Tom Sundberg
Mauttomuus rumuutena ja laittomuutena
Ulosteet ja muut ruumiin eritteet? Joutomaat ja betonilähiöt?
Melusaaste? Ovatko nämä kaikki rumuuden ilmenemismuotoja? Rumaan tunnutaan
liittävän niin vastenmielisiä ja luotaantyöntäviä kuin epäkiinnostavia ja
mitäänsanomattomia piirteitä. Taiteen piirissä huono tai
epäonnistunut teos saatetaan laskea rumaksi. Erään ajatusmallin mukaan ruma on
epäesteettistä.
Asia ei ole lainkaan niin ilmeinen. Ruman ja huonon sulkeminen täysin
esteettisyyden piiristä on vähintäänkin ongelmallista, ottaen
huomioon kuinka paljon campia, kitschiä, trashiä ja vastaavia ilmaisumuotoja
arvostetaan. Jopa suoranaisessa hirvittävyydessä on puolensa.
Yksi tapa lähestyä rumuutta on kokea se kauneuden vastavoimana,
antiteesinä.
Jos kauneus ja rumuus ajatellaan vastakkaisina absoluutteina on kaunis
jokin tavallisuudesta positiivisesti poikkeava asia, ja ruma jokin
tavallisuudesta negatiivisesti poikkeava asia. Kauneutta ihaillaan ja siihen
pyritään. Rumaa vihataan, inhotaan ja se koetaan yleisesti ei-toivottuna, joskin sen
olemassaolo eräänlaisena välttämättömänä pahana saatetaan
sallia.
Vastakkaisuudestaan huolimatta molemmilla on kuitenkin se yhteinen
piirre, että ne vangitsevat kokijan mielenkiinnon voimakkaalla tavalla. Jos
kiehtova ja vangitseva koetaan esteettisesti mielekkäinä, on pikemminkin
laskettava se väliin jäävä neutraali, tunteita herättämätön massa
epäesteettiseksi.
Vähemmän mustavalkoisesti ajateltuna ruma on asia josta puuttuu
kauneuteen oleellisesti liitettäviä ominaisuuksia. Kauneutta näin
reduktiivisesti ajateltuna yhdeksi mielenkiintoiseksi puutokseksi nousee mauttomuus.
Maku. Mikä se on?
Maku voidaan kontekstista riippuen ymmärtää joko yksityishenkilön
subjektiivisten mieltymysten summana tai erinäisten asiantuntijoiden
ja yhteiskunnallisten instanssien määrittämänä normina. Silloittavana
teoriana voi soveltaa Immanuel Kantin ajatusta makuarvostelmasta, joka on sekä
subjektiivinen, koska se perustuu kunkin kokijan subjektiivisiin
tuntemuksiin, että objektiivinen, koska mielenkykyjen
samankaltaisuudesta johtuen jokainen voi vaatia toisia olemaan kanssaan samaa mieltä.
Maulla on joka tapauksessa merkityksensä sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Joskus kuulee toisen henkilön makua kehuttavan. Perinteisesti tämä
kommentti on liittynyt kehuttavan hyvään asiantuntemukseen ja
perehtyneisyyteen.Nykypäivänä toteamus toisen henkilökohtaisesta mausta on
pikemminkin samastumisen keino. Toisella on hyvä maku, koska se on osin, ehkäpä
vain yhdessä tietyssä asiassa, yhteneväinen oman kanssa. Kehuessaan
toisen hyvää makua alleviivaa myös oman makunsa paikkansapitävyyttä. Maku on
paitsi samastumisen ja eriytymisen myös sosiaalisen hierarkian kanava. Vaikka
toisin väitetään, ovat makuasiat useasti tervetulleita kiistelyn
aiheita, koska ne ovat yksi keino määritellä oma identiteettinsä ja
paikkansa tietyssä ihmisryhmässä.
Maku. Entä jos sitä ei ole?
Sikäli kun maku ymmärretään jokaisen henkilökohtaisena
preferenssinä on ajatus maun olemattomuudesta absurdi. Jokainen tietää mistä pitää
ja ei pidä. Mauttomuus on nähdäkseni ymmärrettävä synonyyminä huonolle
maulle. On kuitenkin huomioitava että samalla termillä on kaksi lomittuvaa
merkitystä: sosiaalinen ja esteettinen. Asiaton käytös tietyssä sosiaalisessa
kontekstissa, esimerkisi kakkavitsien kertominen hautajaisissa,
osoittaa huonoa makua. Huonoa makua ovat myös milloin missäkin
kulttuurikontekstissa paheksutut ilmaisun muodot. Tähän tuovat oman lisänsä
elitismi/populismi ja korkea/matala -tyyliset vastakkainasettelut. Esimerkiksi
kakkahuumorilla ratsastavat komediat lienevät korkeakulttuurisesta näkökulmasta
kaikkein tuomittavimpia ilmiöitä. Monesti juuri ihmisruumiin eritteiden ja
-äänten ja seksuaalisuuden perverssimpien muotojen esiintuominen taiteessa koetaan
hyvän maun vastaiseksi.
