Teorian tausta
Kaupungit, suurkaupungit, metropolit saivat 1900-luvun alussa aivan erityistä huomiota osakseen. Teollistumisen aiheuttama muuttoliike toi yhä enemmän ihmisiä kaupunkeihin, minkä seurauksena kaupunkien elämänmuoto herätti luonnollisestikin kiinnostusta ja tutkimuskysymyksiä. Myös matkailu kaupunkeihin lisääntyi erilaisten kulkuvälineiden ja teknisen kehityksen myötä. Uudenlaisesta urbaanista elämäntavasta oli tullut trendi ja uuden ajan symboli. Tämä innoitti monia eri alojen teoreetikoita pohtimaan kaupungistumista, kaupunkielämää ja kaupunkien omaa identiteettiä.
Ihmiset ovat kautta historiansa asuneet erilaisissa ja erikokoisissa yhteisöissä. Kaupunkimainen asuminen erosi jo varhaisessa vaiheessa maaseudulla asumisesta, mutta pitkään kaupungit olivat kooltaan kohtalaisen pieniä ja niiden olemassaolo perustui tarpeelle ja käytännöllisyydelle. Moderni aika (katsotaan alkaneen 1700-luvun valistuksesta) ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen ja tekninen kehitys loivat aivan uudenlaisen kaupungin ja uudenlaisen kaupunkielämän. Vaikka edelleen kaupunki palveli monia käytännöllisiä tarpeita, se sai myös arvon itsessään. Kaupungit rupesivat houkuttelemaan ihmisiä kaupunkeina ja niihin syntyi omanlainen identiteetti. Ne pystyivät vastaamaan modernin ajan individualistisiin haasteisiin.
Teknologian kehityksellä ja teollistumisella on tässä kaupungistumisprosessissa erityinen asema. Teollistuminen loi kaupunkeihin työpaikkoja ja näin vaikutti kaupunkien kasvuun ja uusien kaupunkien syntyyn. Se mahdollisti myös ihmisten nopeamman liikkuvuuden ja matkustamisen kaupunkeihin. Erityisesti Yhdysvalloissa tämän uuden teknisen kehityksen luoman kaupungin symboliksi nousivat pilvenpiirtäjät, jotka symboloivat uutta modernia kaupunkielämää.
Vaikka urbaani elämäntapa, nopea kaupungistuminen ja kaupunkien teollistuminen olivat uusia ilmiöitä, niin monet kaupungit olivat olleet olemassa jo jopa satoja vuosia. Jokaisen kaupungin moderni elämänmeno oli kuitenkin yhtä aikaa yksilöllinen ja suodattui esiin kaupungin kantaman oman historiallisen kulttuuriperinnön läpi.
Yksi merkittävimmistä 1900-luvun alun modernia elämää ja sen ilmenemismuotoja suurkaupungeissa havainnoinut ja analysoinut teoreetikko oli sosiologi ja esteetikko Georg Simmel. Suomessa samoihin aikoihin kirjoituksia kaupungeista ja niiden elämästä ja esteettisistä ulottuvuuksista julkaisivat mm. Sigurd Frosterus ja Gustaf Strengell. Modernin aja kaupunkien ja metropolien elämän ja ilmapiirin kuvaukset ja analyysit tarjoavat edelleen hyvän pohjan tarkastella kaupunkien identiteettiä, kulttuuriperintöä ja omaa yksilöllistä ilmapiiriä.
Teoreetikot Simmel, Frosterus ja Strengell
Georg Simmel (1858-1918) oli saksalainen monipuolinen modernin elämäntyylin teoreetikko. Parhaiten hänet tunnetaan sosiologina, mutta hänen aihepiirinsä ja tapansa tarkastella ympäristöään ja ilmiöitä ovat hyvin esteettis-filosofiset.
Yksi tunnetuimmista kaupungin sosiaalista elämää tarkastelevista kirjoituksista on Georg Simmelin essee ”Suurkaupunki”. Simmeliä kiinnosti kaupunkeihin muodostunut omanlainen sosiaalinen elämänmuoto, ja hän osasi taitavasti linkittää tämän ilmiön sen ajan muihin modernisaation ilmiöihin ja ulottuvuuksiin. Hänen kirjoituksensa pohjaa ajatukselle jokaisessa kaupungissa olevalle erityiselle ilmapiirille, joka on muodostunut historian saatossa. Kaupungin identiteettiä ymmärtääkseen on tärkeää tuntea sen historia ja alueen kulttuuriperintö.
