Pirkko Holmberg
Kuolevaisuutta on länsimaisessa filosofiassa pidetty ihmiselämän arvokkuuden välttämättömänä kaikupohjana, viimeisenä rajana, joka mahdollistaa asioiden merkityksellistymisen. Kuolemaa on vähintäänkin pidetty väistämättömänä tosiasiana, jonka tuolle puolen ei voi päästä ja jonka takaisista asioista ei voi tietää mitään.
Tämä puhe on saanut uudenlaisen kaiun nykyään, kun on esitetty ”varmana ennusteena”, että kuolevaisuus ja ihmiskehon rajoitteet tullaan voittamaan teknologian huiman kehityksen ansiosta ehkä jo lähivuosikymmeninä. Yksi kehityksen kiivaimmista puolestapuhujista, nykyisin Googlen leivissä työskentelevä yhdysvaltalainen keksijä Ray R. Kurzweil (s. 1948) on ennustanut, että ihmiskeho saavuttaa kuolemattomuuden jo noin 30 vuoden kuluessa. Oletuksena on, että fyysistä olemassaoloa pystyttäisiin jatkamaan määrättömiin korvaamalla ihmiskehon osia nano- ja muilla teknologioilla, jotka kykenevät ennen pitkää yhä suurempaan itseorganisoitumiseen ja itsensä edelleenkehittämiseen. Näitä puheita ei kannata ohittaa pelkkänä utooppisena päiväunelmointina. Tavoitteen toteuttamiseen käytettävät valtavat määrät rahaa ja resursseja tulevat varmuudella vaikuttamaan jokapäiväiseen todellisuuteemme tavalla tai toisella. Torjunnan sijaan kannattaa kohdistaa lähempi huomio siihen, millaisesta kuolemattomuudesta tässä puhutaan. Millaiselle käsitykselle ihmiselämän luonteesta se perustuu?
Ray R. KurzweilKurzweilista kertova dokumenttielokuva Transcendent Man (2009)(1) kuvaa kuolemattomuuden tavoittelua. Siinä Kurzweil näytetään keräämässä valtavaa arkistoa, johon hän on säilönyt kaikki mahdolliset isänsä elämää koskevat tiedonsirut, dokumentit ja esineet. Toiveena on palauttaa isä jälleen henkiin näiden dokumenttien sekä dna-jäämien avulla. Kurzweil itse valmistautuu ikuista elämää varten elämällä terveellisesti ja syömällä päivittäin noin 200 erilaista vitamiinia, lisäravinnetta ja lääkevalmistetta, joiden tarkoituksena on hidastaa ruumiin vanhenemisprosessia. Perinnöllisiltä sydänvaivoilta nämäkään toimet eivät kuitenkaan häntä ole suojanneet.
Kouristuksenomainen kuolemanpelko ja kuolemaa vastaan taisteleminen näyttäytyy humanistisen sivistyksen saaneille säälittävänä pyristelynä, vaikka onkin transhumanisteille itsesuojelua ja rationaalista toimintaa uhkien torjumiseksi. Sivistyshumanistien runolliset puolustuspuheet kuoleman väistämättömyydestä, ”kuolemisen taidosta” tai viisaudesta hyväksyä kuolema jäävät kaikumaan onttouttaan törmätessään ajatteluun, joka suhtautuu kuolemaan ratkaistavissa olevana teknisenä ongelmana. Tapamme puhua kuolemasta ja ihmiselämän luonteesta kaipaavat kipeästi päivittämistä ja terävöittämistä.