Mauttomuuksilla on myös perinteisesti ärsytetty porvaristoa ja
taide-eliittiä. Jos huono maku ilmenee teoksessa shokkiarvona tai
provokaationa, onko tämä itsessään esteettistä vai pyhittääkö
kaunis tarkoitus rumat keinot? Jos taiteilija käyttää tiedostaen huonoa
makua yksinomaan tehokeinona, esimerkiksi tehdessään groteskin
liioittelevuuden kautta poliittista satiiria, on rumuudella selkeästi funktionaalinen
rooli.
Toisaalta, tällaisella taiteilijalla on käsitys kontekstissaan
vallitsevista normeista, eli säännöistä, jolloin on huomioitava se taitavuus
millä tämä hyödyntää tietouttaan. Taiteilijan työkaluna maku ei tarkoita
pelkästään henkilökohtaisia preferenssejä, vaan myös vallitsevien
kauneuskäsitysten tiedostamista. Mauttomuuden voidaan tässä tapauksessa siis katsoa
olevan tahallinen, mutta yhtä kaikki esteettinen, tyylittömyys tai
tyylirikkomus.
Hyvän huonon paradoksi
Pink Flamingos
On myös olemassa teoksia jotka perustuvat yksinomaan huonolle maulle,
ilmaan sen syvällisempää taiteellista tai poliittista agendaa. Kyseessä on
populaarikulttuurin alalaji, jonka ilmenemismuotoja ovat mm. erinäiset
trash-elokuvat ja underground-sarjakuvat. Yksi alan klassikkoteos on
John Watersin Pink Flamingos (USA 1972). Kannibalismia, ulosteidensyöntiä,
erinäisiä fetissejä ja amatöörimäistä camp-tyyliä viljelevää
elokuvaa on luonnehdittu huonon maun tutkielmaksi. Ehkäpä vielä
mielenkiintoisempaa on sellainen mauttomuus, joka on tahatonta. Tahattoman huonouden
virstanpylväitä ovat mm. Ed Woodin Plan 9 from Outer Space (1959) ja
Claudio Fargasson Troll 2 (1990). Jälkimmäinen on ehkä kaikkein paras
esimerkki teoksesta jossa ei ole häivääkään tyylitajua ja jonka toteutus on
katastrofaalisen huono.
Troll 2
Joskus, kuten Troll 2:n kohdalla jokin on yksinkertaisesti niin huonoa,
että se on hyvää. Onko kyseessä paradoksi vai eräänlainen
kynnyskysymys? Onko olemassa jokin raja, jonka jälkeen mitta täyttyy ja asetelma
kääntyy päälaelleen? Ironian ja sarkasmin täyttämässä kulttuurissa näin
olisikin helppo ajatella. Toisin kuin ironia, jossa yksinkertaisesti sanotaan
päinvastoin kuin tarkoitetaan, näkisin että kyseessä on
ristiriitaisuudessaan samanluontoinen ilmiö kuin ylevä.
Kantin (dynaamisen) ylevän tapauksessa subjekti ymmärtää fyysisen
avuttomuutensa (vähäpätöisempänä luonnonkappaleena) luonnon
mahtavuuden edessä. Olettaen, että subjekti kuitenkin on (tai uskoo olevansa)
turvassa luonnon tuhoavilta, pelottavilta voimilta, se pystyy kuvittelemaan
itsensä luonnon vertaiseksi tai jopa ylivertaiseksi voimaksi. Pelon ja
kunnioituksen määrittämää mielihyvää Kant kuvailee myös ”negatiiviseksi
mielihyväksi”
Yksi tapa ymmärtää mauttomuuden ja rumuuden arvostamista on nähdä
seeräänlaisena sosiologis-esteettisenä emansipaationa. Päästessämme
yli epämiellyttävyyden kynnyksen voimme tuntea vapautta. Tuo kynnys voi
olla häpeä siitä että pitää asioista jotka muut (tuttavapiiri,
yhteiskunta, asiantuntijaeliitti) kokevat paheksuttavina, mauttomina tai huonoina.
Se voi olla ruumiillisten prosessien inho tai pelko päästää irti kapeasti
määritellystä kauneuskäsityksestä. Kyse on pohjimmiltaan
lainalaisuuksien uhmaamisesta. On kuitenkin tärkeää, että asetelman ristiriitaisuus
säilyy.
Jos ruma muuttuu kauniiksi tottumuksen tai asennemuutoksen kautta, se
ei koskaan ruma ollutkaan. Mauttomuuteen perustuvien teosten arvostamista
muuna kuin kökkönä viihteenä pitää sisällään jatkuvaa epäröimistä
hyvän ja huonon välillä, mutta samalla samalla kokemus on perverssillä tavalla
vangitseva. Jos kaunis on kantilaisessa mielessä myös moraalisen hyvän symboli,
viehättää meitä mauttomuuteen perustuvassa rumassa varmastikin
moraalittomuus ja esteettinen laittomuus.
Ruman ristiriitaisessa nautinnossa irtaannumme hetkeksi
makukonventioista ja näemme väläyksen siitä mitä maailma olisi ilman minkäänlaista
makua, toisin sanoen ilman sääntöjä. Lainalaisuuksien tuonne puolen emme
kuitenkaan halua jäädä, sillä lopulta, ilman minkäänlaista esteettistä mittapuuta
tai kauneuskäsitystä ei myöskään voi olla makua. Näin ajateltuna,
täydellinen transsendentaali mauttomuus, siis laittomuus, on myös
ei-esteettisyyttä. Ja se on hieman pelottava ajatus.