Tässä numerossa esitellään avantgarde elokuvan pioneeri Jonas Mekas, arvioidaan Kaurismäen elokuvia käsittelevää kirjaa, käydään elokuvissa Kaliforniassa ja arvioidaan Teemu Mäen näyttelyä.
Numeron pääkirjoituksesta vastaa Irmeli Hautamäki. (Kannen kuva: Teemu Mäki – Happy and Yvette, 2004)
”Taiteesta ei ole nykyään pulaa, toisin on sen julkinen arvioimisen laita. Uusia gallerioita ja uusia tekijöitä tulee esiin, mutta juuri kukaan ei ennätä tai voi arvioida uutta, tai kohta enää vanhaakaan taidetta. […] Mustekalan tavoitteena on alusta saakka ollut säännöllisen ja nopean kritiikin ja keskustelun julkaiseminen.”
”Venäläiseen avantgardistiin Dziga Vertoviin viittaava huomio kamerasilmästä valaisee Mekasin tapaa kuvata reaktionomaisesti lyhyitä havainteita tai tallenteita ympärillä olevasta todellisuudesta. ’Muistiinpanot’ ilmenevät hetkittäisistä valinnoista muodostuvina todellisen havainnon siivuina. Kuten Vertovilla, Mekasillakin on keskeistä se, miten kuvafragmentit järjestyvät filminauhalla kokonaisuudeksi. Kuvat kasautuvat toisiaan vastaan kerrostuviksi ryppäiden sarjaksi ja katsoja kokee seuraavansa aikaisempien kuvien korvautumista uusilla kuin virranpyörteestä, ennen kuin taas on aika jatkaa matkaa.”
”Timosen kirja käsittelee Aki Kaurismäen elokuvia, mutta koska niiden kuvauspaikkoina ovat niin usein olleet Helsingin tutut kadunkulmat, huomaan lukijana syöksyväni aikakoneella 1980-luvun nuoruuden aikaani. Muistan yhtäkkiä, miten ravintola Elitessä saattoi joka ilta nähdä Matti Pellonpään valkoiseen paitaan pukeutuneena, istumassa yksin pöydässään. Hän istui siinä kuin elävänä manifestina kumoamassa, ettei todellisuuden ja elokuvan välillä ole minkäänlaista eroa, jollaisen joku oli siihen joskus kuvitellut.”
”Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva kertoo toisenlaisesta maailmasta, sosialismin suljetusta todellisuudesta, josta suurella osalla katsojia ei ole kokemuksia. Miten se onnistuu siinä? Se että katsojille näytetään mauttomia pukuja ja vähän nuhjaantuneita asuntoja Itä-Berliinissä, ei merkitse, että katsojat jakaisivat kokemuksen sosialismista. Katsojat vain tirkistelevät lavastesosialismiin. Vaikka tuntisi ihmisiä, jotka ovat eläneet sosialismissa, ei ymmärtäisi näiden kokemuksia. Tässä mielessä elokuva kertoo todella ’toisten’ elämistä. Siirtämällä tapahtumat tragedian kontekstiin, se kuitenkin onnistuu välittämään jotakin yleispätevää.”
”Vaikka näyttelyssä oli mukana luonnon muuttumista kriittisesti tarkkailevia teoksia, ne olivat jääneet näytteillepanossa hieman taka-alalle. Ilmastonmuutos on pitänyt tänäkin talvena kotikaupunkimme kadut mustina, ja vasta helmikuisia katuja astellessa sai kuulla pakkaslumen narinan jalkojensa alla. Nyt on kuitenkin taas maaliskuu ja kevättalven taika kantaa kuran itse kunkin eteiseen. Jospa Kiasmakin olisi uskaltanut tahrata omat käytävänsä ja nostaa rohkeammin esille luonnonsuojelun teeman nykytaiteessa. Näyttelyn aspekteista juuri se tuntui relevanteimmalta.”