***
Ihmisaivojen tai ylipäänsä orgaanisen rakenteen matemaattisessa kuvailussa on valtavia ongelmia. On esimerkiksi huomattu, että tietoteknologiaan sopivaa kielenkäyttöä ja metaforia ei voi onnistuneesti soveltaa orgaaniseen elämään. ”Ei ole lainkaan varmaa, etteikö tällä alueella todellinen objekti muodostaisi itsensä yksinkertaisinta kuvausta, eli jokainen yritys kuvata sitä tavanomaisin kielellisin tai formaalis-loogisin menetelmin johtaisi johonkin vaikeammin hallittavaan ja monimutkaisempaan”, sanoi yksi tietokoneen kehittäjistä John von Neumann jo vuonna 1948 kuvaillessaan orgaanisen rakenteen eroa teknologiseen (2), ja näin periaatteessa toisti Kantin kuuluisan lausuman siitä, ettei ”ruohonkorren Newtonia” tulla koskaan näkemään. Kuitenkin jos ajatellaan, että ihmistietoisuuden kopioiminen ei onnistu pelkästään sen rakenteen mutkikkuuden takia, ollaan heikolla perustalla. Tällöin on vaara nähdä ongelma pelkästään kvantitatiivisena. Mikäli nk. Mooren laki (3) jatkaa pätemistään, tämäkin ongelma on jossain vaiheessa ratkaistu. Itse asiassa DNA:ta ja elävää kudosta pystytään jo tuottamaan keinotekoisesti. Bio- ja nanoteknologian yhdistyminen tieto- ja kognitiivisiin teknologioihin sekä kvanttitietokoneiden kehittely ovat vieneet ongelmat selvästi uudelle tasolle verrattuna 1980–90-lukujen vaihteen koneälybuumiin.
Ihmisen teknologista muokkausta saatetaan puolustella samaistamalla se perinteisempiin muokkauksen ja ohjelmoinnin tapoihin, joiden kohteena ihminen on kaiken aikaa. Ympäristöstä, kirjoista, elokuvista ja tiedotusvälineistä tuleva ärsyke- ja informaatiotulva kieltämättä vaikuttaa meihin ja muokkaa meitä koko ajan monin tavoin. Samalla kuitenkin myös itse teemme valintoja ja harjoitamme luovintaa tämän informaation keskellä; kyse on siis enemmänkin olemisesta yhdessä informaation kanssa kuin yksisuuntaisesta olemisesta sen ohjelmoitavana. Biologisperustaisen olennon vapaus ja arvaamattomuus eivät tietenkään kelpaa niille, jotka pyrkivät kaiken materiaalisen äärimmäiseen kontrolliin ja haluavat viedä meiltä pois tämän valinnan mahdollisuuden.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa koko ruumiillinen ihmisolemus on korvattu jonkin suuryrityksen suunnittelemalla nanoteknologialla. Tämä teknologia olisi samalla tämän yrityksen omaisuutta, samoin kuin ”tietoisuuttamme” pyörittävät ohjelmat. Kenellä tällöin on vapaus valita tai olla? Mainospuheet ihmisen teknologisesta kuolemattomuudesta jättävät huomioimatta, että ihmisen muuttaminen koneeksi antaa vallan koneen valmistajille, sen käyttäjille ja ohjelmoijille. Tämä luo mahdollisuuden ihmisen täydelliseen orjuuttamiseen tietoisuuden sisintä myöten. Todennäköisimmin tähän mahdollisuuteen myös tartutaan. Jos katsomme ympärillemme, suurista harppauksista ihmiskunnan eettisessä kehityksessä ei juuri näy merkkejä.
Ideologia, joka ei suuntaudu ihmisen henkis-moraaliseen kehittämiseen vaan ainoastaan fyysisen suorituskyvyn ja elämänmukavuuden parantamiseen, ei luultavasti tee ihmisistä tai maailmasta parempia. Motiivit kuolemattomuuden tavoittelemiseen ovatkin olleet toistaiseksi lähinnä individualistis-hedonistisia. Yleisradion haastattelussa Transhumanistiliiton puheenjohtaja Jani Moliis (4) puolusteli ikuista elämää heittämällä ilmaan kuvitelman, että voisi käyttää määräämättömän pitkän ajan vaikkapa venäläisten klassikkoromaanien lukemiseen. Mitähän muuta kuolemattomuudella voisi tehdä? Voisimme kenties pelata tietokonepelejä miljoonannelle tasolle?
