Reijo Kupiainen
Olen seurannut viime aikoina vilkasta keskustelua uuden teknologian, kuten robotiikan, ennustetuista seurauksista. ETLA:n tammikuussa 2014 julkaiseman raportin mukaan joka kolmas työpaikka Suomessa tulee häviämään parinkymmenen vuoden kuluessa. Raportin mukaan useimmiten työpaikan korvaa tietotekniikka. En tässä ota kantaa raportin väitteisiin, kiinnostukseni liittyy lähinnä eräänlaiseen teknologiakuvaan, joka keskustelussa ilmenee.
Filosofian professori Timo Airaksinen ei hyväksy teknologia -termiä suomessa lainkaan. Hänen mukaansa ’tekno-logia’ tarkoittaa kreikasta johdonmukaisesti käännettynä oppia teknisistä sovelluksista, samoin kuin ’bio-logia’ oppia elollisesta luonnosta. Suomen kielen ’teknologia’ on anglismi ’technology’ -sanasta eikä englannista löydy vastaavaa sanaa kuin esimerkiksi saksan ’Technik’ tai suomen ’tekniikka’. Englannin ’technology’ vakiintui 1900-luvun alussa, mutta sitä käytti ensimmäistä kertaa Harwardin yliopiston professori Jacob Bigelow kirjassaan Elements of Technology vuonna 1829. Bigelow käytti sanaa vielä esiteollisessa mielessä ja viittasi sillä mekaanisiin taitoihin, vaikka puhui myös tieteen sovelluksista. Esiteollisessa maailmassa tekniikka oli taito, kreik. Tekhne. Helleenisessä maailmassa se viittasi kaikkeen käytännölliseen osaamiseen, joka liittyi toimintaan, tekemiseen tai valmistamiseen. Tekhne erottautui luonnollisista kyvyistä ja luonnosta (fysis) itsestään ja edellytti pitkällistä harjoittelua ja oppimista. Taito liittyi monenlaisiin osaamisen lajeihin, kuten talonrakentamiseen, kenkien tekemiseen, lääkitsemiseen tai taideteoksen valmistamiseen. Tekhneen latinalainen käännös oli ars. Tällaisena tekniikka piti sisällään niin taidon, taiteen kuin tieteenkin – aina 1700-luvulle asti.
Nykykeskustelussa tekniikan käsitteen ala on huomattavasti kapeampi. Itse asiassa arkikeskustelussa tekniikan piiriin lasketaan usein vain aivan viimeisin uusi tekniikka, esimerkiksi robotiikka tai tietotekniikka, sen sijaan harva ajattelee enää esimerkiksi jokapäiväistä yhdyskuntatekniikkaa kuten viemäriverkostoa tai vesijohtoa – taiteesta puhumattakaan – puhuessaan tekniikasta.
Taide ja tekniikka
Vaikka Bigelow käytti sanaa ’teknologia’, se ei saavuttanut vakiintunutta muotoaan ennen kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ”teknologiset innovaatiot”, kuten sähkövalo, radio, puhelin, röntgen, lentokone, auto ja elokuva, muuttivat yhteiskuntaa ja arkipäivää lopullisesti. 1800-luvun ensimmäisissä elokuvallisissa kokeiluissa käytetyistä laitteista, kuten zoetrooppi tai fenakistiskooppi, käytettiin vielä nimitystä ”filosofinen lelu”. Mutta jo Lumièren veljekset pitivät itseään enemmän insinööreinä kuin taiteilijoina ja heidän elokuvistaan puuttuu esittävälle taiteelle ominainen näyttämöllepano, mise-en-scène. Ne ovat pikemminkin todellisuuden observaatioita, jossa kamera ottaa samanlaisen roolin kuin mikroskooppi tai kaukoputki todellisuuden tarkastelussa.
