Edouard Manét: Olympia, 130.5 x 190, 1863.
Anna Retulainen ja Ville Laaksonen
MITEN ON MAALAAMISEN ARVOISTA?
Ville Laaksonen
150 vuotta sitten Édouard Manet kohautti taideyleisöjä maalaamalla ja asettamalla näytteille teoksensa, Olympia (1863). Maalaus ei kohahduttanut niinkään siksi, että aiheena on alaston nainen mustan palvelijan kera, vaan siksi, että maalauksen kohteena oli prostituoitu. Taiteelle arvottomien asioiden kuvaaminen ei ollut sopiva aihe maalaukselle. Aihe on myös historiallinen pastissi, sillä vastaavassa asennossa alastomana makaavia naisia ovat maalanneet mm. Tizian ja Goya (monien muiden ohella). Manet’n samana vuonna maalaama Aamiainen ruohikolla (1863) on myös viittaus historialliseen maalaukseen; Rafaelin Parisin Tuomioon. Tämä ei tietystikään ole sattumaa.
1800-luvun loppua kohden maalausaiheen “arvottomuus” oli muodostunut uuden taiteen tunnusmerkiksi – kun ei enää tarvinnut kuvata (kauniisti) yhteiskunnan yläluokan ihanteita vastaavia aiheita, maalaukseksi ja uudeksi esteettiseksi ihanteeksi sopivat yhtä hyvin Van Goghin köyhät Perunan syöjät (1885), kuin arkiset ilot kuten vaikkapa auringonkukat.
1900-luvun vaihteessa arjen tai kurjuuden kuvaamisella ei ollut “uutuusarvoa”. Samalla monien taiteilijoiden maalausaiheet alkoivat siirtyä kohti ideaaleja: mm. symbolismia ja myyttistä maailmankatsomusta. Todellisuuden imitointi ei ollut riittävä peruste taiteen uudistuville määreille ja se sai väistyä: tapahtui siirtymä kohti taiteen moderneja merkityksiä, kuten Picasson ja Braquen kubistisissa teoksissa. Muutoksen kautta aukesi taiteen mahdollisuuksien tutkiminen niin henkisessä kuin konkreettisessakin mielessä kaikkiin niihin loputtomasti haarautuviin modernismin alalajeihin, joita yhä nykypäivänä ihmettelemme.
Tämän pitkän pohjustuksen tarkoitus ei ole luetella kaikkia mahdollisuuksia maalaamisen arvoisiksi aiheiksi, puhumattakaan niiden arvojärjestyksestä. Koko ajatus yrittää pelkistää maalaamisen aihe itsearvoiseksi taidepuheen kohteeksi ei tunnu edes mielekkäältä. Puheen kohteena on maalaus, jolle taiteilija “antaa kaikkensa” – ei vain osaa totuudesta, kuten “aihetta”. Kuitenkin tähän täytyy olla jokin peruste. Mikä on maalaamisen arvoista?
Anna Retulaisen viimeisimmässä näyttelyssä Helsinki Contemporaryssä hänen teoksissaan oli silmiinpistävästi esillä maalattavan aiheen merkitys ja merkityksettömyys. Useat maalaukset olivat aiheeltaan historiallisia, pohjautuen kahteen George Stubbsin historialliseen maalaukseen, Whistlejacket (1762) ja Lion Attacking a Horse (1770). Toisen lähestymistavan aiheeseen näyttelyssä tarjosivat kuvaukset omasta arkisesta työympäristöstä ja oman ateljeen estetiikasta. Aiheiden rinnalle ja varsinaiseksi keskustelun aiheeksi nousi kuitenkin taiteilija sekä hänen maalausjälkensä.
Anna Retulainen: Työhuone kesä 2012, öljy kankaalle, 160 x 200 cm, 2012 (Valokuva: Jussi Tiainen)
MAALAUKSEN AIHE ON NYT
Anna Retulainen
Näyttelyni oli lähtökohdiltaan hyvin henkilökohtainen. Olemalla henkilökohtainen pyrin puhumaan myös taiteesta ja sen merkityksestä yleisemmin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta näen, että aiheen valinta on aina hyvin henkilökohtainen vaikka se vaikuttaisi etäännytetyltä tai teoreettiselta. Minulle taidehistoria, sekä teokset, että eläneiden taiteilijoiden elämä ja teot ovat tärkeä lähestymistapa. Olen nyt Afrikassa, niinkuin monet ennen minua, pyrin seuraamaan edeltäjieni jalanjälkiä ja samalla etsimään omia ratkaisujani ja myös hahmottamaan heidän ratkaisujaan. Ehkä näin voisin ajatella, että olen kiinnostunut taiteesta ja taidehistoriasta yleensä. Etsin malleja tai tapoja maalata ja ajatella.
