Janne Kurki
Ihmiset suunnistavat informaatiotulvan keskellä erilaisten strategioiden avulla, joissa kritiikillä on enemmän tai vähemmän keskeinen paikkansa. Mutta mitä tehdä, jos ja kun kritiikistä itsestään tulee osa informaatiotulvaa, kun kritiikkejä alkaa tulvia joka tuutista ja alkaa tuntua, että tarvitsisimme kritiikkien kritiikkejä poimimaan kritiikkien joukosta ne, jotka kannattaisi lukea? Tällöin viimeistään keskustelu kritiikin tehtävistä on paikallaan.
Esittelen tässä kolme erilaista tapaa käsitteellistää kritiikin asemaa ja tehtäviä: kritiikki mainonnan hämäräpuolena, kritiikki suodatustoimintana ja kritiikki ajatteluna. Jaottelu on luonnollisesti liioitellun karkea ja provosoiva – tarkoituksella: viimekädessä pyrkimykseni on herätellä kysymystä/keskustelua kritiikistä, sen asemasta ja tehtävistä.
Kritiikki mainontana?
Lähdetään liikkeelle satunnaisesta, mutta kapitalistisen yhteiskuntamme kannalta keskeisestä vertauskohdasta ja kysytään, onko kritiikki mainos tai antimainos ja jos se ei ole sitä, niin mikä erottaa kritiikin mainoksesta? Ilmeinen vastaus on, että mainoksessa joku maksaa suoraan median ylläpitäjälle ilmoituksen välittämisestä vastaanottajille ja että ilmoitus yleensä kauppaa jotain tuotetta, esimerkiksi kirjaa.
Kritiikin ennakko-oletus on, ettei kritiikin laatijataho maksa mitään sen julkaisijalle (ja joskus tapahtuu jopa niin, että julkaisija maksaa kirjoituspalkkion kriitikolle). Tämä ei kuitenkaan läheskään aina pidä paikkaansa, erityisesti silloin, kun kritiikin kirjoittajalla on, kuten Suomessa aina on, mitä erilaisempia suhteita kyseiseen mediaan ja sen piirissä käydyn keskustelun osapuoliin.
Onko kritiikki siis taloudellisista intresseistä riippumatonta? Ei taatusti, sillä kritiikin taustalla ovat aina tietyt sosiaaliset ja infrastruktuuriset puitteet, joissa taloudellisilla intresseillä on painava sana sanottavanaan: kilpailu samoista niukoista apurahoista, viroista, lukijoista, myyntituloista. Näihin liittyen tietyt sosiaaliset suhteet määräävät hämmästyttävällä voimalla jokaista kirjoittajaa.
Kärjistäen voisi jopa väittää, että siinä missä mainostaminen on usein avointa ja jopa läpinäkyvää kapitalismia, siinä kritiikki toimii kapitalistisen mainonnan pimeämpänä puolena tai, kuten Slavoj Žižek asian ilmaisisi, mainonnan lakien säädyttömänä yliminänä, henkilökohtaisten suhteiden ja intressien pönkittämänä lahjonnan, suosimisen ja epärehellisyyden maailmana, joka ei todennäköisesti eroa juurikaan totalitaarisen järjestelmän vastaavasta pimeästä puolesta.
Toisin sanoen kaupallinen kapitalismi näyttäytyy päivänvalossa avoimen mainonnan maailmana, mutta rakentuu oleellisella tavalla mm. kritiikkinä esiintyvän hämärädiskurssin varaan. Kun keskustellaan kritiikistä ja sen intresseistä, olisikin pyrittävä läpivalaisemaan sitä konkreettista todellisuutta, josta kritiikki kumpuaa, mutta, kuten alla esitän, johon se ei kuitenkaan välttämättä täysin palaudu, ei ainakaan nimensä arvoinen kritiikki. Kauniin sielun kritiikki on vain tekopyhä peite sille todelliselle infrastrukturaaliselle ja sosiaaliselle kamppailulle, johon jokainen kritiikki osallistuu. Aina on kyse (myös?) rahasta ja vallasta.