Connected 1 (Kuva: Tanja Parkkonen)
1900-luvun alun modernistinen liikehdintä ja avantgarde omaksuivat nopeasti tekniikan osaksi taideajattelua. Vuonna 1923 Bauhaus-koulun perustaja Walter Gropius piti luennon ”Die Einheit von Kunst, Technik und Wissenschaft”, ”taiteen, tekniikan ja tieteen ykseys”. Tässä ykseydessä myös taiteen tuli olla funktionaalista ja osa arkielämää. Moderni taiteellinen tuotanto on massatuotantoa, joka edesauttaa demokratiaa ja vapauttaa taiteen porvarillisesta estetismistä ja auraattisuudesta. Walter Benjaminin essee Taideteos uusinnettavuutensa aikakaudella (1936) tähtäsi osaltaan juuri estetismin hylkäämiseen ja massamuotoisen ”kone-estetiikan” esiinmarssiin, joka yhdistää tieteellis-teknisen henkis-maagiseen.
R. L. Rutsky on argumentoinut, että esteettinen modernismi pyrki kuitenkin erottamaan toisistaan teknologisen muodon ja funktion. Taiteen on erotuttava massakulttuurituotannosta, kuten muun muassa Theodor Adorno väsymättä korosti. Esimerkiksi vuosisadan alun montaasielokuvassa montaasitekniikan käsitettiin painottavan elokuvan muotoa, mutta ei seuraavan niinkään funktiota, kuten elokuvan leikkaamista. Rutsky luonnehtii esteettistä modernismia Frankenstein-kompleksiksi. Taiteessa mekaaninen ei riitä, vaan tarvitaan elähdyttävä voima, joka herättää materian eloon ja palauttaa orgaanisen alueelle. Frankenstein-kompleksi herättää koneen henkiin samalla tavalla kuin Frankenstein-niminen tiedemies Mary Shelleyn kuulussa viktoriaanisessa Frankensteinin hirviö -romaanissa luo ihmisruumiiden osista kootulle kappaleelle uuden elämän. Vaikka Frankenstein toimii kuin tiedemies, hän kiinnostavalla tavalla vertaa itseään myös taiteilijaan: ”But my enthusiasm was checked by my anxiety, and I appeared rather like one doomed by slavery to toil in the mines, or any other unwholesome trade than an artist occupied by his favorite employment.” Tämä ”taiteilija” toimii kuin kuumeessa ja pakkomielteisesti saadakseen koneistonsa eloon, luodakseen siihen ripauksen inhimillistä.
Esteettisen modernismin perinne on elänyt pitkään ja taide ja elämä ovat lävistäneet toisiaan monin eri tavoin. Lev Manovich argumentoi jo aikoinaan, että myös tietotekniikka pohjautuu 1920-luvun avantgarden estetiikkaan. Kysymykseksi herää, merkitseekö tekniikan voittokulku siten hieman paradoksaalisesti myös taiteen voittoa?
Onko tekniikka neutraalia?
Nykyisessä teknologia-keskustelussa korostuu tekniikan funktionaalisuus, instrumentaalisuus ja riippumattomuus: tekniikka korvaa ihmisen mekaanisia tehtäviä ja muodostaa ikään kuin oman sfäärinsä, joka vapauttaa ihmisen arjen raskaudesta. Tekniikan riippumattomuuteen liittyy ajatus vapaudesta: arjen raskauttavat työtehtävät voidaan teknologisoida ja ihmisen vapaa-aika käyttää ajatteluun. Alvin Toffler kuvasi vuonna 1970 tulevaisuuden superteollista vallankumousta seuraavasti:
”Superteollinen vallankumous kykenee poistamaan nälän, sairauden, tietämättömyyden ja raakuuden. Lisäksi, suoraviivaisten ajattelijoiden pessimistisistä ennustuksista huolimatta, superteollinen yhteiskunta ei suinkaan pane ihmistä kahleisiin, ei rusenna häntä kolkkoon ja tuskalliseen yhdenmukaisuuteen. Se päinvastoin säteilee mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kasvuun, seikkailuun ja iloon. Se on loistavan värikäs ja hämmästyttävän avoin yksilöllisyydelle. Ongelma ei ole siinä, kykeneekö ihminen kestämään rykmentoinnin ja standardoimisen. Ongelmana on, kuten saamme nähdä, kykeneekö hän kestämään vapauden.”
