Sini Mononen
Still-kuva Johanna Lecklinin teoksesta Häkki (2013)Mitä väkivalta on? Käsityksemme väkivallasta muuttuvat ajan mukana, ne muotoutuvat paikallisesti ja historiallisesti. Väkivaltaa on kaikkialla. Se elää eri muodoissa: fyysisenä ja henkisenä, rakenteellisena ja marginaalisena, tunnustettuna ja tunnistamattomana. Kulttuurimme on ollut pitkään taipuvainen ajattelemaan väkivaltaa visuaalisen analogian kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että väkivaltana on yleisesti pidetty selkeästi silmin havaittavia tekoja, kuten fyysistä väkivaltaa. Abstraktimpi väkivallan muoto, henkinen väkivalta, on vasta viime vuosina näyttäytynyt kulttuurissamme ylipäätään väkivaltana. Tästä kertovat esimerkiksi vainoamisen uusi lainsäädäntö ja työpaikkakiusaamiseen liittyvät tuomiot.
Henkistä ja fyysistä väkivaltaa on lähes mahdotonta, ja osin myös mieletöntä, erottaa toisistaan. Väkivaltaa tulee kuitenkin tarkastella muutenkin kuin visuaalisen analogian kautta, jos halutaan tavoittaa sen koko olemus. Tavoittelen tässä esseessä väkivallan luonnetta sen äänellisen analogian avulla.
Usein väkivallan äänellinen ilmeneminen kertoo siitä enemmän kuin silmin nähty. Väkivallan äänessä voimme kuulla sen teknologian.
Teknologia on ymmärrettävä tässä laajempana käsitteenä kuin väline (työkalu, kone). Antiikin kreikkalaisten termi ?????, techne, tarkoittaa taidetta, taitoa, toimintaa. Kreikkalaisten käsitys teknologiasta auttaa ymmärtämään sitä toimintana, jolla on oma sisäinen logiikkansa, taito tehdä asioita. Teknologia ei ole siis summittainen tapahtumien rypäs. Se pitää sisällään jonkinlaisen logiikan, vaikka monimutkaisenkin. Tämä sääntö, logiikka, tulee näkyväksi välinein toteutettuna.
Tätä ajatusta seuraten väkivallalla on siis sisäinen (logiikka) ja ulkoinen (väline) teknologiansa. Väkivalta kuuluu kaikkiin yhteisöihin, sen tekeminen ja sitä vastaan toimiminen ovat niin ikään teknologisia tapahtumia. Väkivallan tunnistaminen, sen kanssa eläminen sekä sen torjuminen vaatii näiden teknologioiden ymmärtämistä.
Filosofialla ja taiteella on tunnetusti erinomainen kyky (ja velvollisuus) nähdä asiat toisin. Johanna Lecklinin viime vuonna Forum Boxissa esillä ollut teos Häkki (2013) käsittelee lasten toisiaan kohtaan harjoittamaa väkivaltaa. Teos visualisoi lasten julmuuden puiseen, kepeistä rakennettuun häkkiin. Teoksessa aikuiseksi kasvanut päähenkilö kertaa lapsuuden tapahtumia. Naisen ääni kertoo kiusaamistarinaa uudestaan ja uudestaan, varioi sitä, kuvittaa ja sanoittaa kokemusta vuosiakin myöhemmin.
Häkissä voidaan erottaa väkivallan kaksi tilaa: ulkoisen sekä väkivallan sisäisen logiikan. Häkki itse on väkivaltainen ja visuaalinen tila, kuva lasten välisestä hierarkiasta, kyyristymisestä ja häpeästä muiden edessä. Häkistä puhuva ääni on kuitenkin jotain muuta.