Näyttelyssäni tärkeimpiä aiheita, olivat suoraan havainnosta työskentely ja taidehistoriallisen maalauksen käyttäminen lähtökohtana. Työhuonemaalaukset jatkavat taiteilijan ateljee -maalausperinnettä. Historiaan pohjaavissa teoksissa käytin toisessa lähtökohtana Stubbsin maalausta Whistlejacket vuodelta 1762. Kirjoitin näyttelyyni liittyvässä esseessä, että maalaus valitsi minut. Valinnan lähtökohtana oli hyvin voimakas kokemus minun ja maalauksen kohtaamisesta Lontoon National Galleryssä. Toisen Lion Attacking a Horse valitsin sen takia, että se on maalaustaiteen historiassa hyvin usein toistunut aihe.
Matkustan Roomaan, kuten edeltäjäni, katsomaan Palazzo dei Conservatorissa olevaa veistosta aiheesta, kuitenkin löytääkseeni vain veistoksen jalustan. Veistos itse oli ja on konservoitavana. Oma maalaukseni pohjautui Stubbsin ja Delacroixin maalauksiin, joita kumpaakaan en ole nähnyt. Tämä vei minut ajattelussani myös esim. Helene Schjerfbeckin maalauksiin, hän maalasi esim. El Grecon maalauksesta toisinnon, joka oli esillä myös Ateneumin näyttelyssä 2012. Olettaakseni Helene ei ollut nähnyt teoksesta kuin kuvan.
Piirtäminen on tapa hahmottaa arkea, jäsentää omaa ympäristöä ja muistaa. Piirtämäni arki muuttuu todelliseksi, muistan ja tiedän sen olleen. Työhuonemaalaukset ovat hetken dokumentaatioita. Esineet ovat todellisia, ne olivat työhuoneellani sinä tiettynä päivänä. Havainnosta maalaaminen on suhteessa arkeen. En rakenna asetelmia, linnut lentävät pois, ehdin maalata vain hetken tai ajatuksen hetkellisestä läsnäolosta kohteen kanssa. Havaintoon sekoittuu arkeen liittyvä muisti, tieto esineiden muodoista ja linnun käyttäytymisestä toistuvana tapahtumana.
En koe taideteoriaa olennaiseksi osaksi maalaamista tai piirtämistä. Se on taustatietoa samalla tavalla kuin taidehistoria. Se voi laukaista prosessin, mutta en halua sen rajaavan tai rajoittavan työskentelyäni. Maalauksen aihe on nyt. Haluan aiheen olevan sidoksissa taidehistoriaan ja olevan siten niin itsestään selvää ja yleistä, että se menettää merkityksensä ja antaa tilaa maalaamiselle. Toisaalta valitut aiheet – hedelmäasetelmat, hevoset, kukat ovat maalaustaiteen tutkimista.
Anna Retulainen: The End, öljy kankaalle, 140 x 166 cm, 2012. (Valokuva: Jussi Tiainen)
AFRIKKA & NYKYTAIDE SO WHAT?
VL: Kun sanot: “pyrin seuraamaan edeltäjieni jalanjälkiä ja samalla etsimään omia ratkaisujani ja myös hahmottamaan heidän ratkaisujaan”, seuraa kysymys: Miten olla taiteessa (silti) omaperäinen ja edistyksellinen? Ovatko nämä edes tavoiteltavia arvoja? Myös sanoessasi:“ …joita kumpaakaan en ole nähnyt.” – tämä voisi kuulostaa “pinnalliseltakin”. Ajatus johtaa kysymykseen: mikä on mielestäsi taiteessa pinnallista ja mikä syvää?