Superteollisen vallankumouksen moottorina toimisi teknologia. Tofflerin kuuluisaksi tulleen kirjan nimi oli Future Schok, ”tulevaisuusshokki”. Suomenkielisen edition nimi on Hätkähdyttävä tulevaisuus, ja se julkaistiin vain kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen. Tulevaisuusshokki aiheutuu ihmisen törmätessä laadullisesti erilaiseen tulevaisuuteen, jonka teknologia osaltaan toteuttaa. Toffler ymmärsi, ettei teknologia jätä ihmistä ennalleen, se muuttaa ”ihmisen koko henkistä ympäristöä tapaa, jolla hän ajattelee ja suhtautuu maailmaan”, mutta selvästikin vapauttavasti.
Connected 2 (Kuva: Tanja Parkkonen)
Nykykeskustelussa tekniikka näyttäytyy kuitenkin neutraalina välineenä, vieläpä niin, että ihminen voi vapaasti ratkaista tekniikkaan liittyvät kysymykset tarpeidensa ja arvostustensa mukaan. Kriittinen teoria on kuitenkin osoittanut tekniikan neutraalisuuden kyseenalaiseksi. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi Michel Foucaultin teoriassa tiedon ja tekniikan nivoutumisessa valtaan. Valta/tieto on eräänlaisten sosioekonomisten voimien verkko, jossa jokainen toimii sekä subjektina että objektina. Tekniikka on kulttuurinen ja sosiaalinen rakenne, joka ilmenee useimmin laitteina, mutta myös esimerkiksi suunnitelmina, muistioina, puheena, organisaatioina, taloutena ja niin edelleen.
Fenomenologisessa katsannossa tekniikka näyttäytyy dynaamisena ja toiminnallisena, osana inhimillistä elämismaailmaa. Neutraalisuuden sijaan rakentuu ihminen-tekniikka -suhde, joka saa erilaisia muotoja tekniikasta riippuen. Osa tekniikasta ruumiillistuu osaksi toimijan maailmasuhdetta ja kokemusta. Esimerkiksi silmälasit ovat osa kehoa ja ikään kuin näkymättömissä jokapäiväisessä toiminnassamme, tai kuten Martin Heidegger ilmaisee, käsillä (in der Hand). Osa tekniikasta saa puolestaan hermeneuttisen luonteen, se on läsnä ikään kuin merkkeinä ja teksteinä, joita on tulkittava; tällaisia ovat esimerkiksi kuvatekniikat tai vaikkapa mittarit, joista luetaan informaatiota maailmasta. Tekniikka voi saada suhteessa ihmiseen myös muita muotoja, joten kyse ei ole yhdestä kokonaisuudesta, vaan monimuotoisesta ja ambivalenssista järjestelmästä, joka on osa maailmasuhdettamme ja olemismuotoamme.
Heideggerin kuulun tekniikka-käsityksen mukaan maailma paljastuu, jäsentyy ja järjestyy modernissa teknisessä suhteessa ja optimoi kokemustamme. Esimerkiksi keskuslämmityksen ylläpitämä tasalämpöisyys koetaan normaaliksi ja sitä ylläpidetään myös vaatetuksella ja muilla teknisillä järjestelmillä kaikkina vuodenaikoina. Heideggerin esimerkki on puolestaan kellolaitteesta: kellossa konstituoituu ympäröivä maailma tuntijärjestelmänä vuorokausineen. Kello mahdollistaa riippumattomuuden yön ja päivän vaihteluista, jotka aikaisemmin rytmittivät jokapäiväistä elämää. Kello, jolla mitataan myös työaikaa, määrittää nykypäivänä niin sanottua vuorokausi- tai elämänrytmiä.