Simmelin ajattelussa ja sosiologisessa tarkastelussa olennaisena piirteenä ovat erilaiset dualismit. Hänen huomionsa ovat ilmiöissä, jotka loogisesti ajatellen sisältävät toisensa poissulkevat elementit. Hänen havainnoissaan sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus luovat ”kolmannen” vaihtoehdon, jossa nämä tekijät ovat logiikan vastaisesti mahdollisia yhtä aikaa. Näin syntyviä erilaisia sosiaalisia ilmiöitä kuvastaa ja leimaa tuo ”kolmannen” vaihtoehdon dynamiikka.
Sigurd Frosterus (1876-1956) oli hyvin monipuolinen teoreetikko. Hänellä oli sekä teoreettisen filosofian tohtorin tutkinto että käytännönläheisempi arkkitehdin tutkinto. Hänet tunnetaankin Suomessa parhaiten Stockmannin tavaratalon suunnittelijana. Frosterus tarkastelee kaupunkia Simmelin tapaan oman ruumiillisen kokemuksen kautta. Tunnelmien ja havaintojen lomassa on myös matemaattisen tarkkoja analyysejä arkkitehtuurisista yksityiskohdista tai niiden muodostamista kokonaisuuksista. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti uuden tekniikan tuomiin mahdollisuuksiin kaupunkien kehityksessä, suunnittelussa ja kokonaisuuden hallinnassa.
Kolmantena teoreetikkona on Gustaf Strengell (1878-1937), jolla on aiheeseen varmasti kokonaisvaltaisin ote. 1920-luvullaan julkaistussa kirjassa Kaupunki taideluomana hän vertailee erilaisia kaupunkirakennustyylisuuntia aina keskiajasta nykypäivään. Huomio on juuri kokonaisuudessa ja siinä, että uusi individualistinen arkkitehtuuri tuntuu ajavan kokonaisvaltaisen kaupunkirakennustaiteen ohi. Gustaf Strengell on esittelemistäni teoreetikoista ainoa, joka on myös huolissaan modernin vaikutuksesta kaupunkikuvaan.
Siinä missä Simmel ja Frosterus ottivat kaupunkianalyyseihinsä mukaan modernin käsitteen laajemmassa mielessä huomioiden siihen kuuluvat muutokset ja elämäntavat, Strengell pitäytyy tarkastelussaan lähes puhtaasti arkkitehtonisissa yksityiskohdissa ja teknisissä toteutuksissa. Kaupunki edusti hänelle ennen kaikkea rakennettua kokonaisuutta. Strengellin kirjoituksissa ja ajattelussa kaupunki ei ollut sosiologinen tutkimuskohde vaan täysin esteettinen ja taiteellinen kokonaisuus.
Kaupunkifilosofia
Simmelimäinen kaupunkisosiologia
Suurkaupungeissa ja suurkaupunkielämässä simmelmäisen dualismin muodostavat kaksi toisistaan poikkeavaa individualismin muotoa: yksilöllinen riippumattomuus ja persoonallinen ainutlaatuisuus. Ensimmäinen individualismin muoto on peräisin 1700-luvulta, kun modernin aikakauden alkutaipaleella ihanteena oli yksilön vapauttaminen yhteiskunnan ja uskonnon ikeestä toteuttamaan kaikista löytyvää oikeaa inhimillisyyttä. Toisena muotona on 1800-luvulla syntynyt individualismi, jossa vapauden lisäksi korostettiin yksilön erityisyyttä ja ainutkertaisuutta pitkälle viedyssä työnjaossa. Tämä ainutlaatuinen ja erityinen sekä suorastaan korvaamaton yksilö oli kuitenkin jälleen entistä riippuvaisempi kaikista muista ainutlaatuisista yksilöistä ympärillään.
