Pajari Räsänen
Jacques Derrida: Sovereignties in Question: The Poetics of Paul
Celan, toim. Thomas Dutoit ja Outi Pasanen, Fordham University
Press, 2005
Jacques Derridan (1930-2004) kirjoitukset runoilija Paul
Celanista on koottu yksiin kansiin uusina englanninkielisinä
käännöksinä.
Paul Celanin (1920-1970) esittely parilla sanalla vaikkapa hänen
runojensa “teemojen” kautta ei ole aivan yksinkertaista. “Runo”,
hän itse kirjoittaa, “on olemukseltaan, eikä suinkaan ensi sijassa
tematiikkansa puolesta, todellisen ihmisyyden koulu: se opettaa
ymmärtämään toista toiseudessaan, vaatii meiltä veljeyttä tähän
toiseen, myös siellä missä tämä toinen astuu esiin — ei suinkaan
mantelisilmäisenä, vaan kyömynenäisenä ja epämuodostuneena…”
Niin kauan kun Anne Frankia tarvitaan antamaan kasvot
keskitysleirien uhreille, me emme tee oikeutta edes tuon
mantelisilmäisen tytön kohtalolle… Niin kauan kun
kokemuksemme taiteesta jäsentyy kauniin ja ylevän esteettisten
kategorioiden mukaan, runon on vietävä meidät taiteen ja
estetiikan tuolle puolen.
Celanin runot eivät yleisesti ottaen ole välittömästi kauniita,
puoleensavetäviä tai koskettavia, pikemminkin vieraita ja hämäriä;
ne vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä. Jokin niissä kuitenkin vetoaa:
tietyt säkeet tuntuvat vaativan, että toistamme niitä, opimme ulkoa
jo ennen kuin ymmärrämme mistä on kysymys — ne puhuttelevat
meitä jo ennen kuin me ymmärrämme miksi ne puhuttelevat.
Runoudelle perustavan, paradoksaalisen keskusteluluonteen (tai
“juridisen vastavuoroisuuden”, kuten Mandelstam tuon periaatteen
nimesi) toteutuminen Celanin runoissa on tehnyt hänestä
epäilemättä merkittävimmän yksittäisen kirjallisen vaikuttajan
sellaisten viime vuosikymmenten etiikan ajattelijoiden kuin
Emmanuel Levinasin ja Jacques Derridan mielestä. Derrida kiinnitti huomiota
muun muassa juuri siihen sysäykseen, joka saa meidät oppimaan
säkeitä ulkoa — tämä on samaan aikaan sekä apprendre par cœur
eli “oppia sydämellä” että auswendig lernen eli “oppia
ulkokohtaisesti”: runo säilyttää vierautensa ja ulkoisuutensa myös
silloin, kun siitä on tullut meidän kaikkein intiimeintä, kaikkein
sisäisintä keskusteluamme. Se, että me opimme sietämään tätä
ehdotonta toiseutta ja elämään sen kanssa, ei ole pelkästään
runojen lukemisen edellytys…
Lähes seitsemänkymmentä teosta julkaisseella Derridalla oli
poikkeuksellisen paljon annettavaa paitsi filosofian perinteelle
(jota dekonstruktio, kuten hänen työtään ja siitä vaikutteita saaneita
suuntauksia usein nimitetään, ei suinkaan ”tuhoa”, vaan
pikemminkin tekee uudella tavalla eläväksi) myös taiteelle ja
kirjallisuudelle. Derrida jopa asetettiin 2004 ehdolle Nobelin
kirjallisuuspalkinnon saajaksi, olkoonkin, että hänen tuotantoonsa
ei oikeastaan sisälly ainoatakaan perinteisessä mielessä
kaunokirjallista teosta. Hänellä oli itse asiassa tapana pahoitella,
ettei osaa lainkaan kertoa tarinoita. Mutta se, mitä hän kirjoitti
kirjallisuudesta, on ehdottomasti ajattelemisen arvoista, myös
suhteessa demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen, sananvapauteen
ja toiseuden kunnioittamiseen. Derrida yhdisti nämä teemat usein
kirjallisuutta koskeviin kysymyksiin.
Celanin yhteydessä on usein ollut tapana lainata Theodor Adornoa,
joka sanoi että Auschwitzin jälkeen on barbaarista kirjoittaa runoja
ja joutui myöntämään olleensa väärässä: Celan osoitti, että kaiken
tapahtuneen jälkeen, tänään, runous ei voi antaa periksi
taipumukselleen vaieta.
Tuo ”tänään” on yhä tänään: kun maailmaa yhdenmukaistetaan ja
eroja pyritään torjumaan niin talouden kuin teknologian, niin
aseiden kuin retoriikankin keinoin, runouden olisi edelleen
jaksettava nousta esiin omasta vaitonaisuudestaan ja sanoa
sanottavansa. Runouden tulisi asettaa oma vastakuvansa halvoille
vertauskuville, vaikka vain puhuakseen hiljaisuudesta ja
vieraanvaraisuudesta.
Paul Celan, Romaniassa syntynyt, Hitlerin ja Stalinin valtaamasta
kotimaastaan Ranskaan paennut runoilija, toimi 1960-luvun lopulla
Derridan tavoin Pariisin Ecole Normale Supérieure
-korkeakoulussa opettajana. Teos Sovereignties in Question
sisältää kaksi haastattelua, joista ensimmäisessä Derrida kertoo
muutamasta tapaamisestaan tämän työtoverinsa kanssa.
