Voiko perinnölle sanoa ei?
”Ystävä: varo merkitsijää, joka haluaa palauttaa sinut tietyn merkityn vallan alaiseksi!” (Hélène Cixous 2013, 65)
Kalevala. Metsä. Mannerheim. AGK. Halonen. Miehet, jotka ovat maalanneet sielunmaisemamme. Sorto. Riisto. Väkivallan mekanismit. Marginaali. Keskusta. Kokoomus. Yhtenäiskulttuuri. Kansallismaisema. Kansallispuku. Saamipuku. Saamipuvussa twerkkaaminen. Museot. Reliikit. Museoihin säilötyt esineet. Museoihin säilötyt esineet, jotka kantavat mukanaan historian väkivaltaa. Museoihin säilöttyjen väkivaltaa kuvaavien esineiden tunnustuksellinen uudelleen järjestely. Vaikka järjestäisin esineet tuhat kertaa uudelleen, saan vähemmän palkkaa ja huonommin töitä kuin ikäiseni valkoinen cis-mies, joka voi ironisesti työstää historian painolastia. Sitä on kulttuuriperintö. Että tiedostetaan Suomen olevan maailman tasa-arvoisimpia maita ja silti hyväksytään tämä, koska eihän niissä ikonisissa taiteilijoiden ikuistamissa istunnoissa ollut läsnä muita kuin valkoisia cis-miehiä. Jos ei ole osallistunut tähän ravintolapöydissä ja saunoissa tapahtuneeseen kansakunnanrakennusprojektiin, ei voi olettaa muuta kuin päätyvänsä vähän marginaaliin. Ja silti pitää muistaa olla kiitollinen koko ajan. Että saadaan tehdä taidetta vapaassa maassa. Että on apurahoja. Että marginaalistakin on teoreettisia mahdollisuuksia tulla nähdyksi. Ja kun huutaa tarpeeksi kovaa, voi joskus tulla kuulluksi. Mahdollisuudet paranevat koko ajan, keskustelukulttuuri on muuttunut, ja silti esimerkiksi Suomen satavuotisjuhlaa juhlistettiin saunoilla, villasukilla, lumimaisemilla ja kolikolla, johon puolivahingossa päätyy punavangin teloituksen representaatio.
Mitä enemmän ajattelen kulttuuriperintöä, sitä vähemmän varmuudella osaan sanoa mitä se tarkoittaa. Ehkä kulttuuriperintö on vähän niin kuin polku, josta Sara Ahmed kirjoittaa: jalat jättävät maahan jälkiä, joista toiston kautta tulee polkuja. Kun polkua lakataan käyttämästä, jälkiä ei synny ja polku häviää. Näkyvien ja olemassa olevien polkujen seuraaminen on sosiaalista sijoittamista, yhteiskunnan normien uudelleen tuottamista, subjektien synnyttäessä samoja linjoja, joita he seuraavat. Oletusarvoisten polkujen seuraaminen ei ole itsestäänselvyys, vaan seurausta paineesta, kuten Ahmed kirjoittaa. On mahdollista tuottaa myös toisenlaisia jälkiä: polkuja, jota syntyvät vastarinnasta ja kapinoinnista, siitä, että kieltäytyy uusintamasta aiempaa. (1)
Suomi on allekirjoittanut 2013 Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Kun Yle vuonna 2017 uutisoi tästä, artikkelin alussa kerrottiin laihialaisen nuukuuden ja ”siitä kerrottujen tarinoiden” olevan yksi Museoviraston ehdotuksista listalle. Itse artikkeli alkoi vitsillä: ”Miksi laihialaispossulla on puujalka? – Eihän nyt yhden joulukinkun takia kannata koko sikaa tappaa!” Stereotypioihin ja alueelliseen eriarvoisuuteen perustuvat vitsit ja eläimiin kohdistettu väkivalta ovat siis osa kulttuuriperimäämme, jota haluamme suojeltavan asetusten nojalla. Kulttuuriperinnön ymmärretään olevan hauras rakennelma, joka kaipaa jatkuvaa suojelua ja uudelleen tuottamista. Tämän pysyväksi oletetun rakennelman liikkuvuuden tunnistaminen tuottaa levottomuutta, kuten Michel Foucault toteaa kirjoittaessaan perinnön hauraudesta: ”Perintö ei ole hankittu ominaisuus, joka kasvaa ja jähmettyy, pikemminkin se on kasa erehdyksiä, halkeamia, heterogeenisiä kerroksia, jotka tekevät perinnöstä horjuvan ja uhkaavat sisältä tai alhaalta käsin haurasta perillistä.”(2) Listat tekevät perinnöstä pysyvämpää ja siten suojaavat hauraita perillisiä kaiken epävarmuudelta. Listoista päättävät taas voivat päätöksillään käyttää ja osoittaa valtaansa. Aineettomaan kulttuuriperintöömme kuuluvasta listasta lopullisen päätöksen tekee Sinisen tulevaisuuden kulttuuriministeri Sampo Terho.
