiin toisessa museon näyttelyssä. Julkiseen keskusteluun se ei kuitenkaan noussut pelkän näyttelyn aiheen takia, vaan mainosmateriaalinsa ansioista. Näyttelyä varten mainosmateriaalina jaettiin esimerkiksi markkinoilla mustia tulitikkuaskeja, joissa punaisella luki näyttelyn nimi. Näyttely oli Rovaniemellä, jonka polttivat Lapin sodan aikana saksalaiset, joiden kanssa paikalliset olivat sitä ennen olleet ystäviä. Monet pitivät mainostaktiikkaa niin mauttomana, että lopulta kaupungin johto toivoi, että tikut vedettäisiin markkinoilta. Näin myös tehtiin ja loput tikuista jaettiin niin sanotusti tiskin alta museossa niiden perään kysyjille. Tulitikkuaskeista tuli keräilytavaraa. Keskusteluissa kyseenalaistettiin myös askeissa ollut aikamuoto kysymällä emmekö enää ole ystäviä?
Kuuluvatko natsit Suomen luontoon?
Tässä artikkelissa olen tarkoituksella välttänyt kutsumasta toisen maailmansodan aikaisia Lapissa olleita saksalaisia sotilaita natseiksi. On vielä epäselvää, kuinka laajasti Suomessa tunnettiin natsiaate, kuinka vahvasti sitä Suomessa toteutettiin, ja kuinka moni suomalainen oli natsiaatteen kannattaja. Asiaa kuitenkin tutkitaan, ja tiedossa on, että Suomessa on ollut SS-sotilaita, ja suomalaisia on sellaisiksi lähtenyt. Oletettavasti joku heistä on kaatunut Suomessa ja joku heistä on tullut haudatuksi Suomeen. Koska kansallissosialistinen aate on ollut Saksassa vahva tuohon aikaan, voisi myös olettaa, että jos ei kaikki, niin ainakin osa saksalaisista rivimiehistäkin olisi ollut sen kannattajia.
Suomessa on muutama hautausmaa saksalaisille sotilaille, kuten Norvajärvi Rovaniemellä ja Honkanummi Vantaalla. Suomalaiset kaatuneet yritettiin yleensä toimittaa takaisin haudattavaksi kotikunnan hautausmaahan, mutta saksalaiset haudattiin niin sanotusti sinne minne kaatuivatkin eli kenttähautoihin. Toisin kuin suomalaiset, jotka kuljettivat vainajiaan pitkienkin matkojen takaa kotiin, saksalaiseen tehokkuuteen ja surutyöhön kuuluvat erilaiset tavoitteet. Vasta toisen maailmansodan jälkeen jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden ruumiita alettiin kerätä yhteen heille perustettuihin hautausmaihin, mutta nekin sijaitsivat Suomessa. Nämä hautausmaat toimivat myös muistomerkkeinä saksalaisajasta.
Katsellessa hautoja Norvajärvellä, Honkanummella tai millä tahansa sankarihaudalla sodan mielettömyys konkretisoituu. Norvajärvellä on saksankielinen kirjoitus, jonka mukaan hautamuistomerkillä muistetaan niitä, joiden haudat ovat rakkaiden ulottumattomissa. Vuosiluvuista päätellen haudoissa lepää hyvin nuoria miehiä, joilla olisi voinut olla aivan toisenlainen kohtalo edessä, jos kommennus Suomeen ei olisi käynyt. Haudoista ei kuitenkaan voi tulkita ihmisen hyvyyttä tai pahuutta ja monen kohtalosta tiedämme vain, mitä hautakiveen on kirjattu. Ja tiedämme, että nämä muistomerkit edustavat meille hyvin ristiriitaista kulttuuriperintöä.
Toisin sanoen sen enempää puuttumatta siihen, kuuluvatko kansallissosialistiset aatteet nyky-Suomeen, kuuluvat saksalaiset sotilaat osaksi Suomen luontoa. Toisen maailmansodan yhteydessä Suomeen tulleista sotilaista kaatuneita haudattiin useita tuhansia Suomeen. Suomalaisista 1400:a SS-mieheksi värväytyneestä sotilaasta osa selvisi ”kohtalon vuosista” ja vasta vanhuuden päivillä laskettiin haudan lepoon. 1940-luvun kansallissosialismin kannattajia on haudattu hautausmaihin, mutta voisi kuvitella heitä jääneen myös paikkoihin, jotka eivät enää nykyään muistuta taistelutannerta. Jos siis lauseen “natsit ei kuulu Suomen luontoon” ottaa kirjaimellisesti, täytyy sitä pitää valheellisena. Jos sen ottaa käskynä, on edessämme aikamoinen työ kaivaa esiin erinäisten SS-miesten vuosikymmeniä mullan alla maatuneita ruumiita ja etsiä niille uusi sijoituspaikka valtakunnan rajojen ulkopuolelta. Natsit kuuluvat Suomen luontoon, mutta ääriajattelu ei ole jotain, jonka voi noin vain haudata. Onneksi voimme kuitenkin oppia historiasta ja samalla itsestämme – tässäkin tapauksessa.