Miksi kuolemaa ylipäänsä pidetään pahana asiana? Kuolemaa verrataan usein uneen, ja luontaisesti elämää hallitsee levon ja toiminnan vuorottelu. Tauot toiminnan lomassa eivät ole merkityksetöntä tyhjyyttä vaan hengittävää väljyyttä, joka on välttämätöntä ihmiselämän syvyyden esiin hahmottumiselle. Ikuisuuden näkökulmasta syntymä, kasvu, kuihtuminen ja kuolema ovat osia samasta hengittävästä liikkeestä. Lihasvoiman jatkeeksi rakennetut tehtaat kuitenkin pyörivät ja tuottavat tuotteita yötä päivää, ja tästä näkökulmasta ihmisen unen- ja levontarvekin on hyödytöntä ajanhukkaa. Ei lienekään kovin kaukaa haettua väittää, että pyrkimys kuoleman fyysiseen voittamiseen on yhteydessä teollistumisen mukana syntyneeseen rajattoman kasvun ja tehokkuuden ideologiaan, jossa kaikki mittarit ovat kvantitatiivisia. Evoluution herroiksi pyrkivien käsitykset ihmisen evolutiivisista mahdollisuuksista jäävät rajoittuneiksi, koska niihin kuuluu ainoastaan fyysisen suorituskyvyn kasvattaminen, ei henkis-moraalinen kasvu.
***
Joaquin Phoenix elokuvassa Her
Kokonaisen ihmisruumiin korvaaminen teknologialla vaatisi suunnattomasti resursseja. Resurssi- ja energiapulan koventuessa on todennäköisempää, että ihminen ”jatkaisi elämäänsä” jollain kovalevyllä pyörivänä ohjelmana. Tarkoitukseen suunnatulle muistivälineelle olisi kopioitu paitsi ihmismielen neurologinen rakenne sekä kaikki elämän varrella kerääntynyt muistidata. Puuttumaan jäisi kuitenkin muun muassa ruumiillisuus ja sen mukanaan tuomat kokemusulottuvuudet, joita ilman esimerkiksi muistot elämänkokemuksista jäisivät ehkä merkityksettömiksi.
Tätäkin suurempi kysymys on, onko itsestään tietoisen olennon äärimmäisen tarkka tiedostokopio itsestään tietoinen vai vaikuttaako ainoastaan siltä? Olisiko Ray Kurzweilin ”henkiin ohjelmoitu” isä todella hänen isänsä vai vain jälkeläisten viihdykkeeksi luotu itseään toistava muistonauhuri? Olisimme vain keksineet valokuva-albumin uudestaan. Periaatteessa ihmistietoisuuden tarkka kopio voisi olla olemassa yhtä aikaa alkuperäisen kanssa tai niitä voisi olla useita. Olisiko tällöin kyse eri yksilöistä, jotka voisivat toimia toisistaan eriävästi? Olisiko niillä intentionaalisuutta, luovuutta, arvostelukykyä tai muita inhimillisiksi katsottuja ominaisuuksia? Vaikka samankaltaisuus olisi ulkoisesti tarkasteltuna miten hätkähdyttävää tahansa, olisiko tällaisen olennon mahdollista ”olla itselleen”? Ihmisestä voi kyllä tehdä koneen, mutta säilyykö ihminen enää mukana?
Käytännössä ihmisaivojen täydellistä jäljentämistä ei tavoitella, vaan pyritään riittävään toiminnalliseen samankaltaisuuteen. (5) Käytännössä ihmismielen toimintaan vaikuttavat monenlaiset häiriö- ja kaaostekijät ja psyykkiset mekanismit, joiden kaikkia syy-yhteyksiä ei tunneta. Tulevaisuuden teknoihmisessä nämä kuitenkin olisivat turhaa ylellisyyttä, johon ei ole varaa. Transhumanistit vetoavat tähänastisen evoluution päämäärättömyyteen ja sattumanvaraisuuteen, johon ihmisellä olisi nyt tilaisuus puuttua ja vaikuttaa. Uusi parempi ihminen olisi älylliseltä ja fyysiseltä suorituskyvyltään ylivertainen, vailla psykologian painolastia ja muita hidasteita. Siksi tyydytään etsimään aivojen toiminnalle loogis-matemaattisia, algoritmeihin perustuvia selitysmalleja, vaikka ihmistietoisuus tuntemassamme muodossa ei niihin tyhjenekään.