Ote Johanna Lecklinin teoksesta Häkki
Ääni väkivaltana
Max Weber kirjoittaa: ”Jokaisen väkivaltaisen herruuden ylläpitoon tarvitaan tiettyjä materiaalisia välineitä, aivan kuten taloudellisessa yrityksessäkin” (1). Äänen soveltuvuus väkivallan välineeksi on huomattu erityisesti valtiollisessa väkivallassa. Hitlerin kerrotaan sanoneen, että Saksaa tuskin olisi valloitettu ilman kovaäänisiä. Kansakunnan johtajan kurkunpää ei ollut ainoa saksalaisten auditiivinen ase. Saksalaisilla oli toisen maailmansodan aikaan käytössään ultraääniase, joka pystyy tuhoamaan kaikki elolliset organismit. Aseen teho perustuu siihen, että ihmiskeho ei kestä tiettyjä, tarpeeksi matalia taajuuksia. Taajuuksia säätämällä voidaan tuhota muitakin eläviä olentoja. Näin voidaan ainakin teoriassa hävittää kokonaisia kaupunkeja siten, että infrastruktuuri säilyy, mutta elävät olennot kuolevat. (2) Muitakin ääniaseita on. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat on käyttänyt Irakin sodassa ”äänilamautinta” (Long Range Acoustic Device, LRAD). Sitä tiedetään käytetyn muun muassa protestien taltuttamiseen ainakin Georgiassa vuonna 2007, G20-mielenosoituksessa Pittsburgissa vuonna 2009, Occupy Oaklandissa ja Wall Streetillä vuonna 2011 sekä tämän vuoden tammikuussa Espanjan mielenosoituksissa. (3)
Tappavat ja kehoa vahingoittavat taajuudet ovat petollisia erityisesti siinä, että ne leviävät elämää ylläpitävien elementtien välityksellä aseesta kohteeseen. Vesi ja ilma kantavat molemmat ääntä tehokkaasti. Äänen ominaisuus liikkuvana, dynaamisena ääniaaltona on omiaan kuvaamaan myös väkivallan äänellistä logiikkaa.
Väkivalta voidaan havaita nyt dynaamisena, rihmastomaisesti, joka puolelle levittäytyvänä voimana.
Ranskalainen post-fenomenologi Jean-Luc Nancy (4) erottelee visuaalisen ja äänellisen analogian eroja. Hän toteaa, että visuaalinen sopii paremmin muodon kuvaamiseen. Äänellinen sen sijaan levittäytyy muodon yli. Se ei hajota muotoa, mutta kasvattaa sitä: ääni antaa muodolle volyymia, tiheyttä, värähtelyä, aaltoliikettä.
Mitä tapahtuu, jos sovellamme Nancyn analogian väkivallan kuvaamiseen? Väkivalta ei olisikaan vain ohimenevä tapahtuma, vaan se kasvaisi yli äyräidensä, tihenisi intensiiviseksi käsin kosketeltavaksi hetkeksi, väreilisi kohti kehoa, ja toisi väkivallan kokemuksen kautta väkivallan tekijän liki.
Ääni meissä
Ääni on sisimpänä meissä. Keho on rakenne, musiikki ja ääni vie rakenteiden keskelle, kaikukoppaan. Jos hengitän sisään, kylkiluuni kaareutuvat rummuksi. Niiden välistä nousee ääni. Kuunteleva filosofi sanoo äidilleen: olet ensimmäinen kaikukoppani. Kun sinä lauloit, äänesi resonoi minun sisälläni. Äidistä erottuamme, olemme maailmassa yhä äänen yhdistämiä. Ääni tuo olevat lähemmäs toisiaan. Seisomme katseen päässä, mutta äänen kosketuskantamalla. Ääni tuo kehosi kohti minua, sinä soit minussa. ”Hengittäminen, joka liikuttaa ja soittaa minua, on yhtä laulamani musiikin [–] sekä kaiken minuun asettuneen tietämisen ja kokemuksen kanssa”, kirjoittaa laulamisen fenomenologiaa tutkinut Päivi Järviö (5). Laulaessani tai vaikka muuten vain ääntä pitäessäni, minussa soi konkreettisen äänen mukana eletty elämä, olemiseni tässä hetkessä.