Ylen kulttuuriperintöä käsittelevässä artikkelissa kerrotaan myös, kuinka ”suomalainen menee metsään suomenpystykorvan kanssa, kerää villiyrttejä ja sieniä, kun kerran jokamiehenoikeudet sen sallivat. Evääksi hän ottaa kalakukon ja palanpainikkeeksi sahtia.” Vaikka tunnistamme nämä asiat kulttuuriperintöömme kuuluviksi, kuinka moni tunnistaa ne omasta elämästään? Kenen kulttuuriperinnöstä oikeastaan on kysymys ja kenen tarinaa sen kautta kerrotaan?
Ehkä suhtaudun kulttuuriperinnön ajatukseen varautuneesti, koska en koe sitä omakseni. Tunnistan siinä esiintyvät asiat velvollisuutena, Ahmedin mainitsemina pakollisina polkuina, uudelleentuottamisen pakkona ja normina. En ole koskaan nähnyt poroa enkä tunnista suomenpystykorvaa, tai ollut savusaunassa. Minun kulttuuriperintöäni ovat ikimetsien sijaan 70-luvun kerrostalojen väliin jäävät metsäläntit, kalakukon sijaan Saarioisten valmispitsat, metsästä pidän vuosi vuodelta enemmän, mutta suurempaa kaipuuta koen Uudenmaankadun baareja ja Erottajaa kohtaan, oranssi metro, ei-natiivi-englanti yleiskielenä, kompleksinen suhde työhön ja toimeentuloon, Music Television mainostelevision sijaan, se, että Gallen-Kallelan Aino-triptyykissä nähdään kansalliseepoksen myyttisten hahmojen lisäksi nuorta tyttöä ahdisteleva vanha vaikutusvaltainen mies ja kyseenalaisia hakaristejä. Se, että tiedostan kulttuuriperintöni kuplaksi.
Vaikka toisenlaisiakin polkuja on alettu rakentaa ja kulttuuriperintöjen moninaisuus ei ole enää vain yhden kuplan sisäinen keskustelu, etenee työ hitaasti. ”Suomalaisen taiteen kentällä diskurssi interkulttuurisuudesta, ekslusiivisista ja alistavista valtarakenteista sekä toiseuttavista representaatioista on kuitenkin auttamattomasti jäljessä. Se on puutteellista ja usein olematonta. Hyviä intentioita ja tahtoa on usein enemmän kuin tietoa tai ymmärrystä. Instituutioista puuttuu diversiteetti ja monelta johtajalta, kuraattorilta, taiteilijalta ja tekijältä ymmärrys siitä, miten he omalla työllään ylläpitävät eriarvoistavia valtarakennelmia ja toiseuttavaa kuvastoa”, kirjoittaa Sonya Lindfors vuonna 2016 julkaistussa Toiseus 101 -tekstikokoelmassa (3). Tekstikokoelma on yksi avauksia julkisessa keskustelussa, joka vaatii paitsi erilaisia ääniä, myös valmiutta kuunnella, kuulla ja muuttaa omia ajattelun ja toiminnan malleja.