AR: En usko, että taiteilija voi tavoitella omaperäisyyttä tai edistyksellisyyttä. Taiteilija joko on tai ei ole omaperäinen tai edistyksellinen. Mielestäni taiteilija voi työskennellä ainoastaan mahdollisimman rehelliseltä pohjalta. Taustalla on tieto ja ymmärtämys taiteesta ja siitä kontekstista, missä toimitaan. Ehkä nämä ovat arvoja ja lähtökohtia, jotka näyttäytyvät syvällisinä.
En koe, että aihe sinänsä on pinnallinen tai syvällinen, kyse on enemmänkin siitä, miten aihetta käsitellään maalauksen osana. Aiheen rinnalle tulevat maalauksen peruselementit: väri, muoto, rytmi, volyymi, valo. Ne kertovat omaa tarinaansa.
VL: Monesti nykytaiteen kentällä taide “pelaa” teknisillä toteutuksilla, myös maalausestetiikan suhteen. Kerro maalaustesi estetiikasta: Mistä maalausjälkesi viestii?
AR: Olen pyrkinyt hyvin fyysiseen maalausjälkeen. Olen tietoisesti päättänyt maalata märkää väriä märän päälle, mikä ei ole nykymaalauksessa kovin yleistä. Isoissa töissä tämä oli erittäin vaikeaa, halusin jokaisen värin säilyttävän oman erityisen intensiteettinsä. Väri on kuin tahmeaa massaa jota fyysisin liikkein levitän kankaalla. Väri hallitsee myös työaikojani. En voi lähteä ja jättää maalausta kuivumaan, jos se on keskeneräinen, se sitoo minut voimakkaaseen läsnäoloon maalaamisprosessin aikana. Pienemmät työni olivat pyyhittyjä, pyyhkäisyjä. Olin käsitellyt niitä väkivalloin turhauduttuani.
Maalauksissa olevat jäljet ovat todisteita olemassaolostani, niihin on jäänyt jälki prosessin eri vaiheista, sekä onnistuneista että täysin turhautuneista. “Poistan väriä äidin vanhoilla hammaslääkärinvälineillä. En ymmärrä, miten olen tullut toimeen ilman juuri näitä välineitä. Näillä on hyvä ilmentää vihaa ja turhautumista, mutta ne ovat myös hyvin meditatiivisia ja hiljaisia. Kidutan maalauksia, poistan kaiken, mikä irti lähtee. Eleet ovat osa maalausta, ne ilmaisevat kuvien ja värin rinnalla. Ele tai jälki, joka on tekohetkellä ollut raivoisa tai turhautunut, voi muuntautua maalauksessa hauraudeksi, pieneksi kuiskaukseksi. Ele, jonka minä koen välinpitämättömäksi tai raivoksi, näyttäytyy katsojalle eteerisenä, kauniina. Miten ihmeessä se voi olla näin? Tuntuu, että jättämäni jäljet merkitsevät kaikille eri asiaa. Yhdentekevää, en voi pakottaa ketään mihinkään. Eleeni ovat fyysistä kanssakäymistä maalin ja maalauksen kanssa. Välillä tuntuu, että syleilen maalausta, siihen jättämäni jäljet ovat kehoni jälkiä, todiste olemassaolostani.”
VL: Mainitsit, että: “Maalauksen aihe on nyt.” Jos maalauksella on mukana myös kuvallinen aihe (kuten asetelma tai historiallinen maalaus), se on “kuvallinen”. Voiko mistä tahansa aiheesta maalata vain “maalaamisen ehdoilla”, vai eikö tämä ole “maalaamista maalaamisen vuoksi”?
AR: “Maalaan hevosen sadalla eri tavalla, mikään ei toimi, ennen kuin vihdoin ymmärrän, että tarkoitus ei ole maalata hevosta vaan tehdä maalaus. Mikä ero näillä on? Maalauksissa on hevonen, mutta minulle ne ovat fyysisiä kamppailuja värin kanssa. Väri leviää ja syö toisen värin, yritän hallita värien elämää maalauspohjalla ja kaikki on kiinni hyvin pienistä liikkeistä. Hevonen on taustalla, se mahdollistaa kamppailun, antaa minulle jotain muuta ajateltavaa. Piirsin hevosen lopulta käyttäen vanhaa ruudutusmenetelmää. En kyennyt keskittymään maalaamiseen ja hahmottamaan hevosen muotoa samanaikaisesti. En saanut riittävästi tahmeaa väriä työstettäväksi ennen kun ostin isoja tuubeja.”