Vain kaupunkiympäristössä nämä molemmat individualismin puolet pääsevät toteutumaan yhtä aikaa. Suurkaupunki mahdollistaa yksilön riippumattomuuden yhteisöstä ja sen ennakkoluuloista aivan eri tavalla kuin esimerkiksi maaseutu tai pikkukaupunki. Pienemmissä yhteisöissä yksilöllä on vähemmän liikkumatilaa. Suurkaupungin tarjoamat monipuoliset elämänmuodot ja -piirit mahdollistavat yksilön laajemman vapauden ja itsensä kehittämisen. Toisaalta tämän vapauden kääntöpuolena on, että suurkaupungissa ihminen voi olla paljon yksinäisempi ja tuntea itsensä hylätyksi. Suurkaupunki ei ole riippuvainen yhdestäkään yksilöstä.
Kaupungeissa ihmisen luontainen kamppailu luontoa vastaan on muuttunut kamppailuksi toisia ihmisiä vastaan. Tämä tekijä on omiaan korostamaan eroavaisuuksia ihmisten välillä. Tämän lisäksi suurkaupungit ovat olleet aina pitkälle viedyn työnjaon kehtoja. Suuri määrä ihmisiä pienellä alueella lisää kilpailua työntekijöiden välillä ja pakottaa heidät erikoistumaan säilyttääkseen asemansa. Näin suurkaupungeissa paljastuu kaikille yksilöille ominainen erityisyys ja ainutkertaisuus, johon yhdistyy vapaus muista. Tämä on juuri Simmelin ”kolmas” ulottuvuus kaupungissa, kun erilaisuutemme muista osoittaa meille olevamme vapaita muiden sanelemista elämäntyyleistä.
Kaupunki kokonaistaideteoksena
Kun tunnetut metropolit olivat saavuttaneet uudenlaisen aseman varteenotettavana elämän muotona, sai kaupunkien suunnittelu uudenlaista huomiota ja arkkitehdit kilpailivat erilaisilla visioilla kaupunkikuvan ilmeestä. Esimerkiksi suomalainen teoreetikko Gustaf Strengell julkaisi 1930-luvulla useita sanomalehtiartikkeleita Helsingin arkkitehtuurista ja yleisilmeestä.
Yksi tämän ajan ilmiö oli kaupunkien analysoiminen kokonaistaideteoksina. Vaikka voidaan kyseenalaistaa se, onko kaupunkien arvioiminen kokonaisuuksina edes mielekästä, mielestäni tämä ajattelutapa heijastaa hyvin ajan henkeä kaupunkeja kohtaan. Ne olivat saavuttaneet aseman omina yksikköinä, jotka ansaitsivat tarkastelua. Teollisuuden lisääntyessä monet kaupungit olivat kasvaneet nopeasti, eikä uusien alueiden suunnitteluun ja esteettisiin puoliin ollut välttämättä ehditty kiinnittää huomiota. Vuosisadan vaihteessa museoliike ja kulttuuriperinnön arvostus alkoivat nostaa päätään. Sen puitteissa kasvavissa kaupunkikeskuksissa ruvettiin pohtimaan vanhan rakennustaiteen arvoa, kun uusia alueita rakennettiin vanhojen ympärille tai jopa niiden tilalle.
Simmelin ajatus uudesta individualismista ja erottautumisesta heijastui mielestäni myös siihen tapaan, jolla kaupunkeihin suhtauduttiin ja miten niitä analysoitiin. Jokaisella kaupungilla oli oma identiteetti. Kuuluessaan yhtenäiseen ryhmään nimeltään suurkaupungit, ne yrittivät samanaikaisesti erottautua omina itsenäisinä yksikköinään tuosta ryhmästä. Tämä sama logiikka päti myös kaupungin sisäiseen suunnitteluun ja tarkasteluun kokonaisuutena. Kaupunki haluttiin nähdä yhtenä yksikkönä, vaikka yksittäiset arkkitehdit uuden individualismin nimissä suunnittelivatkin yksittäisiä huomiota kerääviä rakennuksia.
Simmelin kaupunkianalyysit eivät analysoi modernia elämää näissä kaupungeissa, vaan ovat lähes taidekritiikin kaltaisia kirjoituksia, joissa kaupunki nähdään kokonaisena ja yhtenäisenä taideteoksena. Olennaista hänen analyysissään on kaupunkien omaleimainen ilmapiiri, joka on tiiviisti yhteydessä kaupungin historian ja henkisen kulttuuriperinnön kanssa.