Kulttuuriperintö on tunnistamista, mutta myös piilottamista: arvoja, perinteitä, tietoa, uskomuksia, jotka ovat niin luonnollistettuja, että niitä on vaikea huomata. Se on jatkuvassa muutoksessa ja toisaalta jotain, jota pitää suojella. Se on loputtomia toistoja, jotka ”eivät edes välttämättä tunnista itseään toistoiksi. Niiden ilmeisyys on paljon kätketympää ja toiminta paljon monimutkaisempaa ja hienovaraisempaa.”(4) Kun kulttuuriperintö-termiin törmää, sillä viitataan usein nimenomaan johonkin aikansa eläneeseen ajattelutapaan, jolle itse olemme sokeita. Tatu ja Patu -hahmojen luojat Aino Havukainen ja Sami Toivonen puhuvat Helsingin Sanomien haastattelussa ”vääristyneestä kulttuuriperinnöstä”, joka tuottaa esimerkiksi tietynlaisia sukupuolirooleja ja ajatuksen maskuliinista neutraalina:
”Tatusta ja Patusta tuli alun perin poikia, koska kirjailijat halusivat varoa määrittelemästä hahmoja liian tarkasti. ’Kuvittelimme, että tyttöys olisi määritellyt niitä enemmän’, Toivonen tunnustaa. ’Se pohjautuu tietysti vääristyneeseen kulttuuriperintöön, jonka mukaan pojat ovat jotenkin neutraaleja toimijoita.’”(5) Lainaus osoittaa kulttuuriperinnön aineettomien vaikutusten havaitsemisen hankaluuden kulttuurin sisältä käsin sekä sen, kuinka kulttuuriperintö tuottaa normeja ja neutralisoi.
Kulttuuriperintö ja kansallisidentiteetti
Kun ajattelen kulttuuriperintöä, en voi olla ajattelematta nationalismia. Kulttuuriperintö perustuu sille, että suomalainen ei oikeuta toimintaansa ja olemassaoloaan pelkästään ajattelemalla ihmistä luomakunnan kruununa, vaan ajattelemalla suomalaista luomakunnan kruununa. Eikä mitä tahansa suomalaista. Suomi on aina ollut monikielinen, monikulttuurinen, monen näköinen ja laajalle hajaantunut – itäisellä ja läntisellä Suomella on vain vähän tekemistä toistensa kanssa. Tällainen kansa on vaikeasti yksimielistettävissä ja hankalasti hallittavissa. Juuri siksi kansallisidentiteetin rakentaminen on täällä vaatinut aktiivista ja väkivaltaista toimintaa, jonka avulla käsitys oikeasta suomalaisuudesta on iskostettu kansakunnan ymmärrykseen: selkeyttä on lisännyt kuvan yksipuoleisuus ja moninaisuuden karsiminen: omaa kuuluvuuttaan pönkitetään nauramalla yhdessä kansalaisuuttaan väärin toteuttaville.
Kulttuuriperintö on aineellisia objekteja ja aineettomia arvoja, jotka siirtyvät menneiltä sukupolvilta tuleville ja määrittelevät kollektiivista muistiamme, sitä mistä tulemme ja mihin olemme menossa – keitä olemme. Se on jaettua muistamista ja kollektiivista historiaa sekä näiden synnyttämää nostalgiaa: iskelmää ja lavatansseja, joita kaivataan vaikkei niissä olla koskaan käyty. Se on jaettu käsitys siitä, mitä suomalaisuus on (poikia ja variksia, hankia, ravintolassa istuvia taiteilijoita, järviä, suo ja kuokka, uhrautuvia äitejä, sinisiä silmiä, vaaleita hiuksia ja -nen päätteisiä nimiä, Jouko Turkka) ja mitä se ei missään nimessä ole (kaikki muu, uhkaava toinen ja vieras, joka esitetään stereotyyppien kautta tai kasvottomana joukkona), ja miltä tätä perintöä täytyy suojella. Saman kulttuuriperimän omaava joukko on syntynyt joukkoistamalla, luomalla yhtenäisyyttä sinne, missä yhtenäisyyttä ei ole ollut tai missä siitä nähdään olevan hyötyä. Yhtenäisyys syntyy eron teosta toiseen, ”paikkaamalla säröjä kansallistunteella”, kuten Hannah Arendt kirjoittaa ihmismassojen synnystä (6).