”Vastavoimana ehdottomuudelle ja alleviivaukselle toimivat anatomian liioittelussaankin lämpimät ja inhimilliset, jopa humoristiset muotokuvat. Niissä Mäen tekninen kieli tulee hienosti esiin. Taiteilija voittaa katsojan puolelleen, kun voimakkaasti lihas lihakselta ja jänne jänteeltä maalatut kasvot ilmentävät ihmisen perimmäistä, lihallista ja fyysistä olemusta. Kasvot tauluissa näyttävät katsojaan vedoten kysyvän, miksi vastakkaisella seinällä esitellyn apokalyptisen vision on käytävä toteen.”
”Hiertääkö siis lopulta ruumis Mäen spektaakkelin esityksessä? Vai lokeroituuko hänen työnsä kätevästi poliittisen, ruumista pohtivan tai rajun taiteen lokeroon taidemarketissa, jossa kullakin on brändinsä ja taitelijaidentiteettiä määrittävät nimilappunsa? Onko jälkimmäinen vaihtoehto taiteilijan oma vika, johdattelevatko teokset itsessään toisenlaiseen ajatteluun? Oma vaikutelmani on, että Mäki jättää tai pikemminkin näyttelyn teokset jättävät katsojan häilymään kahden vaiheille. Näin ne tuovat esiin jotain olennaista tilanteestamme.”
”Vaikka Mäki puhuu usein ’maailmasta’ ikään kuin yhtenä, esillä olevat työt näyttävät monia maailmoja. Ristiriitaisten viestien keskellä oma arvottaminen on välillä hankalaa, mutta ainakin arvojen valitseminen tuntuu jäävän katsojalle. Näkökulma on oikeastaan pakko valita, tai sitä on pidettävä jatkuvasti avoimena, sillä näitä näkemyksiä ei voi sovittaa harmonisesti yhteen. Ajattelu ei tule koskaan valmiiksi ja pysähdy, vaan pysyy avoimena.”
”Teemu Mäen (s.1967) teosten pääosassa on elämän pyörteestä hetkeksi pysäytetty ihminen. Ihmisen kuvat tuijottavat herkeämättä seiniltä intensiivisillä katsekontakteillaan. Näyttely on tilanne, jossa yhteen kokoontuneiden ihmisten läsnäolo pakottaa tarkastelemaan toinen toistaan ensin vaistonvaraisesti, eläimellisesti: mies vai nainen, nuori vai vanha, tuttu vai tuntematon. Vasta sitten tulee tarkemman katsomisen ja yksityiskohtien vuoro.”
”Mäki luonnostelee teoksissaan kuvaa henkisen näivettymisen kanssa kamppailevasta länsimaisesta ihmisestä. Kalmanhajuiset luisevat hahmot seinillä tuijottavat katsojaa eleettömin silmin, niissä on enää vain häivä joskus kukoistanutta elinvoimaa. Jotkut hahmoista kykenevät vielä viestimään muumiomaisilla kasvoillaan epätoivoa ja hätäännystä, mutta samalla kun katsoja löytää tuota inhimillisyyttä, se alkaa saman tien paeta.”
Là-bas→ Hyper Center on Helsingin Kaapelitehtaan Pannuhallissa ja sen ympäristössä järjestettävä kolmipäiväinen tapahtuma performanssi- sekä ääni- ja mediataide-esityksille, jotka tavalla tai toisella heijastavat sekä kansainvälisen elävän nykytaiteen olennaisimpia piirteitä että niitä globaaliin kapitalismiin liittyviä ilmiöitä jotka tekevät tämänkaltaiset sitä kritisoivat tapahtumat mahdollisiksi.
Seminaari lauantaina 14.4.2007, Helsingin yliopiston Päärakennus, Sali 7. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Osoitteessa http://proarte.vetoomus.org on 11.4.2007 julkaistu vetoomus, joka vastustaa Taideteollisen korkeakoulun liittämistä Raimo Sailaksen työryhmän suunnittelemaan huippuyliopistoon. Vetoomus luovutetaan tulevan hallituksen opetusministerille 18.5.2007.