Arvio Tarja Pitkänen-Walterin kirjasta ”Liian haurasta kuvaksi – maalauksen aistisuudesta”
Kuvataiteilija Tarja Pitkänen-Walterin elämäntyön voisi tulkita maalaustaiteen puolustuspuheena, mutta melko monimielisessä merkityksessä. Hänen työnsä eivät enää viime aikoina ole olleet tunnistettavissa maalauksiksi perinteisessä mielessä, niistä on tullut esineitä, joihin on käytetty materiaalina muun muassa pigmentoitua mehiläisvahaa ja kumia. Kuvataiteen tohtorintutkintonsa kirjallisessa osuudessa (Like 2006), jota tässä käsittelen, hänen toivoisi tuovan teoreettista selvennystä siihen, miksi hänen teoksensa ovat sellaisia kuin ovat. Kysymys liittyy teoreettiseen paineeseen, joka kohdistuu yhä enenevässä määrin sekä taiteilijoihin että taiteen tutkijoihin, niin että teoriaa ja taidetta on lopulta vaikea erottaa toisistaan.
Tutkimuspainotteisella suuntauksella on hyvätkin puolensa: se vaatii taiteilijoita pohtimaan ja perustelemaan yhä tarkemmin työskentelynsä mieltä ja merkitystä. Vaarana on kuitenkin arvohorisontin vääristyminen siten, että taiteelle haetaan oikeutusta ja arvonnousua sen perusteella, missä määrin se muistuttaa tieteellistä tutkimusta. Vaikutelmaa arvostuksen hakemisesta tieteestä ei voi välttää myöskään silloin, kun aiheena on niin selkeästi ruumiillinen aistimuksellisuus ja suora kokemuksellisuus kuin Pitkänen-Walterin tapauksessa.
Vertailun vuoksi on kiinnostavaa todeta, että abstraktiin maalaustaiteeseen liitettiin sen syntyvaiheessa vahvasti henkisyyden tavoittelu. Esimerkiksi Kandinsky oli syvästi kiinnostunut taiteen henkisestä merkityksestä. Vaikkakin on mielestäni perusteetonta olettaa Ringbomin tavoin, että Kandinskyn teokset olisivat voittopuolisesti tulkittavissa teosofisten oppien, esim. auravärien kuvaamiseksi, abstraktin syntyyn näyttää liittyvän olennaisesti tunne uudenlaisen maailman avautumisesta ja ihmisen osallistumisesta aktiivisesti sen luomiseen. Abstrakti taide oli alunperin vastareaktio 1800-luvun taidesuuntausten todellisuuden jäljittelylle. Henkisyys sinnitteli vahvana ideana abstraktin taiteen taustalla aina 1960-luvulle asti, minkä jälkeen ihmisen tai todellisuuden jalostaminen ei ole enää ollut mikään julkilausuttu päämäärä.
Pitkänen-Walter viittaa abstraktin henkistyneeseen historiaan, mutta hänen omaan käsitteistöönsä henkinen ei kuulu. Hän ottaa avukseen psykoanalyyttisen teorian tavoitellessaan maalauksen sanallisuutta pakenevaa olemusta, jonka hän itse asiassa rinnastaa suoraan kuvataiteellisen työskentelyn sisältöön. Hän yrittää löytää uuden tavan perustella abstraktia maalausta amodaalisen eli eriytymättömän aistimuksellisuuden kautta. Myös synestesiaa ja ns. haptista näkemisen tapaa käsitellään, taiteilija-esimerkkeihin viittaamalla.
Artikkelimuotoon rakennettu esitys etenee pikemminkin assosiatiivisen kuin systemaattisen logiikan avulla. Pitkänen-Walterin monen vuoden aikana syntyneet tekstit vuorottelevat psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kanssa käytyjen keskustelujen kanssa. Keskusteluissa hän pyrkii pääsemään selville ihmisen kokemusmaailman kehityksestä ja tiedostamattoman Toisen ilmenemisestä maalausprosessissa. Keskusteluja lukiessa ei voi välttää mielikuvaa siitä, että tietämättömäksi heittäytyvä taiteilija antaa kaikkitietävän oraakkelin eli psykoanalyytikon löytää vastaukset kaikkiin mieltä painaviin kysymyksiin ja saavuttaa näin mielenrauhan. Psykoanalyysi saa taas kerran toimia selitysautomaattina kaikelle mystiselle ja hämärälle, mihin olen rehellisesti sanottuna jonkin verran kyllästynyt.