VL: Mikä on maalaamisen arvoista Afrikassa?
AR: Olen ollut afrikassa nyt viikon. 9 viikkoa jäljellä. Olen piirtänyt ja jälleen kerran yrittänyt hahmottaa ympäristöäni piirtämällä. Olen kirjoittanut piirtämisen muuttavan arjen todelliseksi, kokemukset ja kuvat piirtyvät mieleeni. Kaikki on piirtämisen arvoista, en ymmärrä mistään mitään, kaikki on vierasta, voin vain yrittää muistaa ja jotenkin jäsentää kokemaani. Sitä, miten tämä kaikki vaikuttaa maalaamiseen en vielä tiedä, se tulee vasta myöhemmin.
Nykytaide, siitä puhuminen, kirjoittaminen tuntuu jo nyt vieraalta. Ihan kuin maailma, jossa ajatuksillani olisi yhtään mitään merkitystä olisi kadonnut. Tilanne on mielestäni paras mahdollinen. Ajatukset kulkevat vapaasti, kiinnitän huomiota asioihin, en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu, en kieltä enkä tapoja.
VL: Monet suomalaiset ovat aistineet Afrikassa valoa ja etenkin värejä voimakkaasti (esim Gallén-Kallela) – Miltä siellä näyttää maalarin silmin?
AR: Valo häikäisee, värit ovat kuluneita. Ne ovat suolaisen ilman ja häikäisevän valon pehmittämiä. Varmasti tämä muuttuu sadekauden alkaessa. Valoa ei voi kuitenkaan ajatella ilman kuumuutta, joka on joka paikassa, koko ajan. Se ikäänkuin vangitsee sisäänsä. Suomalaisena tulee mieleen aina välillä, että kohtahan tämä viilenee, mutta ei se viilene. Yötä päivää on kuuma. Kuitenkin piirrän jo nyt vahvoilla, kirkkailla väreillä. Kuumuus ja kokemusten outous pakottaa siihen.
Jos ajattelen esimerkiksi Gallénin Afrikka-maalauksia täältä käsin, ymmärrän niiden tunnelman, värit kertovat toista tarinaa ja toisesta todellisuudesta kuin mitä näen, ne viittaavat hajuihin, kuumuuteen, ääniin. Kaikki on monin kerroin voimakkaampaa kuin harmaassa pohjolassa. Ihmiset ovat pukeutuneet kirkkaisiin kankaisiin.
VL: So What: Nykytaide ei siis ole kovin iso juttu Afrikassa? Mutta entä maalaaminen? Voiko Afrikkaan kadota kuten maalaukseen?
AR: Afrikkaan voi kadota. Olen siitä varma jo nyt. Kaikki on niin vierasta, vielä paljon vieraampaa kuin kuvittelin. Ihmiset, tavat, arki. Mitä nämä oikein tekevät? Mitä on elämä Saharan eteläpuoleisen Afrikan kylissä? Miten aika kuluu, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi? Asiat, jotka kotona määrittävät elämää tuntuvat täällä tarpeettomilta.
Olen Beninissä, yritän muistaa sen. Benin on Afrikassa. Kotona olen Suomessa, en ikinä sano olevani Euroopassa. Afrikka on iso maanosa, ei maa. Yritän muistaa sen. En voi puhua Afrikkalaisesta nykytaiteesta sillä perusteella, että olen viettänyt muutaman viikon pikkuruisessa Beninissä päiväntasaajan Afrikassa. Voin sanoa, että olen kokenut sen, mitä on olla erilainen, sen miltä tuntuu kun kaikki huutavat perääni ”valkoihoinen”, eivät pahalla, mutta kuitenkin. Muusta en tiedä, ja sen sijaan, että uusi päivä vastaisi kysymyksiin, synnyttää se lisää tietämättömyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää ja hahmottaa yksinkertaista arkea. Minulla ei ole aikaa ajatella nykytaidetta.
Anna Retulainen: Lion attacking a horse, öljy kankaalle, 220 x 300 cm, 2012 (Valokuva: Jussi Tiainen)
Kirjoittajat:
Anna Retulainen on parhaillaan Afrikassa residenssissä työskentelevä taidemaalari.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.