Saksalaisen Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Das Leben den Anderen (2006), (suomennettu nimellä Muiden elämät) on merkillinen katsomiskokemus. Elokuva kertoo Itä-Saksan viimeisistä ajoista ja sen pahamaineisesta tiedustelupalvelusta Stasista. Näistä lähtökohdista tehdään tavallisesti rikoselokuvia, mutta Toisten elämät on myös enemmän kuin poliittinen elokuva. Sen tapahtumat on sijoitettu taiteilijamaailmaan, poliisi on urkkimassa taiteen tekijöitä. Elokuvan hämmentävyyttä on vilpittömyys, jolla taide ja inhimillisyys asetetaan poliittisen korruption ja totalitaarisen järjestelmän vastavoimaksi.
Elokuva alkaa siitä, että kaksi tur hautunutta Stasin virkamiestä: Wiesler (Ulrich Mühe) ja Grubitz (Ulrich Tukur) haluaa yletä urallaan ja panna tunnetun näytelmäkirjailijan syytteeseen jostakin. Salakuuntelulaiteet asennetaan kirjailija Georg Dreymanin (Sebastian Koch) kotiin ja Gerd Wiesler asettuu ullakolle kyttäämään. Mitään ei paljastu pitkään aikaan; Dreyman on lojaali sosialismille ja jopa tyynnytelee katkeria kollegoitaan, joilta järjestelmä on vienyt oikeuden ilmaista itseään.
Dreyman on valovoimainen hahmo, lahjakas ja luottavainen, ehdoton optimisti. Hänen naisystävänsä, näyttelijä Christa-Marie Sieland (Martina Gedeck) ei ole yhtä vahva, mutta heidän suhteensa kukoistaa yhtäkaikki. Ullakolla vakoileva Stasin virkamies joutuukin kuuntelemaan yhtä soittoa pelkkää pitkitettyä lemmenkohtausta tai sitten täysin arkista ja melko yhdentekevää puhetta.
Länsimaisen median tiedustelupalvelu
”Toisten elämät” tuo näkyviin myös erään länsimaisen yhteiskunnan sairauden: voyeurismin eli tirkistelyn. Suurin osa ihmisistä tietenkin kieltää harrastavansa voyeurismia. Tosiasiassa varsinkin kuuluisuuksien yksityiselämän tarkkailusta on tullut osa länsimaista arkea. Toisten elämät kiinnostavat, ja kiinnostavaa on nimenomaan kuuluisuuksien seksielämä, jonka paparazzit tiedustelupalvelun hartaalla innolla tuovat silmiemme eteen. Niinpä elokuvassakin vintillä palelevat ja torkkuvat salakuuntelijat heräävät, vähän koomisesti, aina kun seksiä tapahtuu. Mitättömät asiat saavat suuria mittasuhteita, asioiden merkitys vääristyy. Näin on länsimediassa ja elokuvassa solmion ostamisen ja käyttämisen kanssa. Christa-Maria ostaa miesystävälleen lahjaksi solmion ja pariskunta kinastelee hieman siitä, voiko sosialistisen maan intellektuelli pukea päälleen solmion syntymäpäivänään. Tilanne vaikuttaa henkeäsalpaavan jännittävältä kun tiedustelupalvelun mies kirjaa ylös joka sanan.
Stasin kapteeni Gerd Wiesel, yksinäinen mies, alkaa vähitellen kadehtia kirjailijan ja hänen naisystävänsä autenttista elämää ja rakkaussuhdetta. Wiesel on arvoituksellinen hahmo. Ilmeettömän julkisivun takana on maailmaa avoimesti tarkasteleva ihminen. Loputtomien salakuuntelutuntiensa aikana hän alkaa nähdä maailmaa Dreymanin silmin. Hän ymmärtää Dreymania yhä paremmin. Hän kuuntelee Dreymanin soittamaa musiikkia ja lukee kirjoja hänen kirjastostaan. Wieselin kanta muuttuu, hän alkaa suojella Dreymania ja tämän taiteilijaystäviä sitten, kun he todella ryhtyvät ”laittomiin” puuhiin. Stasin virkamiehen näyttäminen inhimillisenä hahmona on jälleen hämmentävä piirre elokuvassa.