En kuitenkaan haluaisi samastaa kritiikkiä vähemmän mairittelevaan, julkisuuden taustalla käytävään kamppailuun. Kaikesta huolimatta kritiikki voisi kai olla muutakin kuin mainonnan likaisen puolen ja lobbaamisen sekasikiö. Siitä on lähdettävä, mutta sitä ei voi pitää annettuna, sillä kyseessä on jatkuva kamppailu kohti jotain yleisempää ja tärkeämpää.
Suodatinkriitikko?
Tartun seuraavaan mieleeni tulevaan ajatukseen, nimittäin siihen, onko kriitikko sitten jonkinlainen suodatin julkaisutulvaa vastaan: massiivisen informaatiotulvan keskeltä kriitikko valitsee sen, mihin kannattaa tutustua. Tämä on varmastikin eräs kriitikon toiminnan tärkeä ulottuvuus, johon monien kriitikoiden ura, vaikutusvalta ja suosio perustuvat. Tähänkin sisältyy kuitenkin tiettyjä eksplisiittisiä tai implisiittisiä ennakko-oletuksia. Ensinnäkin kriitikon oletetaan tietävän ja tuntevan hyvin kritisoimansa alueen, esimerkiksi tietokirjallisuuden tai vielä tarkemmin filosofisen tietokirjallisuuden alueen. Kriitikolla oletetaan olevan varsin hyvä kompetenssi ja tähän liittyen ehkä vieläkin oleellisempana hyvä arvostelukyky. Nämä ovat kovia odotuksia, niin kovia, että herää kysymys, kenestä ylipäätänsä on kriitikoksi?
Toisaalta voidaan omaksua lähes päinvastainen kanta, ettei kriitikolle voida tai edes pidä asettaa minkäänlaisia pätevyysvaatimuksia, että kriitikko edustaa ketä tahansa ja kirjoittaa kenelle tahansa. Jos tätä argumenttia seurataan sen loogiseen johtopäätökseen asti, huomataan kuitenkin, että tämä ”ehto” on vielä entistäkin mahdottomampi. Kriitikko ei koskaan, ei varsinkaan Suomen kaltaisella hiekkalaatikolla, ole kuka tahansa eikä hän kirjoita kenelle tahansa. Päinvastoin, sekä kriitikko että kritiikin lukijat ovat varsin tarkasti määriteltyjä ja rajattuja. Suomessa ja suomeksi ei ole olemassa muuta kuin pieniä piirejä.
Vastassa on siis selvä antagonismi: toisaalla on universaalin tiedon kriitikko, jolla on herran nimi ja asema, toisaalla partikulaaristen pinttymien kyllästämä kriitikko, jolla ei mitään merkittävää nimeä tai asemaa. Olisi liian helppo sanoa, että todellisuus on jotain tältä väliltä ja että jokainen todellinen kriitikko ruumiillistaa jotain näistä abstrakteista ääripäistä. Filosofisina käsitteinä ja positioina kyse ei ole kvantitatiivisesta jatkumosta, vaan kahdesta täysin erilaisten ideaalien varaan rakentuvista systeemistä. Molemmat ovat valistuksen perillisiä: toisaalla uskotaan universaaliin tietoon, toisaalla uskotaan jokaiseen ihmiseen ajattelevana olentona. Myös pragmatistinen lähestymistapa, jossa korostetaan yksinkertaisesti kriitikon toistuvaa luotettavuutta lukijan kannalta – siis sitä, että kriitikon suosittelemat teokset ovat todella osoittautuneet hyviksi ja hänen huonoiksi haukkumansa teokset huonoiksi, jos niitä on erehtynyt vilkaisemaan – osoittautuu äärimmäisen problemaattiseksi.