Taide, kulttuuri, viestintä ja koulutus ovat kaikki tulleet valjastetuiksi projektiin, jossa on rakennettu myyttiä vahvasta yhtenäiskulttuurista. Lopputuloksena on läpäisemätön valkoinen hegemonia, jossa soraäänille ei ole ollut sijaa eikä kulttuurille merkityksellisiä symboleita ole sopinut kyseenalaistaa. Hyvänä esimerkkinä tästä on ollut hakaristi, jonka käyttö lähes missä tahansa muualla on vähintään kyseenalaista, mutta Suomessapa onkin parempi hakaristi kuin muualla, eikä oikeastaan edes ollenkaan sama hakaristi, vaan ”erillishakaristi”(7) ja ”lentomerkki”(8), joten mitäpä sen käyttöä peittelemään. Tämän hegemonian ulkopuolelle jää epämääräinen ja uhkaava toinen, jota kulttuuriperintö tuottaa ja ylläpitää. Kulttuuriperintö on ideologinen valtakoneisto, sillä sen toimintajärjestelmä kattaa ideologisia valtakoneistoja: uskonnon, koulutuksen, perheen, puoluepolitiikan jne. Ideologisten valtakoneistojen erityispiirre on, että ne ”toimivat lähes huomaamattomasti, piilevästi ja vertauskuvallisesti. Ne saavat ideologian näyttämään asianmukaiselta, itsestään selvältä ja luonnolliselta.”(9)
Kohti moninaisempaa kertomusta
Kun kulttuuriperimä kerran tunnustetusti elää ja on jatkuvassa muutoksessa, voimme myös vaikuttaa siihen, millaista kulttuuriperintöä luomme ja kenen tarinoita kerromme. Siihen sisältyvä toisto, joka on tuottanut kulttuuriperinnön, tarjoaa myös mahdollisuuden sen uudelleen arviointiin: ”Strategisesti käytetty toisto eroaa tietämättömästä toistosta siinä, että se kantaa mukanaan muutoksen siemeniä.”(10) Trinh T. Minh-ha kirjoittaa Maailma vieraana maana-tekstissä tästä samasta purkamisen sudenkuopasta todeten, että ”toiselle” tarjoutuva tila ei ole sama kuin näkyväksi tehdylle: ”Muutokselle kyllä luodaan tilaa ja tarjotaan tilaa, mutta tuon tilan pitäisi pysyä miehittämättömänä.”(11)
Kulttuuriperintöä tarinoineen tuottamisen ja tukemisen lisäksi myös puretaan esimerkiksi taiteessa. Tästä ajatuksesta lähti liikkeelle myös vuonna 2017 toteutettu Totuus Suomesta-projekti, jossa Porin kulttuurisäätö halusi osoittaa Suomen satavuotisjuhlavuoden virallisen ohjelman ongelmallisen yksipuoleisuuden ja kutsui yli sata tutkijaa ja taiteilijaa pohtimaan kanssaan, mitä on Suomi vuonna 2017. Etenkin Kallio Kunsthallessa esillä ollutta osuutta yhdessä työstänyt työryhmä törmäsi jatkuvasti siihen, kuinka mahdotonta kulttuurin käsitteleminen kulttuurin sisältä käsin on. Kuinka purkaa representaatioita niin, että ei päädy vahingossa joko vahvistamaan niitä tai toisaalta täyttämään purettujen rakenteiden paikalle jäänyttä tyhjää tilaa yhtä kestämättömillä materiaaleilla? Kuinka edes tunnistaa luonnollistettuja rakenteita ja ajattelutapoja niiden keskellä kasvaneena ja elävänä, miten löytää uusia kieliä niiden käsittelemiseen, mutta siten, että kielessä on vielä ymmärrettäviä elementtejä? Kuinka luoda mainittua miehittämätöntä tilaa?