Koneyksilöllisyyden ongelmaa lähestyy mielenkiintoisella tavalla Spike Jonzen tuore elokuva Her (2013). Käsinkirjoitettuja, henkilökohtaisia kirjeitä muiden ihmisten puolesta työkseen kirjoittava Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) hankkii uuden superälykkään käyttöjärjestelmän, jonka mainostetaan olevan intuitiivinen ja ainutlaatuinen oma itsensä. Pikkuhiljaa ihmissuhteissaan pettynyt Theodore rakastuu käyttöjärjestelmäänsä, käheän aistikkaalla naisäänellä puhuvaan Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson), ja tämä rakastuu takaisin. Kuultuaan Theodoren suhteesta käyttöjärjestelmään hänen entinen vaimonsa toteaa vihastuneesti ratkaisun olevan luultavasti helppo miehelle, joka on aina pelännyt oikeita ihmissuhteita ja niiden aiheuttamia pettymyksiä. Alan pohtia, onko todellakin niin, että mitä tiukemmin olemme sidoksissa laitteisiimme, sitä vaikeampaa meidän on oikeasti kohdata toisia ihmisiä. Symbolien välityksellä käytävä chattikeskustelu on helpompaa kuin ruumiillisen ja psyykkisen olennon kohtaaminen arvaamattomine vajavaisuuksineen.
Elokuvan kuvaama maailma ei kovinkaan paljon eroa omastamme: kadut ovat täynnä itsekseen (korvakuulokkeet korvissa) puhuvia tai kädessään olevia laitteita vilkuilevia ihmisiä. Tieteisfiktioksi sen erottaa oikeastaan parhaiten siitä, että kaikki laitteet toimivat koko ajan moitteettomasti ja salamannopeasti. Missään ei näy latausikkunoita tai hidastelevien koneiden kanssa tuskailevia ihmisiä. Samanthan ääni ei hetkeksikään puuroudu koneääneksi. Myöskään köyhiä, epäsiistejä ja teknohuuman ulkopuolelle jääneitä ei näytetä. Elämä on muuttunut mainosvideoksi tai nykyhetken näennäisnostalgiaa tavoittelevaksi Instagram-kuvaksi: elämykset ovat tallennettuja, välittyneitä ja menneitä jo tapahtumisensa hetkellä. Voi miettiä, miksi elokuvan maailma on haluttu rakentaa tällaiseksi. Maailma on siinä epäilemättä muuttunut erilaiseksi, mutta muutoksia ei mitenkään erityisesti tuomita tai analysoida ja ne nähdään jopa nautinnollisina. Pääpaino on ihmissuhteissa, ihmis-kone-suhteissa ja niiden herättämissä emootioissa.
Samantha vastaa toimintaperiaatteeltaan Turingin konetta, jossa tiettyjä kielen peruselementtejä tunnistava kone oppii algoritminsa avulla jatkuvasti ja kumuloituvasti ihmiskommunikoinnin periaatteita keskustellessaan ihmisen kanssa, eikä keskustelukumppani pysty erottamaan, onko kyseessä ihminen vai kone (muuten kuin ehkä keskustelukumppanin ylivertaisen älykkyyden perusteella). Samantha reflektoi monisyisesti omia tunteitaan, ja tuntee hetkittäin ahdistusta miettiessään, ovatko ne pelkkää ohjelmointia. Ollaksemme täsmällisempiä meidän olisi sanottava että Samantha vaikuttaa inhimilliseltä ja antaa täydellisen vaikutelman omista tunteista ja ajatuksista tavalla, joka vinksauttaa kokemustamme todellisuudesta.