Ääni väkivaltana kietoo kohteensa äänen ja sen tuomien merkityksien täyttämään väkivaltaiseen kammioon. Äänellinen väkivalta ei kosketa vain kehoa, mutta tunkeutuu myös sen sisäpuolelle. Samalla se tuo mukanaan jotain olennaista tekijästä. Siinä missä ase on väline, eräänlainen ruumiin jatke, ääni on osa lähdettään. Sinä soit minussa ja eletty elämä äänen kautta tässä hetkessä – äänen väkivalta saa nyt aivan uuden merkityksen.
Nancy erottaa toisistaan kaksi kuuntelemisen lajia: kuuntelemisen (écouter) ja kuulemisen (entendre). Kuuleminen on äänen kuuntelemista arkisella tasolla. Kuulen linnun laulua ja mielessäni syntyy ajatus laulavasta linnusta. Kuunteleminen on merkitysten liittämistä kuultuun. Esimerkiksi: Kuulen linnun laulua ja mielessäni syntyy ajatus laulavasta linnusta ja siitä, kuinka eläimet ovat antaneet ihmisille musiikin lahjan. Kuuntelemalla sijoitan itseni osaksi merkitystä. Minä olen osa linnun laulun historiaa, muinainen laulu soi tänään laulavan linnun saattamana tässä hetkessä, minussa. Kuuntelemisen ja kuulemisen ero on siis siinä, että ensimmäisessä koen olevani osa ääntä ja sen merkityksiä. Kuullessani näin ei käy: havaitsen yksinkertaisesti äänen olemassaolon, mutta en yhdistä omaa olemistani siihen.
Kun kuulen väkivallan äänen, tiedän että sitä tapahtuu. Kun kuuntelen väkivallan ääntä, liitän siihen merkityksiä ja sijoitan itseni väkivallan rihmastoon.
Mitä tapahtuu, jos tuotan väkivallan äänen itse?
”Kattokaa kuinka likanen se on”, ”Ällö!”, Lecklinin päähenkilö kuulee mielessään kiusaajien sanat. Ne sekoittuvat muistoon itsestä pienenä saparopäisenä tyttönä hyräilemässä Tshaikovskin Joutsenlampea. Sanat kuuluvat ensin aivan läheltä, sitten ne puuroutuvat kaikuisaksi massaksi, lopulta lapsen hyräily on epämääräisen ilkkumisen säestämää; Muut ovat jossain muualla, minä olen pimeässä, toisten äänten häpäisemänä.
Äänen kautta havaittu väkivalta levittäytyy äkkiä kokonaisena elettynä menneisyytenä, nykyisyytenä ja tulevaisuutena tämän hetken ylle. Se on paljon enemmän kuin ohimenevä lyönti, isku tai viilto. Se yhdistää minän kiusaamiseen ja häpeään erottaen samalla kiusatun muista.
Kun kiusattu kohtaa kiusaajansa vuosia myöhemmin, hän ei voi unohtaa.
Häkki
Äänen ja musiikin mukana kantautuu laajoja väkivallan kuvastoja. Johanna Lecklinin Häkki on elävä muisto; tarina on kuultu ensimmäisen kerran Helsingissä Uudenmaan Galleria Huudossa osana Story Café –teosta (2006). Lecklinin Häkissä uuteen teokseen levinnyt tarina on alkanut elää uutta, laajennettua elämää. Enää se ei kuvaa hetkeä kepeistä rakennetussa häkissä. Tarina kertaa itseään lukemattomina kaikuina ja resonointeina. Samalla se toistaa jaettua kokemusta kiusaamisesta, lasten väkivallasta.
Nancyn filosofia auttaa hahmottamaan lasten välisen välikohtauksen käynnistämää väkivallan koko teknologiaa. Kiusattu kuulee kiusaajiensa äänen. Hän ei voi välttyä kuuntelemasta sitä ja liittämästä itseään, omaa subjektiaan ja identiteettiään osaksi kiusauksen ääntä ja sen merkityksiä. Kiusaamisessa kuullut kaiut, ”Ällö, se haisee”, lällätykset, ivailut, kepin kolina vasten häkin pinnoja – kaikki muuttuvat osaksi kuuntelijan omaa subjektiutta. Lopulta kiusattu tuottaa äänen itse, toistaa sitä ja perustaa oman olemisensa kuunnellun väkivallan pohjalle.