Työryhmä antoi ajattelulle erilaisia muotoja tuoksuista julkisen tilan ja taiteen analyyseihin, dialogeista työpajoihin, kartoista kuviin. Kansallisen katseen kohteena-tekstissään historioitsija Miika Tervonen kirjoittaa: ”Michael Billington on esittänyt, että nationalismin ydin ei ole uusnatsien soihtukulkueissa tai edes kevätjuhlien Maamme-laulussa, vaan meitä ympäröivissä arkisissa, usein lähes huomaamattomissa vihjeissä ja symboleissa. Kun TV-studion digitaalisessa tyhjiössä leijuva tyhjä logomainen sääkartta kuvaa ’meidän’ säätämme, se sekä kansallistaa luonnon että luonnollistaa kansan rajaten itsestäänselväksi esitetyn viipaleen kaksiulotteista todellisuutta. Kasvamme jokapäiväisten vihjeiden kautta näkemään maailman kansallisen katseen kautta. Tämä katse redusoi monimutkaista todellisuutta; se essentialisoi, sulkee ulos ja asettaa vastakkain; se tuottaa sokeita pisteitä ja kollektiivisia muistinmenetyksiä.”(12) Kuvataiteilija Erno-Erik Raitanen keskittyi teoksessaan siihen, kuinka tätä kansallista katsetta jatkuvasti tuotetaan julkisessa tilassa taiteen avulla, ja kuinka taide voisi mahdollisesti myös auttaa kyseisen rakenteen purkamisessa: ”Meidän tulisi demokratisoida päätöksentekoa julkisesta taiteesta ja avata keskustelua siitä, minkälaisten ideologioiden representaatioilla meidät ympäröidään.”(13) Kuraattoriduo nynnyt esitti Sodanajan naisen muistomerkin äärellä kysymyksiä, jotka tulisi esittää jokaisen (julkisen)taideteoksen kohdalla: Kenelle muistomerkki on tarkoitettu? Mitä opin tältä teokselta? Mitä se saa minut tuntemaan? Miten se saa minut muistamaan? (14) Esitimme paljon kysymyksiä, mutta löysimme vain vähän lopullisia vastauksia. Onneksi keskustelu jatkuu, eivätkä lopullisetkaan vastaukset oli aina lopullisia.