Pahuuden arkipäiväisyys?
On usein väitetty, että pahuus olisi institutionaalista, että mitättömät pikkuihmiset olisivat kykeneviä julmuuksiin pelkkää virkamiesmäistä pedanttisuutaan. Natsi-Saksan julmuuksia on selitetty pahuuden arkipäiväisyydellä. Donnersmarckin elokuva kuitenkin väittää toista. Se näyttää, että järjestelmän eli Stasin ihmiset olivat tosiasiassa turhautuneita. Se näyttää myös, että väkivaltakoneiston työläinenkin kykenee itsenäisiin päätöksiin. Elokuva ei ole silti mitenkään naiivi. Se kuvaa Stasia uskottavasti ja viileästi kovaotteisena järjestelmänä. Kuulustelumenetelmät olivat tieteellisen tarkkoja ja tehokkaita. Niitähän Gerd Wiesel opetti poliisikoulussa saksalaisella pikkutarkkuudella.
Elokuvassa tapahtuu käänne, kun kirjailija Dreymanin ohjaajaystävä tekee itsemurhan. Vaikka valtio Stasin johdolla on kerännyt kaiken mahdollisen tiedon ihmisistä, yhtä tilastoa ei ole pidetty 20 vuoteen: itsemurhien lukumäärää. Sosialismissa ei virallisesti ollut itsemurhia. Ja kuitenkin Dreyman saa selville, että DDRssä tehtiin Unkarin jälkeen eniten itsemurhia Euroopassa 1970 ja -80 luvuilla. (Tämän kuultuaan suomalainen katsoja valpastuu. Suomessa on totuttu siihen, että olemme Unkarin jälkeen olleet toisena itsemurhatilastoissa.)
Ystävän itsemurha panee Dreymanin kirjoittamaan asiasta artikkelin länsisaksalaiseen der Spiegel -lehteen. Wiesel seuraa tapahtumia ullakolla, mutta ei paljasta kirjailijaa, vaan keksii peitetarinan, jonka esittää raportissaan. Vaikka elokuvan mieshahmot, Dreyman ja Wiesel osoittavat kykenevänsä tekemään omia moraalisia valintojaan, elokuva ei väitä, etteikö järjestelmä olisi sinänsä tuhoava. Sosialistisen järjestelmän luonteeseen kuuluu, että jokainen käy kauppaa asemallaan ja yrittää hyötyä siitä. Erityisen rankalta näyttää tapa, jolla sosialismi käytti hyväksi naisia. Ministeri Bruno Hempf (Thomas Tieme) iskee silmänsä Christa-Mariaan ja vaatii tältä seksiä. Nainen suostuu, koska hänen asemansa näyttelijänä uhataan.
Elokuvan hämmentävyyttä on jälleen, että vaikka Dreyman tietää rakastettunsa käyvän tapaamassa ministeriä, hän ei ota asiaa loukkauksena. Hän vetoaa Christa-Marian itsenäisyyteen ja sanoo, että tämä on hyvä näyttelijä, ministeriä ei tarvitse totella. Seuraa elokuvan ihmeellisin kohtaus: pariskunta riitelee asiasta, minkä vakoilija Wiesel kuulee ullakolla. Wiesel lähtee siitä paikasta läheiseen baariin, minne järkyttynyt Christa-Maria saapuu hetkeä myöhemmin. Wiesel tietää mistä on kyse ja puhuttelee näyttelijätärtä ihailevana katsojana: ”Te olette hieno näyttelijä, hyvä näyttelijä ja yleisö rakastaa teitä”. Wiesel vain toistaa Dreymanin hetkeä aiemmin sanomat sanat. Christa-Maria katsoo kiitollisena Stasin virkamiestä ja lausuu uskomattoman repliikin: ”Ja te olette hyvä ihminen!” Se on totta puolittain, Wiesel on todella muuttunut seurattuaan taiteilijoiden elämää, mutta silti hän on edelleen Stasin virkamies. Näyttelijätär tekee kuitenkin ratkaisunsa ja palaa rakkaansa luo.