Tekniikka on usein läsnä näkymättömänä, kuten juuri keskuslämmitys, johon kiinnittää huomiota vasta kun se puuttuu tai menee epäkuntoon. Heideggerille tekniikka on moderni metafysiikan muoto, joka merkitsee ainoaa todellisuuden ymmärtämisen tapaa – se antaa kuvan maailmasta ja määrittää entiteettien suhteet. Tekniikka on eräänlainen asetin tai puite (Gestell), jonka matriisissa maailma paljastuu. Modernin tekniikan asettamana todellisuus näyttäytyy ennen kaikkea varantona, ihmisen tarpeita tyydyttävänä energiana, raaka-aineena ja käyttömaana. Tekniikka on tässä kokonaisuus, jossa yksittäiset välineet ovat osa koneistoa. Tekniikka läpäisee elämismaailman läpikotaisin ja muodostaa modernin maailman normatiivisen toimintaympäristön, joka muuttaa kokemuksellisuutemme rakennetta.
Ulos tekniikan vallasta?
Heideggerin näkökulma tekniikkaan on pessimistinen, sillä tekniikasta ei ole ulospääsyä. Eräänlaiseksi vaihtoehdoksi Heidegger tarjoaa silleen-jättämisen asennetta, yhtäaikaista kyllä- ja ei-sanomista tekniikalle. Nykykulttuuri sisältää monia pyrkimyksiä torjua tekniikan pakko ja puite, astua ikään kuin tekniikan veitsenohuelle reuna-alueelle. Monet tällaiset pyrkimykset hakevat eräänlaista luomu-suhdetta maailmaan, on kyseessä sitten paljasjalkajuoksu, jooga, puiden halaaminen, ekologinen viljely tai maalaaminen. Taiteessa esteettinen modernismi jatkuu erityisesti digitaalisissa tekniikoissa, mutta myös luddismilla on jalansijansa. Mary Shelleyn Frankensteinin hirviötä voidaan lukea myös ensimmäisenä luddistisena romaanina, joka herättää kysymään tekniikan tuhoavia vaikutuksia ihmiselämään ja yhteiskuntaan. Arkipäivässä tekniikka herättää usein lähes epätoivoa ja raivoa, varsinkin tietotekniikan ja tietojärjestelmien kohdalla. Harvat ovat hyödyntämättä uutta informaatio- ja tietotekniikkaa, mutta samalla suhde tekniikkaan on muuttunut yhä kompleksisemmaksi. Tekniikka voidaan hylätä yhdeltä alueelta, esimerkiksi taiteessa, mutta hyödyntää toisella alueella, esimerkiksi pyykinpesussa. Ihminen hakee tasapainoa ja suhdetta tekniikkaan kysyen mitkä elämänalueet ovat niin merkityksellisiä että ne eivät salli tekniikan kosketusta ja mitkä puolestaan voidaan jättää automaation hoidettavaksi. Miten on esimerkiksi oppimisen ja opetuksen, hoivatyön ja taiteen laita?
Yhteiskunta epäilemättä tarvitsee näkökulmia, jotka kyseenalaistavat tekniikkaa, joka puolestaan pyrkii ratkaisemaan kaikki ongelmat – myös itsensä aiheuttamat. Filosofinen analyysi tekniikasta auttaa ymmärtämään miten tekniikka hallitsee maailmasuhdettamme ja määrittää olemistamme. Se auttaa myös näkemään tekniikan erilaisia muotoja ja asteita ja luomaan mahdollisuuksia myös eräänlaisille ”low-tech”-kulttuureille, joissa muodostuu vaihtoehtoisia elämänmuotoja. Taiteella on tässä tärkeä sijansa. Taiteessa elävät äärimuodot ”high-techistä” ”low-techiin” ja kaikkea siltä väliltä. Taide ja filosofia kysyvät tekniikan merkitystä monesta suunnasta.