Vähäpuheiset kollegat vaihtoivat melkeinpä enemmän kirjoja kuin
sanoja: kirjat oli kuitenkin varustettu omistuskirjoituksin, jotka
vahvistivat heidän hiljaisen ystävyytensä.
Sekä Derrida että Celan olivat Pariisissa oikeastaan muukalaisia.
Derrida, ranskankielinen Algeriassa syntynyt ja kasvanut
juutalainen, oli kokenut antisemitismin koulupoikana
synnyinseudullaan. Celan puolestaan selviytyi hengissä natsien
työleiriltä. Ranska oli Derridan äidinkieli, mutta emämaa, entinen
siirtomaaisäntä, pysyi hänelle enemmän tai vähemmän vieraana.
Celanin äidinkieli oli saksa, hänen vanhempansa surmattiin
tuhoamisleirillä.
Derrida kasvoi kolmen “Kirjan uskonnon” eli juutalaisuuden,
kristinuskon ja islamin vaikutuspiirissä ja näiden toisiaan
leikkaavien piirien kohtaaminen myös näkyy hänen
kirjoituksissaan. Avoimuus ja vieraanvaraisuuden tematiikka on
epäilemättä kutsunut hänen kirjoitustensa ääreen lukijoita paitsi
Yhdysvalloista ja Espanjasta, Venäjältä ja Japanista, myös Turkista
ja Irakista, Egyptistä ja Kiinasta, kuten kirjaan sisällytetyn toisen
haastattelun laajemmassa alkutekstissä todetaan.
Derridan kirjallisuutta ja runoutta koskeville kirjoituksille eivät ole
vieraita perustavassa mielessä poliittiset ajatukset koskien
demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta, ilmaisunvapautta ja
ehdotonta vastaanottavaisuutta, mutta myös toiselle olennaisesti
kuuluvaa salaisuutta ja luoksepääsemättömyyttä. Yksi kirjan
esseistä koskee todistamisen poetiikkaa ja politiikkaa. Siinä viime
kädessä oikeusfilosofiset ongelmat kytkeytyvät Celanin runon
lähilukuun.
Derridan tapa lukea runoutta ei niinkään palaudu
kreikkalaisperäiseen poetiikkaan ja kristilliseen tulkintatraditioon,
vaan sen on sanottu olevan enemmän sukua juutalaiselle
perinteelle, ”midrashiksi” kutsutulle tekstintulkinnalle.
Konkreettisimmin tämä ero tulee helmikuussa 2003 pidetyssä
muistopuheessa vuotta aiemmin edesmenneelle, hermeneutiikaksi
kutsuttua filosofian haaraa edustaneelle Hans-Georg Gadamerille.
Derrida tulkitsee erästä Celanin runoa kunnioittaen hermeneutiikan
periaatteita. Hän haluaa nostaa myös esiin sen rajan, jossa tulkinta
joutuu antamaan periksi runon ainutkertaisuuden edessä,
vastassaan se toiseuden sysäys, joka on alun perin saattanut
liikkeeseen koko tulkintaprosessin.
Celanin mukaan runous on ”huokoista”, siinä on tilaa toisen
hengitykselle. Derridan kirjoituksissa näkyy hänen
poikkeuksellinen herkkyytensä toiseuden esiintulolle, joka ei
Celanin omien sanojenkaan mukaan ole pelkästään runojen teema,
vaan kuuluu runolle kokonaisuutena, sille sanalliselle hahmolle,
jonka runo muodostaa.
Silti, runous ei suinkaan ole vierasta todellisuudelle, vaan voi
opettaa jotakin siitä vieraudesta, joka kuuluu todellisuuteen.
Celanin mukaan jokainen todellinen kohtaaminen maailmassa
tapahtuu muistaen runolle kuuluvaa salaisuutta. Todellisuus on siis
muisto runoudesta, ei päinvastoin.
Derrida sai merkittäviä huomionosoituksia viime vuosina
erityisesti Saksassa. Vuonna 2001 myönnetyn Adorno-palkinnon
lisäksi näihin kuului myös Gadamerin nimeä kantava professuuri
Heidelbergin yliopistossa. Derrida ehti kuitenkin sairastua
vakavasti ennen professuurin vastaanottamista ja näin ollen
suunnitellut luennot Gadamerista ja Celanista jäivät pitämättä.
Osa aineistosta on julkaistu teoksen viimeisessä esseessä. Derridan
testamentiksi jää Paul Celanin säe, ”Die Welt ist fort, ich muss dich
tragen”: maailma on poissa, minun on kannettava sinua. Minun
tehtäväni maailmassa, kun maailma on pettänyt meidät, on kantaa
sinua. Maailman paettua minun tehtäväni on vastata toisesta. Tämä
koruttomuudessaan vaativa ajatus jää Derridan viimeiseksi
sanomaksi meille.
Sovereignties in Question: The Poetics of Paul Celan kattaa kaikki
tärkeimmät Derridan Celania koskevat julkaisut. Derrida itse
osallistui hankkeeseen hyväksymällä tekstivalikoimat ja antamalla
kirjalle otsikon, mutta hän ei ennen kuolemaansa ehtinyt nähdä
valmista julkaisua. Tekstikokoelman on toimittanut yhteistyössä
yhdysvaltalaisen Thomas Dutoit’n kanssa ja osin kääntänyt
suomalainen tutkija Outi Pasanen.
Kirjoittaja väittelee yleisestä kirjallisuustieteestä Helsingin
yliopistossa syksyllä 2007.