Berliinin 2018 biennaalin kuraattori Gabi Ngcobo kirjoittaa We don’t need another hero -nimisen, historiallisia risteyskohtia tutkivan biennaalin yhteydessä tuntemattoman kielen asuttamisesta(15), mutta kuinka tunnistaa tuntematon? Täysin uutta on mahdoton tunnistaa, se on käsittämätön ja semioottinen psykoosi – vasta tunnistaminen johtaa huomioimiseen ja välittämiseen. Ngcobon tekstissä kaikuvat Hélène Cixoun ajatukset (nais)kielestä alueena, joka on vasta löytymäisillään, joka tuhoaa ja särkee, mutta myös ennakoi tulevaa: ”Koska uuden diskurssin luomiseen ei ole mitään paikkaa – on pelkkä tuhatvuotinen, kuivuutta rakoileva maa –, sanoillani on vähintään kaksi puolta ja päämäärää: tuhota ja särkeä mutta myös ennakoida odottamatonta ja valmistella tulevaa.”(16)
Kuraattorina, tutkijana, taiteilijana ja aktivistina tulee kamppailleeksi tämän tuhoamisen ja uuden ennakoimisen rajalla, jossa uusi on mahdollisuus ja välttämättömyys, mutta jotta raivatusta polusta tulee seurattava, on askelmerkkien oltava tunnistettavia. Kulttuuriperintö tarjoaa tällaisia askelmerkkejä: joitakin tuhottaviksi, joitakin säilytettäviksi ja monia uudelleenarvioitaviksi. Jo ajatus ”kulttuurista” ja ”perinnöstä” vaatii uudenlaista tarkastelua. Ehkä siihen on helpompi suhtautua, jos perintöä ajattelee harvalle ja valitulle joukolle lankeavan edun tai taakan sijaan jakamisen kautta: on aina vielä mahdollista muuttaa asenteita maailmaa ja niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa sen jaamme.(17)
Ilmastonmuutoksen keskellä ja ihmiskunnan kulkiessa kovaa vauhtia kohti todennäköistä tuhoaan tuntuu kulttuurin ja kulttuurien sekä näiden perimäjärjestyksen miettiminen jossain määrin merkityksettömältä. Maailma ei ole teidän tai meidän, sillä ei ole omistajuutta. Kulttuuriperintö antaa meille luvan uskoa, että näin olisi. Kulttuuriperintö on kulttuurista pääomaa, erottautumisen väline. Se on etuoikeus, joka maailmanlaajuisen ekokriisin kynnyksellä on kyseenalaistettava. Huoli kansakunnasta on mitätön suhteessa huoleen maailmasta, jota me ihmiseläiminä asutamme. Kuten Judith Butler argumentoi, on olemassaolemisemme ja säilymisemme riippuvaista kyvystä toimia ja elää yhdessä: ”And it is not as ’humans’ that we are bound together, but human animals whose survival depends on the workable political organization of social conditions of both unwilled proximity and interdependency. Of course, it is possible, even actual, to try to allocate death to others and reserve life for oneself, but that is to fail to understand that the life of the one is bound to the life of the other, and that certain obligations emerge from this most basic social condition.”(18) – Elämämme on aina sidottu toisiin elämiin, ja se merkitsee velvollisuutta. Yhtenä tähän velvollisuuteen kuuluvana tehtävänä on kulttuuriperinnön uudelleen määrittely: ymmärrys siitä, että meitä koskettaa koko maailma ja me kosketamme koko maailmaa. Ilman tätä ymmärrystä ei jäljellä pian ole enää mitään perittävää. Bruno Latour muotoilee tämän kulttuuriperinnölle, historialle ja tulevaisuudelle asetetun haasteen Facing Gaia -teoksessa seuraavasti: in the face of what is to come, we cannot continue to believe in the old future if we want to have a future at all. Jos haluamme, että voimme vielä kuvitella tulevaisuuden, on se kuviteltava täysin uudelleen.(19)
Teksti: Anna Jensen
Viitteet:
(1) Sara Ahmed: Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others (2006), 16-18
(2) Foucault / Nietzsche 2003, 75.
(3) http://urbanapa.fi/wp-content/uploads/2012/10/TOISEUS-101-näkökulmia-toiseuteen.pdf
(4) Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy: Natsimyytti. Suom. Merja Hintsa ja Janne Porttikivi. 2002. Tutkijaliitto. S. 10.
(5) Helsingin Sanomat C3 23.9.2018.
(6) Hannah Arendt: Totalitarismin synty. 2013. Vastapaino. S. 388.
(7) Viime vuosina tämän ”erillishakaristin” käsitettä ja ns. Suomalaisen hakaristin riippumattomuutta natsismista on alettu kyseenalaistaa, viimeisimpänä Ville Similä Helsingin Sanomissa 30.9. ”Hakaristin ihailijasta tuli natsi”-artikkelissa. (A18-A19).