Aloitin artikkelini viittaamalla ETLA:n raporttiin työpaikkojen häviämisestä tekniikan ”kehittyessä”. Tuloksena voisi olla vapaus, jota Toffler uumoili, mutta todennäköisempää on työjaon uusi järjestäminen ja pilkkominen, joka edesauttaa edelleen vieraantumista ja merkityksellisyyden häviämistä. Näkymätön tekniikka palvelee myös yhä enemmän kansalaisten sijaan kauppaa ja valtioita keräämällä jatkuvasti tietoa yksilöistä ja heidän käyttäytymisestään tietoverkoissa. Yksilöihin kohdistuva kontrolli ja henkilökohtaisten tietojen hyödyntäminen kaupallisiin palveluihin on epäilemättä lisääntynyt. Tämä korostaa entisestään ihmisen merkitystä järjestelmän osana, jota jo pohdinta liukuhihnan käyttöönotosta sata vuotta sitten tuotti.
Takanamme on siis vasta 100-vuotta massatuotantoa, jossa tekniikka on osoittanut voittokulkunsa ja jättänyt jälkensä niin taiteeseen kuin jokapäiväiseen elämismaailmaammekin. Liukuhihna on modernin maailman symboli, joka on synkronoinut ihmisen koneen rytmiin. Olennainen kysymys tulevaisuuden tekniikalle on, muovaako se edelleen halumme ja maailmasuhteemme vai pääsemmekö vihdoin luvatulle vapauden portille.
Ihminen muokkaa tekniikallaan luonnonjärjestystä tuntematta seurauksia, jotka ilmenevät vasta tulevaisuudessa. Ilmastonmuutoksen synty on paikannettavissa fossiilisen energiatuotannon massiiviseen käyttöönottoon samoihin aikoihin liukuhihnan kanssa. Seuraukset tämän päivän tekniikasta, jolla myös yhä enemmän muokataan ihmiskehoa ja mieltä, paljastuvat kenties vasta myöhemmin. Selvää on, että tulevaisuutta on yhä vaikeampi ennustaa. On myös mahdollista, ja ehkä todennäköistäkin, että nyky-yhteiskunta kerta kaikkiaan romahtaa talous- tai muihin kriiseihin. Tällöin näyttäytyy se todellisuus, josta todella olemme riippuvaisia. Kuten Nicols Fox esittää kirjassaan Against the Machine: The Hidden Luddite Tradition in Literature, Art and Individual Lives (2004), jokainen älypuhelintaan hypistelevä on väärässä, jos ajattelee olevansa riippuvainen laitteesta tai siihen lataamastaan sähköstä – loppujen lopuksi olemme kaikki riippuvaisia maasta, sen suomasta suojasta, ravinnosta ja vedestä. Tekniikka muuttuu, mutta suhde maahan pysyy vakiona. Tekniikka kylläkin paljastaa sen eri tavoin.
Reijo Kupiainen toimii ma. oppimisympäristöjen tutkimuksen ja kehittämisen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä.
Kirjallisuus:
Adorno, T. W. (2006). Esteettinen teoria. Suom. Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino.
Airaksinen, T. (2003). Tekniikan suuret kertomukset. Filosofinen raportti. Helsinki: Otava.
Benjamin, W. (1989). Messiaanisen sirpaleita: kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Suom. Raija Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Bigelow, J. (1831). Elements of technology. Saatavana online.[luettu 21.2. 2014].
Fox, N. (2002). Against the machine: the hidden Luddite tradition in literature, art, and individual lives. Washington, DC: Island Press/Shearwater Books.
Foucault, M. (1980). Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
Heidegger, M. (2007). Tekniikka ja käänne. Suom. Vesa Jaaksi. Tampere: niin & näin -kirjat.
Manovich, L. (2001). The language of new media. Cambridge (Mass.): MIT Press.
Rutsky, R. L. (1999). High techn?: art and technology from the machine aesthetic to the posthuman. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Shelley, M. (1965). Frankestein, or, The modern Prometheus. New York: New American Library.
Toffler, A. (1970). Hätkähdyttävä tulevaisuus. Suom. Matti Kannosto. Helsinki: Suuri suomalainen kirjakerho.