Tämän ymmärtämiseksi on syytä palauttaa mieleen John Searlen esittämä kuuluisa kiinalaisen huoneen ajatuskoe. (6) Suljetussa huoneessa on henkilö, joka vastaanottaa yhdestä postiluukusta rivin kiinalaisia kirjoitussymboleja ja katsoo ohjekirjasta formaalit ohjeet, mitkä symbolit hänen tulee antaa toisesta luukusta vastaukseksi. Luukkujen toisella puolella oleva kiinalainen on vakuuttunut siitä, että keskustelee toisen kiinalaisen kanssa, vaikka huoneessa olija ainoastaan toteuttaa saamiaan täysin laskennallisia ohjeita, eikä siis ymmärrä kiinaa. Vetoaminen ymmärrykseen, merkityksiin tai sisäiseen maailmaan, jotka ihmisellä on mutta koneella ei, saavat tietenkin koneälyn puolestapuhujat varpailleen. Kurzweilille ja kumppaneille ei ole mitään eroa sillä, miltä jokin näyttää ja mitä jokin on: ihmisellä ei ole mitään sisäistä maailmaa tai ”jumalallista kipinää”. Entä mitä mieltä sinä olet, rakas lukijani? Koetko konemääritelmän tavoittavan olemuksesi viimeistä piirtoa myöten? Antaisitko näille herroille valtuudet backup-tiedoston luomiseen tietoisuudestasi?
***
Unelmat teknologisesta kuolemattomuudesta mahdollistava materialistis-reduktionistinen ihmiskäsitys vastaa perusteiltaan 1800-luvun lopun materialistista maailmankuvaa, joka on tämänhetkisen luonnontieteen näkökulmasta mekanistinen ja vanhentunut. Spekulatiiviseksi tai uusmaterialismiksi kutsutun filosofisen liikehdinnän parissa on etsitty uusia, ajanmukaisempia filosofisia määritelmiä materialismille. (7) Tulevatko nämä pyrkimykset kuitenkin jo liian myöhään ja onko niillä vaikutusta näistä asioista kiinnostuneiden suppeiden piirien ulkopuolelle? Itse pidän nimitystä ”materialismi” ylipäätään epäonnistuneena, koska se tuo heti mieleen vanhentuneen materialismin, joka on iskostunut osaksi arkiajattelua.
Materialistinen ihmiskäsitys tavanomaisessa muodossaan on myös dualistinen: ihmisellä nähdään olevan materiaalisen lisäksi myös mentaalisia tai henkisiä toimintoja. Nämä henkiset toiminnot on kuitenkin erotettu joksikin erilliseksi sfäärikseen, ja niiden suhde ruumiillisuuteen jää tarkemmin määrittelemättä. Näin voimassa on samanaikaisesti sekä äärimmäinen materialismi että kartesiolainen käsitys aineettomasta, rationaalisesta ajattelusta. Ihminen saatetaan nähdä ohjelmointina tai ”softwarena hardwaressa”. Kuitenkin ihminen nähdään viime kädessä pelkkänä monimutkaisesti toimivana molekyylijärjestelmänä, periaatteessa siis pelkkänä loogis-matemaattisesti kuvattavana datana, jonka tietoisuustoiminnot ovat pelkkiä fysikaalis-kemiallisista tapahtumia aivoissa.