Teksti: Mirkka Hekkurainen
Lähteet:
Painetut lähteet
Ahto, Sampo 1980: Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944-1945.
Banks, Iain & Koskinen-Koivisto, Eerika & Seitsonen, Oula 2017: Public engagement with Lapland’s Dark Heritage: Community archaeology in Finnish Lapland. Julkaisussa Journal of Community Archaeology & Heritage.
Erkkilä, Veikko & Iivari, Pekka 2015: Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa.
Herva, Vesa-Pekka 2014: Haunting Heritage in an Enchanted Land: Magic, Materiality and Second World War German Heritage in Finnish Lapland. Julkaisussa Journal of Contemporary Archaeology.
Herva, Vesa-Pekka & Koskinen-Koivisto, Eerika & Seitsonen, Oula & Thomas, Suzie 2016: ‘I have better stuff at home’: treasure hunting and private collecting of World War II artefacts in Finnish Lapland.
Hovi, Tuomas 2009: Kulttuuriperintö ja Dracula-turismi. Julkaisussa Elore.
Junila, Marianne 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941–1944.
Koskinen-Koivisto, Eerika 2016: Reminder of Lapland’s Dark Heritage – Experiences of Finnish Cemetery Tourists of Visiting the Norvajärvi German Cemetery. Julkaisussa Thanatos.
Koskinen-Koivisto, Eerika & Thomas, Suzie 2016: Lapland’s Dark Heritage: Responses to the Legacy of World War II. Teoksessa Heritage in Action.
Kulju, Mika 2014: Lapin sota 1944-1945.
Kulju, Mika 2017: Käsivarren sota. Lasten ristiretki 1944-1945.
Macdonald, Sharon 2008: Unsettling memories: Intervention and controversy over difficult public heritage. Teoksessa Heritage and Identity.
McAtackney, Laura: 2013: Dealing with difficult pasts: the dark heritage of political prisons in transitional Northern Ireland and South Africa. Julkaisussa Prison Service Journal.
Seitsonen, Oula & Herva, Vesa-Pekka 2011: Forgotten in the Wilderness: WWII German PoW Camps in Finnish Lapland. Teoksessa Archeologies of Internment, One World Archaeology.
Seitsonen, Oula 2018: Digging Hitler’s Arctic War. Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military Presence in Finnish Lapland.
Stone, Philip 2006: A dark tourism spectrum: Towards a typology of death and macabre related tourist sites, attractions and exhibitions. Julkaisussa Tourism: An Interdisciplinary Journal.
Swanström, André 2018: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset.
Roberts, Catherine & Stone, Philip 2014: Dark Tourism and Dark Heritage: Emergent Themes, Issues and Consequences. Teoksessa Displaced Heritage: Dealing with Disaster and Suffering.
Thomas, Suzie & Koskinen-Koivisto, Eerika 2016: ”Ghosts in the background” and ”The price of war”. Representations of the Lapland War in Finnish museums. Julkaisussa Nordisk Museologi.
Westerlund, Lars 2008: Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944.
Verkkolähteet [Luettu 22.10.2018]
Lapset löysivät koulun pihalta sodanaikaisen pommin ja veivät sen välituntivalvojalle. https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/lapset-loysivat-koulun-pihalta-sodanaikaisen-pommin-ja-veivat-sen-valituntivalvojalle/6533596#gs.GEualk
Mainostemppu oli liikaa – nämä tulitikut Rovaniemi kielsi. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000916469.html?nomobile=4
Miinat tappoivat satoja ihmisiä Lapissa sodan jälkeen. https://yle.fi/uutiset/3-8233473
Professori: Lapin sota on unohdettu, seurauksia kantavat lappilaiset. https://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/professori-lapin-sota-on-unohdettu-seurauksia-kantavat-lappilaiset/5541434
Rakkaus vei tuhat naista Saksaan Lapin sodan jälkeen. https://yle.fi/uutiset/3-5896886