Elokuva tragedian kuosissa
Elokuva ei ole ihmissuhde-elokuva. Siinä on tragedian aineksia. Järjestelmä on kuin kohtalo, joka lankeaa ihmisten osalle. Kirjailija Dreyman selviytyy kamppailusta järjestelmän kanssa, ehkä pelkkää hyväuskoisuuttaan, ehkä siksi, että hänen humaanit arvonsa ovat kirkastuneet arkipäivän mudassa. Christa-Maria ei selviydy. Hän joutuu kuulusteluihin, jossa urkitaan der Spiegel-lehden artikkelista. Kuulustelijaksi pannaan Wiesel. Tapahtuma järkyttävää näyttelijän mielen ja hän tekee epätoivoisen itsemurhan.
Kokeeko länsimainen katsoja katharsiksen? Tunnemme tietenkin sääliä ja myötätuntoa. Silti jokin erottaa meidät elokuvan ihmisistä. Heihin ei voi täysin samaistua. Nuo toiset joutuivat elämään sosialismissa. Me katsomme heidän elämäänsä toisten elämänä. Onko se lainkaan meidän elämäämme, meidän tarinaamme?
Kuvittelen vastaavan tarinan Yhdysvalloissa, missä tällä hetkellä asun. CIA kuulustelee naista terrorismiepäiltynä ja pakottaa tämän moraalittomiin tekoihin. Aviomies saa asian selville. Pariskunta riitelee, rauhoittuu ja keskustelee asiasta ja vie jutun oikeuteen, jossa asiaa median avittamana puidaan loputtomasti, kunnes se ratkeaa aviomiehen löydettyä vastatodisteita ja oikeus voittaa. Pariskunta, ja etenkin naistaan tukeva mies on sankari. CIA jatkaa toimintaansa, mutta sitä ei tarina kerro. Aika tylsä elokuva tästä tulisi amerikkalaisen konseptin mukaan.
Kuvittelen vastaavan tarinan Suomessa. Poliisi kuulustelee venäläistä maahanmuuttajanaista ja pakottaa hänet loukkaaviin paljastuksiin ja tekoihin. Hänen suomalainen miehensä saa tietää asiasta, raivoaa, lyö ja juopottelee pari viikkoa. Mies leppyy lopulta ja pariskunta tekee sovun. Asiasta ei koskaan puhuta, mutta se elää perhesalaisuutena, josta kuiskitaan sukupolvesta toiseen. Kukaan ei ole sankari, kaikki on harmaata. Poliisi jatka toimintaansa kuten ennenkin. Melko kiinnostava psykologinen trilleri suomalaisen konseptin mukaan. Taattua Suomi-synkkyyttä.
Donnersmarckin ”Toisten elämät” ei ole yksilötason draama, se on lähellä teatteritaidetta. Elokuvassa esitetään Dreymanin näytelmää, joka muistuttaa antiikin tragediaa. Siinä nainen saa oraakkelimaisen näyn, näkyy iskee hänet voimallaan maahan.
Elokuva kertoo toisenlaisesta maailmasta, sosialismin suljetusta todellisuudesta, josta suurella osalla katsojia ei ole kokemuksia. Miten se onnistuu siinä? Se että katsojille näytetään mauttomia pukuja ja vähän nuhjaantuneita asuntoja Itä-Berliinissä, ei merkitse, että katsojat jakaisivat kokemuksen sosialismista. Katsojat vain tirkistelevät lavastesosialismiin. Vaikka tuntisi ihmisiä, jotka ovat eläneet sosialismissa, ei ymmärtäisi näiden kokemuksia. Tässä mielessä elokuva kertoo todella ”toisten” elämistä. Siirtämällä tapahtumat tragedian kontekstiin, se kuitenkin onnistuu välittämään jotakin yleispätevää. Christa-Maria (enteellinen nimi) on uhrattava, rakastavaiset eivät voi selviytyä voittajina kuten länsimaisissa tarinoissa.
