Eikö ole naurettavaa, että intensiivisimmät tunteemme muuttuvat korneiksi, kun ne tuodaan julkisiksi, kun niitä tarkastelee ulkoapäin. Suurissa tunteissamme olemme alasti, punoittavia, lihallisia, suuruudenhulluja ja naurettavia. Haaveilu on nolostuttavaa ja hekuma kornia. Nainen tanssii melodramaattisen musiikin mukana strap-on:in dildon lötköttäessä takapuolen päällä ja minä liikutun katsomossa enemmän kuin aikoihin. Naurettavaa.
Tämä on kaunista ja kuvaa niin aidosti sitä miten intensiivinen eroottinen hetki on ulkoapäin tarkasteltuna punoittavaa ähisevää lihaa ja omituisia asusteita. Seksuaalinen hekuma on niin subjektiivista, niin yksityistä, että miten sen voisi tuoda julkiseksi ilman sen muuttumista korniksi tai silotelluksi. Minä haluan nähdä aitoa herkkyyttä, punoittavia polvia, kehon kauniin lihallista liikettä. Sitä sain, tai ehkä en sittenkään.
Eikä mikään ole niin arkista kuin imurin ulvonta ja keinovalon alla seisova ihminen. Upea tanssija riisuu asunsa ja muuttuu tavalliseksi naiseksi, jonka pitää pyörittää arkea. Tässä ei ole mitään suurta. Suuret tunteet katsomossa muuttuvat naurettaviksi, kun niitä yrittää kuvata toisille. Kirjoitan, että ymmärsin tarkalleen mitä Kekäläisen teos välitti, kirjoitan, että Kekäläinen on nero: koskettava, ärsyttävä, tosi, hauska, itseironinen, rohkea, tuore; hän paljastaa jotain intiimiä ja samalla on viimeistellyn harkittu.
Katsomon suuret tunteet muuttuvat korneiksi heti jälkeenpäin. Olihan teoksen alun musiikkikin todella epäonnistunut valinta, peruukki oli ärsyttävä, ja puhuttu teksti oli liian pitkä. Ja miksi se jaettiin jo etukäteen ja miksi tässä yritettiin provosoida. Eikä tällaista hetken tunnekuohun arvostelua voi kirjoittaa. Se kuuluu yksityisen alueelle, ei julkiseksi. Tämä on ihan naurettavaa. Punastun.
Kirjoittaja on FM, taiteentekijä ja queer -tutkija