15.10. Silvia Hosseini
Esitykset Kiasma-teatterissa 14./18./20./26./27./28.10. klo 19, 15./29.10. klo 15 ja 24.10 klo 11. Liput 12/8 €.
Kansainvälistäkin menestystä saavuttaneen kaksikon Ville Walon ja Kalle Hakkaraisen teoksia on tapana kutsua uuden sirkuksen esityksiksi. Tällä nimityksellä myös Kiasma mainostaa heidän uusinta yhteisprojektiaan. ”Uusi sirkus” on määritelmänä kuitenkin laaja ja harhaanjohtavakin: sen alle mahtuu toisistaan hyvin kaukana olevaa ilmaisua aina suurista temppuspektaakkeleista avantgardistiseen nykytaiteeseen.
Walon ja Hakkaraisen ”Keskusteluja” -niminen teos sijoittuu ääripäistä lähimmäs nykytaidetta. Katsojan ei kannata odottaa sirkustemppuja, vaikka teoksen yllätykselliset kohtaukset herättivätkin ainakin ensi-iltaesityksen yleisössä hämmästystä ja ihastusta. Kohtausten ja niissä käytettyjen teknisten menetelmien selostaminen ei tee oikeutta tekijöiden luovuudelle ja kekseliäisyydelle, esitys on nähtävä itse.
Esitys sisältää mm. jongleerausta, esinemanipulaatiota, taikuutta ja liikkuvia videoprojisointeja ainutlaatuisena yhdistelmänä. Walon ja Hakkaraisen monien erilaisten ilmaisumuotojen ammattitaitoinen hallinta yllättää ja hämmästyttää sekin. Teos on tyylikäs kokonaisuus, joka yhtä aikaa viihdyttää ja herättää ajatuksia.
”Keskustelujen” aiheena on kommunikaatio ja siihen liittyvät vaikeudet. Teoksen henkilöhahmot hukkuvat ja sotkeutuvat viesteihin ja merkkeihin. Yksi hahmoista katoaa fyysisesti kirjan sivuille ja toinen, neuroottinen pukumies melkein kuristuu puhelimen johtoon yrittäessään pitää käsissään samanaikaisesti luuria, kynää ja muistivihkoa.
Esityksessä on huumoria, mutta yleissävyltään se on vakava. Monet teoksen elementeistä ovat tässä suhteessa ambivalentteja: yhtä aikaa hauskoja ja karmivan groteskeja, kuten Walon otsalla tasapainoileva päätön vauvanukke.
Teoksen teemaksi nousee kommunikaation ahdistavuus ja rasittavuus. Se kommentoi ironisesti ihmisten välisiä viestintäsuhteita, joissa sanoma tuntuu hukkuvan merkkien tulvaan. Ironia kohdistuu myös ihmisen pyrkimykseen jättää merkkinsä, jalanjälkensä maailmaan, vaikka sitten piirtämällä kuulakärkikynällä lattiaan.
Esitystä voisikin tulkita jonkinlaiseksi semioottiseksi tutkielmaksi, jonka tuloksena on melko pessimistinen käsitys kommunikaatiosta. ”Keskusteluja” ei kuitenkaan ole kyyninen, vaan ennemminkin surumielinen käsitellessään viestinnän ongelmia.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat kohtaukset, joissa neuvostoliittolaisesta ”Aelita” -mykkäelokuvasta (1924) leikatut katkelmat tulevat osaksi esitystä. Tämän voisi ilmaista toisinkin päin: Hakkaraisen esittämä henkilöhahmo muuttuu välillä osaksi elokuvaa.
Teeman kannalta on kuvaavaa, että intensiivisin ihmiskontakti tapahtuu Hakkaraisen esittämän henkilöhahmon ja elokuvan naispääosan esittäjän välillä. Kommunikaatio toimii vain hetken ja silloinkin ”oikean” ihmisen ja videoprojisoinnin välillä! Walon ja Hakkaraisen tulkitsemat hahmot eivät nimittäin kohtaa teatterin lavalla, vaan pysyvät toisilleen statisteina.
Elokuvan käyttö tuo teokseen myös kiinnostavan merkitysulottuvuuden. Esitys leikkii aikatasoilla, se sekoittaa nykyhetken ja elokuvan ajan. Videoprojisointien avulla kohtauksia voidaan ikään kuin leikata ja luoda siten kertomukseen elokuvamaista anakronista kerrontaa, jollaista ei ole mahdollista toteuttaa perinteisessä teatteri-ilmaisussa.
Näyttämön visuaalisesti karu ja pelkistetty ilme on esityksessä vastapainona mielikuvituksen ja merkitysten runsaudelle. Lavastus on minimaalinen ja tarkoituksenmukainen, se koostuu muutamasta huonekalusta ja lattialle asetetuista levyistä, jotka pystyyn nostettuina toimivat videoprojisointien ”valkokankaina”.
Levyt muuttuvat milloin kolmiulotteisiksi huoneiksi, osaksi lavastusta, milloin esityksen henkilöhahmoiksi. Valaistuksella on visuaalisen ilmeen kannalta olennainen merkitys: dramaattiset varjot kertaavat henkilöhahmojen liikkeitä.
”Keskusteluja” on Walon ja Hakkaraisen ensimmäinen teos, johon on varta vasten sävelletty musiikki. Tai oikeastaan kyse on äänimaailmasta, joka käsittää monenlaisia sävyjä orgaanisesta ja soinnikkaasta haitarimusiikista erilaisiin tunnistamattomiin ääniin ja suoranaiseen meteliin.
Kimmo Pohjosen ja Samuli Kosmisen Kluster-yhtyeen ”elektroniseksi haitarimusiikiksi” määriteltävissä oleva erikoinen musiikkitaide perustuu työtapaan, jossa pääasiassa haitarilla tuotettua ääntä on äänitetty digitaalisesti ja käsitelty samplerin avulla. Tuloksena on mielenkiintoinen äänikudos, josta hyvän äänisuunnittelun avulla tulee merkityksiä luova osa teosta.
Äänimaailma luo erityistä dramatiikkaa viimeisessä kohtauksessa, jossa lakoninen puhelinvastaajan automaattiääni kehottaa kuuntelemaan viestit. Viesteissä itkuinen naisääni kysyy ”Why don’t you call me?” kerta toisensa jälkeen, kunnes hukkuu musiikin pauhuun.
Teos kritisoi toisaalta teknologiayhteiskunnan viestinnän sisällöttömyyttä, toisaalta vaatimusta olla aina tavoitettavissa. Puhelimeen tarttuessa ei tule useinkaan ajatelleeksi, että langan toisessa päässä olevalla on myös vapaus jättää vastaamatta. ”Keskusteluja” muistuttaa ihmisen oikeudesta ja tarpeesta omaan tilaan, jossa kommunikaatio ei ole pakollista.