Mitkä siis ovat Pitkänen-Walterin taiteelliset pyrkimykset? Erääksi tavoitteekseen Pitkänen-Walter nostaa näkemisen kliseiden ravistelun, rajoittavan ja stereotyyppiseksi muodostuneen kuvan rikkomisen ja uuden kuvan luomisen. Kuvan rikkominen nousee vastustamaan kuvien varaan rakentunutta nykytodellisuutta. Eräs tavoite on representaation kyseenalaistaminen. Sillä pyritään ulos taideteoksen käsittämisestä symboliseksi kieleksi, jota arvioidaan ainoastaan semanttisessa rekisterissä. Representaation sijaan Pitkänen-Walter korostaa maalausta performatiivina, maalaustapahtumana, jossa representaatio avautuu ruumiilliseksi läsnäoloksi, Reaaliseksi symbolisen vastakohtana. Nykykulttuurin ”kollektiivisessa tiedostamattomassa” vakiintuneiden orjuuttavien kuvien rikkominen ja uuden kuvan luominen on Pitkänen-Walterin mielestä hedelmällisin lähestymistapa abstraktiin maalaustaiteeseen nykyaikana.
Pitkänen-Walter pohtii myös maalauksen suhdetta valokuvaan ja muihin tekniikoihin. Hän asettaa kyseenalaiseksi valokuvan näkemisen ”uutena maalaustaiteena”, sillä kuvan luomisen ja katsomisen ehdot, ja niiden suhde mielikuvaan ovat niissä erilaisia. Pitkänen-Walter näkee taiteilijan mielikuvan muokkautuvan ja syntyvän olennaisesti maalausprosessin aikana, jolloin taiteilija käy subjektiivisuutensa rajoilla. Esimerkiksi välineen uudelleenmäärittelystä taiteessa hän nostaa Katharina Grossen ja Vesa-Pekka Rannikon työt, etenkin niiden suhteen ympäröivään tilaan.
Grosse suihkuttaa väriä suoraan galleriatilaan, jolloin väri totaalisuudessaan pakenee painovoimaa ja mieltyy pikemminkin valoksi kuin aineeksi. Rannikko sen sijaan kyseenalaistaa kuvan ja kappaleen suhteen, maalaus ei hänellä mielly litteäksi suorakaiteeksi, vaan jatkuu illuusiona seinäpinnan läpi, tai uudemmissa töissä muuttuu veistokseksi. Viimeisimpien töiden pinta ja muoto rikkoutuu lopulta ja ”valmiuden kategoria” kyseenalaistuu.
Pitkänen-Walterin oma maalauksen uudelleenmäärittelyprojekti keskittyy materiaalin tahdon esiintuomiseen. Antamalla kuuman mehiläisvahan puhua hän kyseenalaistaa oman määrittelyvaltansa subjektina. Niinpä hän kohteleekin väriä aineena, esimerkiksi rakennellessaan töitään irrotettavista maalilänteistä tai liimailemalla toisiinsa vesivärikakkuja, kyniä ja esineitä.
Maalaustaiteessa väri on keskeinen asia. Pitkänen-Walter ei kuitenkaan pohdi kovin syvällisesti värin erityisasemaa ja olemusta. Sen sijaan hän löytää maalauksen ruumiillisesta läsnäolosta pelastusrenkaan paitsi ylitsepursuavan kuvallisen kulttuurin arvoinflaatioon myös ”harhojen vastalääkkeen”. Seuraten taidehistorioitsija Alois Riegliä Pitkänen-Walter tekee mielestäni keinotekoisen jaottelun optiseen syvyyden ja haptiseen pinnan mielessä. Hän liittää optisen melko suoraviivaisen negatiivisessa mielessä etäännytettyyn esittävyyden illuusioon.