Varsinkin fenomenologisessa filosofiassa kuoleman ajattelemista on pidetty mahdottomana. Itseään ei pysty ajattelemaan olemattomana kuvittelematta itseään kuitenkin jollain tapaa läsnä olevaksi kuolemansa jälkeen. Niinpä kuolemaa on haluttu ajatella välttämättömänä kontrastina ja rajapintana, jota vasten käsitteiden määrittäminen on mahdollista. Spekulatiivisen materialismin näkökulmasta itsesuhteen puuttuminen jonkin asiaintilan yhteydestä ei tee sen ajattelemista mahdottomaksi: maailman jatkuminen kuolemamme jälkeen on todennäköistä, koska sille on vakuuttavia tieteellisiä perusteita. Juuri kukaan akateemisen filosofian piirissä ei kohdista kriittistä arviointia itse olettamukseen, että kuolema merkitsee olemattomuutta ja tietoisuuden lakkaamista. Viime kädessä ongelma voidaan pelkistää kysymykseksi siitä, perustuuko tietoisuus muutoksiin aineessa vai aiheuttaako tai edeltääkö se niitä. Tähän kilpistyy mm. Yhdysvalloissa käytävä kiista uusateistisen materialistisen tieteen sekä ns. älykkään suunnittelun teorioiden välillä. Kiistely on johtanut kärjistyneeseen tilanteeseen, jossa järkevä keskustelu on käynyt lähes mahdottomaksi. Oikeastaan kaikki reduktionistista materialismia vastustavat kannat on haluttu ajaa samaan lokeroon pseudotieteellisen kreationismin tai älykkään suunnittelun jonkin verran sofistikoituneempien mutta yhtä kaikki ongelmallisten teorioiden kanssa. Meillä edellytykset keskustelun käymiseksi ovat paremmat, mutta tähän mahdollisuuteen tartutaan harvoin.
Ruumiin ja mentaalitoiminnot erilleen erottava kaksoisstandardiajattelu on tullut tiensä päähän, paitsi filosofisen kestämättömyytensä takia, myös koska sen säilyminen taustaoletuksena uhkaa ihmiskunnan tulevaisuutta. Uusmaterialismeissa lupaavaa on tämän dualismin kritisoiminen ja niiden ongelmien esiin tuominen, joita tietoteorian ja ontologian pitäminen erillään tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että tämäkään riittää. Ongelmista pitäisi puhua selkeämmin ja yleistajuisemmin, jotta keskustelulla olisi laajempaa vaikutusta. Muidenkaan humanistien ei pidä tuudittautua valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja ajatella, ettei teknologiafriikkien utopioista kuitenkaan tule todellisuutta. Emme voi paeta kehitystä, kyse on vain siitä millaisia nämä kehityksen tulokset ovat. Voisiko olla niin, että ihminen todella voi viimein vaikuttaa kehityksensä suuntaan, ja millä tavalla? Tämä kehitys jää muotopuoleksi, jos emme selvitä itsellemme, mitä on ihminen ja mitä on elämä, mitä meidän on niillä syytä ymmärtää. Ajattelevien ihmisten tulee olla valmiita pureutumaan syvälle ilmiöihin ja täsmentämään keskeisimpiä käsitteitä yhä uudestaan ja uudestaan.
Pirkko Holmberg toimi Mustekalan päätoimittajana 2011-2013. Hän aloittelee jatko-opintoja aiheenaan Goethen käsitys havainnosta.
Viitteet:
(1) Transcendent Man (2009) ohj. Robert Barry Ptolemy.
(2) Heinämaa, Sara ja Tuomi, Ilkka (1989) Ajatuksia synnyttävät koneet. WSOY. s. 241-242.
(3) wikipedia.org/wiki/Mooren_laki
(4) ”Sinäkin olet transhumanisti” Transhumanistiliiton puheenjohtaja Jani Moliis Perttu Häkkisen haastattelussa Yle Radio 1:ssä (3.9.2013).
(5) Sandberg, Anders; Bostrom Nick (2008) “Whole Brain Emulation. A Roadmap” Technical Report #2008?3, Future of Humanity Institute, Oxford University
(6) Ks. esim. Heinämaa & Tuomi (1989) s. 170–171.
(7) Ks. esim. Stengers, Isabelle (2011) “Wondering about Materialism.” in The Speculative Turn. Continental materialism and realism. Edited by Levi Bryant, Nick Srnicek and Graham Harman. re-press. s. 368-380