Sovitus kuitenkin tapahtuu, mutta se tapahtuu sosialismin kaaduttua. Elokuvan tarina jatkuu muurin kaatumisen jälkeiseen aikaan. Wiesel on menettänyt asemansa Stasissa kun on paljastunut, että hän suojeli Dreymania. Muurin murtumisen jälkeen Wiesel toimii vaatimattomana postinkantajana. Myös onnekkaalle Dreymanille on selvinnyt, että häntä salakuunneltiin. Lukiessaan Stasin raportteja hän saa tietää myös hyväntekijästään ja koko tarina paljastuu hänelle. Koska hän on kirjailija, hän tilittää kokemuksensa romaaniin, jonka omistaa Wieselille. Sovitus tapahtuu näiden kahden miehen välillä. Miehet eivät kuitenkaan kohtaa vastatusten, vaan taiteen, romaanin välityksellä.
Lopuksi
Näin elokuvan pienessä teatterissa Berkeleyn yliopistokaupungin lähistöllä. Teatteri oli tupaten täynnä, ei suinkaan yliopistointellektuelleja vaan kaikenlaisia ihmisiä. Yleisö reagoi voimallisesti ja lopussa aplodeerattiin. ”Toisten elämät” valittiin elokuva-akatemian toimesta parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi 2007. Mikä amerikkalaisia kosketti tässä elokuvassa? Uskoisin että yksi syy on, että Bushin hallinto on laajentanut tiedustelupalvelun valtuuksia terrorismin vastaisen sodan nimissä niin, että puhutaan jo demokraattisten perusoikeuksien kaventamisesta. Yhdellä ja toisellakin yksityisellä ihmisellä alkaa olla kokemuksia salakuuntelusta. Osa katsojista taas oli, kielestä päätellen, peräisin ex –sosialistimaista ja heitä tietysti tyydytti se, että tiedustelupalvelun toiminta tuodaan julki.
Erilaisilla yleisöillä oli syytä tyytyväisyyteen. Ei silti ole itsestään selvää, että amerikkalaiset kiinnostuvat tällaisesta elokuvasta, ja että he ottavat sen jopa omakseen. Elokuvan aihepiiri on periaatteessa ”mahdoton”. Saksalaiset eivät kansakuntana ole Amerikassa erityisen suuressa suosiossa vieläkään ja kommunistinen Itä-Saksa edusti tietysti kaikkea, mitä täällä vastustetaan. Nyt amerikkalaiset, jotka ovat olleet ylpeitä demokratiastaan ja avoimesta yhteiskunnastaan, ovat kuitenkin avoimia ”Toisten elämien” kaltaisille elokuville. Eikä Amerikka kansakuntana ole enää niin viaton kuin täällä on haluttu uskoa.
Abu Ghraibin skandaali elää ihmisten mielissä järkyttävänä osoituksena siitä millaisiin julmuuksiin amerikkalaiset sotilaat ovat kykeneviä. Kidutuksesta on muutenkin yhtäkkiä tullut keskeinen teema tämän ajan taiteessa. Suomessa lähinnä herttaisena naivistina pidetty kolumbialainen taiteilija Fernando Botero esittelee parasta aikaa Berkeleyn yliopiston kirjastossa teoksia, jotka kuvaavat Abu Grhaibin kidutuksia. Taidekriitikko Rosalind Krauss piti tosin näyttelyä taiteellisesti ”säälittävänä”. Ehkä Boteron teokset eivät edusta aivan avantgarden kärkeä, mutta ne sijoittavat katsojansa tähän aikaan. Boteron teokset samoin kuin Donnersmarckin ”Toisten elämät” elokuvakin ovat taiteen vastaus väkivallalle.