Tekee mieli kysyä: Kuinka paljon väkivaltaa voi havaita ja kokea silti vielä hyvän?
Voltaire ei usko ajatukseen maailman pahuudesta: ”[m]aan päällä lienee miljardi ihmistä, se on paljon. Se tarkoittaa noin viittäsataa miljoonaa naista, jotka ompelevat, kehräävät, ruokkivat lapsiaan, pitävät talon tai majan puhtaana ja juoruavat hieman naapureistaan. En ymmärrä miten nämä viattomat ihmispolot saisivat aikaan suurta pahaa maan päällä.” (6) Voltairen usko ihmisen viattomaan hyvyyteen on kaunis ja vähintäänkin vanhanaikainen. On kulttuurin rakenteellista pahuutta olla näkemättä ja kuulematta väkivaltaa. Maailma, jossa väkivaltaa tehdään vain atomipommilla ja aseella, ei usko että naisten ja lasten tekemä ja kokema väkivalta on väkivaltaa ylipäätään. Vielä vähemmän se uskoo lajien väliseen väkivaltaan, jokaisen olevan oikeuteen elää rauhassa.
Voltairen näkemys on kuitenkin ennen kaikkea ymmärrettävä. Se haluaa lähestyä maailmaa rakentavasti.
Erityisesti kulttuurisista toisista kirjoittanut tutkija Eve Kosofsky-Sedgwick (7) puhuu paranoidista ja rakentavasta luennasta. Keskeinen ajatus on suosia rakentavia luentoja. Syykin on selvä. Paranoidi luenta vaikeuttaa hyvän näkemistä ja tekemistä sekä rakentavan identiteetin omaksumista. Ajatus kuvaa hyvin väkivallan salakavaluutta. Väkivaltaa tulee nähdä, mutta ei kaikkialla. Sitä on hyvä kuulla, mutta ei kuunnella. Jos väkivalta muuttaa minuun, siitä voi olla vaikea päästä enää eroon.
Lecklinin teoksen pikkutytöt eivät ole pohjimmiltaan pahoja, vaikka väkivaltaisiin tekoihin hekin kykenevät. Tyttöjen teot näyttävät siltä, mitä ne ovat: lapsellista tönimistä, ajattelemattomuutta, halua näyttää muille lapsille. Suurin väkivaltainen teko Häkissä kuullaan. Se on aikuiseksi kasvaneen naisen puhe itselleen, ääni, joka pitää lapsena koetun häkin todellisena ja suljettuna vuosienkin jälkeen.
Häkki elää minussa, äänenä.
Kirjoittaja on väkivallan esityksiä tutkiva musiikkitieteen jatko-opiskelija ja Mustekala-lehden päätoimittaja.
Kirjallisuus ja verkkolähteet:
(1) Weber, Max 2009/1919, Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Suomentanut Tapani Hietaniemi ja Risto Hannula. Tampere: Vastapaino.
(2) Kuljuntausta, Petri 2006, Äänen eXtreme. Helsinki: Like.
(4) Nancy, Jean-Luc 2007/2002, Listening. Englanniksi kääntänyt Charlotte Mandell. New York: Fordham University Press.
(5) Järviö, Päivi 2011, Laulajan sprezzatura. Fenomenologinen tutkimus italialaisen varhaisbarokin musiikin laulaen puhumisesta. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura.
(6) Voltaire 2013/1769, Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa. Suomentanut Erkki Salo. Esipuhe Lauri Mehtonen. Tampere: Vastapaino.
(7) Kosofsky-Sedgwick, Eve 2003, Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performativity. Durham, N.C.: Duke University Press.