Ensinnäkin tämä näkemys tekee kriitikosta fundamentalistisen isän, joka määrää hyvän ja pahan. Toisekseen kyse on usein itsensä toteuttavista ennusteista: se, minkä pitäisi olla hyvää, alkaa tuntua hyvältä, vaikka hampaat irvessä. Kolmanneksi teoksia ja niiden muodostamaa määrittelemätöntä massaa lähestytään väistämättä aina kritiikin luomien ennakkoluulojen kautta. Ennakkoluuloja ei voi tietenkään kokonaan välttää, mutta jos teoksien parissa suunnistetaan tietyn kriitikkoporukan arvo- ja käsitysrakenteiden kautta, teosten muodostama äärettömyys on jo ennalta kesytetty lobotomisoiduksi doksaksi, aivottomaksi luuloksi.
Kriitikko ajattelijana?
Jos suuntaudutaan kohti tulevaa ja etsitään jotain ”kolmatta” vaihtoehtoa tai mahdollisuutta, voidaan lähteä kriitikosta ajattelijana – mikä toki edellyttää muutamaa sanaa ”ajattelijasta”. Ajattelija on käsitteenä ehdottomasti sekin valistuksen perillinen: ajattelija ajattelee ”itse”, toimii ”itsenäisenä” ja ”riippumattomana”. Toisin sanoen: hän ei ajattele virkansa, sukupuolensa, rotunsa, uskontonsa jne. puolesta tai nimissä. Ajattelija ei toki ole mikään monadi, mutta hänen ajattelunsa suuntana eivät kuitenkaan ole partikulaariset intressit, vaan jokin yleisempi. Ajattelija ajattelee yleistä tai ainakin hänen ajattelunsa tähyää kohti yleistä.
Ajattelija kysyy, mikä on yleisesti ottaen merkittävää. Näin katsottuna teoksen kirjoittaja, kääntäjä ja kriitikko asettuvat samalle tasolle – he ovat kaikki ajattelijoita – ilman että erot heidän positioidensa välillä häviäisivät. Ajattelijoiden tasoa luonnehtii aina toisaalta erimielisyys, toisaalta jossain mielessä yhteinen ajattelun asia. Ajattelun asiaa ei toisaalta ole olemassa ilman ajattelua, toisaalta se ei redusoidu ajatteluun. Sikäli se on siis sekä historiallinen, transhistoriallinen että ahistoriallinen: ajattelun asia konstituoituu ajattelun historiassa ja sen kautta, mutta sitä ei voi läpivalaista läpivalaisemalla ajattelun eri tekstuaalisia ja historiallisia ulottuvuuksia ja kerroksia.
Tästä näkökulmasta kriitikko ei ole mainoskapitalismin hämärä puoli eikä suojaava siivilä informaatiotulvaa vastaan, vaan ajattelun asian todistaja ja jakaja. Kriitikolla on osansa ajattelun asiasta: ajattelun asia on hänenkin osansa. Juuri ja vain ajattelun asialle omistautuminen – siis se, että ajattelun asia on kriitikonkin osana – voi murtaa kapitalistisen informaatioyhteiskunnan kritiikille asettaman roolin ja aseman: kritiikki voi olla muutakin kuin mainonnan kääntöpuoli ja informaation suodatin vain, jos sillä on tähtäimessään ajattelun asia.
Tässä ei ole mitään mystistä. Kritiikki kritiikin takia on yksinkertaisesti yhtä turhanpäiväistä kuin tutkimus tutkimuksen takia – eikä siis kritiikkiä lainkaan. Toisin sanoen: vakavasti otettavan kritiikin ennakkoehto on, että kritiikin tehtävä virittyy kritisoitavan teoksen ajattelun asian mukaisesti. Vain siten voi olla kritisoitavien teosten arvoista kritiikkiä. Vain siten voi olla ylipäätänsä julkaisemisen arvoista kritiikkiä.
Kirjoittaja on estetiikan dosentti helsingin yliopistossa