(8) Kuten Aviaton Shopin mukimainos HS 14.10.2018 kertoo.
(9) Vänskä, Annamari: Vikuroivia vilkaisuja. Ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus. 2006. Taidehistorian seura. S. 18.
(10) Trinh T. Minh-ha 1995, 252.
(11) ”Muutokselle kyllä luodaan ja tarjotaan tilaa, mutta tuon tilan pitäisi pysyä miehittämättömänä. Negatiivisuuden (isännän määrittelemän toiseuden) hyväksyminen on johtanut uuteen positiivisuuteen (toiseuden identiteetin takaisin voittamiseen), joka puolestaan avautuu sarjaksi uusia negatiivisuuksia ja positiivisuuksia (toiseuden kyseenalaistamiseen ja uudelleen nimeämiseen määrittelemällä sekä isäntä että tämän toinen uudelleen). Purkaessaan näkymätöntä toinen voi vain rakentaa näkyvissä olevasta käsin ja päinvastoin. Sillä pelkästään rakentaessaan (positiivinen vahvistaminen) hän on vaarassa laajentaa aluettaan omalla kustannuksellaan; ja pelkästään purkaessaan (nihilistinen negaatio) hän taantuu helposti kieltämään kaiken (isäntänsä alter egon nimissä). (Trinh T. Minh-ha: ”Maailma Vieraan maana”, teoksessa Kuva ja Vastakuvat toim. Leena-Maija Rossi, 1995 Gaudeamus. S. 249).
(12) Totuus Suomesta 2017, 12.
(13) Totuus Suomesta 2017, 18.
(14) Totuus Suomesta 2017, 14—15.
(15) Ngcobo tarjoaa yhden ehdotuksen tähän katalogista löytyvässä kuraattorien keskustelussa: “But I think it’s something we always have to think about – how to disrupt what we ‘know’. I think we can treat the word ‘exhibition’ as a convenience. It’s is an exhibition because we do it within the convenience of the term ‘exhibition’. But I think the question of how to disrupt the form of an exhibition, how to make unfamiliar, should never leave us.” 10th Berlin Biennale for Contemporary Art catalog s. 19, 35.
(16) Cixous, Hélène: Medusan nauru 2013, 35-36.
(17) 10th Berlin Biennale for Contemporary Art catalog s. 20.
(18) Judith Butler: Frames of War. When Is Life Grievable? 2016. Verso. S. xxx.
(19) Bruno Latour: Facing Gaia. Eight Lectures on the New Climatic Regime. 2017. Polity. S. 245.
Kirjallisuus:
Ahmed, Sara (2006): Queer Phenomenology. Orientations, objects, others. Duke University Press.
Arendt, Hannah (2013): Totalitarismin synty. Suom. Matti Kinnunen. Vastapaino. Tampere.
Butler, Judith (2016): Frames of War. When Is Life Grievable? 2016. Verso.
Cixous, Hélène (2013/2010): Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Suom. Heta Rundgren & Aura Sevón. Tutkijaliitto. Helsinki.
Foucault, Michel (2003): Foucault/Nietzsche. Suom. Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto. Helsinki.
Lacoue-Labarthe, Philippe ja Nancy, Jean-Luc: Natsimyytti. Suom. Merja Hintsa ja Janne Portikivi. 2002. Tutkijaliitto
Latour, Bruno (2017/2015): Facing Gaia. Eight Lectures on the New Climatic Regime. Transl. Catharine Porter. Polity Press.
Minh-ha Trinh T. (1995): Maailma Vieraan maana, teoksessa Kuva ja Vastakuvat toim. Leena-Maija Rossi. Gaudeamus.
Toiseus 101. Näkökulmia toiseuteen (2016). Toim. Sonya Lindfors. UrbanApa. Helsinki.
Vänskä, Annamari: Vikuroivia vilkaisuja. Ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus. 2006. Taidehistorian seura.
We don’t need another hero. 10th Berlin Biennale for Contemporary Art catalog. 2018