Värin ja kuvan todellisuus jäävät näin pohdintaa vaille. Kirjoittaja huomauttaa maalaamisen herkistävän värien näkemisen kykyä, mikä olisi tarjonnut mahdollisuuden paneutua taiteen havaintoa terävöittävään voimaan. Hän ei kuitenkaan lähde tähän suuntaan. Väri tuntuu hänelle olevan jotain lapiolla annosteltavaa, kuten monista eri värisistä pigmentoiduista kumitipluista ja maalatuista kumisaappaista koostuvassa teoksessa ”Värikentiltä väriniityille” (2003).
Sen sijaan Pitkänen-Walter ottaa useaan otteeseen esille lapsen amodaalisen tavan kokea maailma, jossa eri aistimuspiirit eivät eriydy. Kyse ei ole samasta kuin synestesiassa, jossa yhden aistin stimuloituminen herättää aistimuksen myös toisessa aistimusmodaliteetissa, jolloin voidaan ”maistaa” muotoja tai ”nähdä” ääniä aivan konkreettisesti. Myöhempi kielellinen kehitys ja kokemusten analysointi hajottaa lapsen eriytymättömän ja sadunomaisen kokemisen ja paiskaa hänet erilleen kokemuksestaan. Tätä tilaa voidaan jäljittää radikaalissa kauneuden kokemuksessa, jonka Pitkänen-Walter tunnustaa kohdanneensa hyvin yllättävissä tilanteissa, katsellessaan vanhaa mekaanista nukkea tai bussi-istuimen halkeamasta pursuavaa vaahtomuovia.
Pitkänen-Walter puhuu paljon työskentelyn aloittamista edeltävästä tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteesta, jolloin hänestä tuntuu, ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Työn päästessä vauhtiin tyhjyys korvautuu halulla ja vuoropuhelulla materiaalin kanssa. Kuten Pitkänen-Walter kirjansa loppupuolen artikkelissa ”Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen” kuvailee, hänen työskentelytapansa oli jo1980-luvulta lähtien ennalta suunnittelematonta.
Punk-henkisen esittävän kuvaston räimintä muuttuu ei-esittäväksi ja väreiltään usvaiseksi kun maalari halusi päästä syvempään yhteyteen tiedostamattoman kanssa. Mehiläisvahan löytyminen materiaaliksi 1990-luvun lopulla oli eräs käännekohta, jossa maalaus muuttui kolmiulotteiseksi ja läpeensä aistittavaksi. Taiteilijan projekti ilmeni tässä tilanteessa oman subjektiutensa tietoisena kyseenalaistamisena ja sulautumisena maailman reaaliseen. Pitkänen-Walter nostaa Toiseen (eli tiedostamattomaan) kietoutumisen maalaustaiteellisen työskentelyn eettiseksi perustaksi. Toiseuden kohtaamisessa ei kuitenkaan sinällään ole moraalista sisältöä, ellei siinä herää merkityssisältöjä, jotka muodostuvat maailmankatsomukselliseksi, ajavaksi voimaksi. On häiritsevää, että subjektin murtaminen tai murtuminen halutaan implisiittisesti nähdä altruistisena eleenä, vaikka johdonmukaisesti ajatellen kyse on mielen eheyden järkkymisestä.
Haluaisin palata Pitkänen-Walterin alkuperäiseen kysymykseen, jonka hän esittää itselleen, eli onko taiteilijalla mitään sanottavaa. Haluaisin esittää vastakysymyksen, miten materiaalisuuden korostaminen auttaa taiteilijaa ymmärtämään omia liikkeellepanevia luomisprosessejaan, ja onko lopputuloksella muutakin sisältöä kuin sen pelkkä materiaalinen olemassaolo? Materiaalisuudesta kun ei voi saada irti mitään sen enempää. Se vain on.
Pirkko Holmberg