ILMAPIIRI = HISTORIA + HENKINEN KULTTUURIPERINTÖ
Tässä on hyvä huomioida myös Simmelin ajattelussa ilmenevät käsitykset ajasta ja taiteesta. Aika on jatkuvaa liikettä, jota ei voi eikä edes tulisi yrittää pysäyttää esim. taiteen avulla. Tuon liikkeen tulisi näkyä myös taiteessa. Ajan kolme ulottuvuutta, menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Jatkuvan muutoksen ajatus pätee myös kulttuuriperinnön käsitteeseen. Myös kulttuuriperintö ja perintö yleensä ovat jatkuvassa muutoksessa olevia ilmiöitä. Jokainen sukupolvi lisää jotain omaa seuraavalle sukupolvelle menevään perintöön. Toisaalta jokaisen sukupolven aikana jää jotain vanhasta pois. (Kulttuuri)perintö ei ole koskaan ns. valmis. Se uudistaa itsensä jokaisessa ajassa.
Jokaisella kaupungilla on oma psyyke, joka on koettavissa ja aistittavissa ruumiillisesti vain käymällä itse kaupungissa. Se on kehittynyt kaupungin psyykkisestä ja henkisestä kasvusta historian saatossa. Tämän prosessin seurauksena kaupungille on syntynyt ominainen ilmapiiri ja tunnelma. Historia näyttäytyy fyysisesti kaupungin kerrostumissa. Ajan jatkuva liike muokkaa kaupunkia ja jokainen aikakausi jättää siihen merkkinsä.
Frosterus oli koneromantikko. Hän ihaili modernin aikakauden teknisiä saavutuksia ja estetisoi uusia koneita ja niiden tuomia mahdollisuuksia. Moderni suurkaupunki raitiovaunuineen, metroineen, tavarataloineen ja jopa autoineen oli Frosterukselle kuin tekeillä oleva taideteos. Modernissa kaupungissa Frosterus näki taiteella olevan mahdollisuuden palata renessanssia edeltäneeseen olemukseen osana ihmisten elämää ja arkea.
Niin Simmelin kuin Frosteruksenkin ajattelussa ihmisen luomassa kaupunkiympäristössä luonto kohtaa hengen. Frosteruksella tämä ajatus perustui vielä selvemmin arkkitehtuuriseen tarkasteluun ja ratkaisuihin.
KAUPUNKIYMPÄRISTÖ = LUONTO + HENKI
Maiseman rikkaus ja kauneus on peräisin ihmisen kädestä.
Liike on myös Frosterukselle keskeinen modernia kuvaava käsite. Modernin kaupungin kohdalla hän käytännöllisenä arkkitehtina liittää sen kaupungin sisäiseen liikkeeseen ja ihmisten virtaukseen ja sen ohjaamiseen. Kaikki suunnitelmallisuus tähtää tehokkaaseen toimintaan ja jatkuvaan liikkeen ohjaamiseen. Kaupunkisuunnittelun onnistuminen näkyy siinä, miten se onnistuu ohjaamaan suurkaupungin ihmisvirtoja ja kaupunkiin kuuluvaa jatkuvaa liikettä.
Esimerkkinä tästä voi mainita Stocmannin tavaratalon. Frosteruksen suunnitelmassa Stockmannin keskusaukealta voi yhdellä silmäyksellä nähdä, missä etsimänsä osasto sijaitsee. Näin ihmismassa ohjautuu sujuvasti ympäri tavarataloa.
Gustaf Strengell on esittelemistäni teoreetikoista ainoa, joka on myös huolissaan modernin vaikutuksesta kaupunkikuvaan. Hänen mukaansa kaupunkisuunnittelun ideologisena pohjana tuli olla yhteiset arvot ja kaupungin oma historiallinen merkitys. Itsekkäät individualistiset arvot yksittäisten rakennusten suunnittelussa eivät saaneet ajaa kokonaiskuvan yli.
Strengell ymmärtää kuitenkin itse, kuinka suuri haaste on asettaa kokonainen kaupunki taideteoksen asemaan. Kun taideteoksen yhtenä keskeisenä ominaisuutena on sen muuttumattomuus kerran valmistuttuaan, kaupunki puolestaan on jatkuvassa muutoksessa olematta koskaan todella valmis. Kaupungeissa on kuitenkin selkeitä yhtenäisiä osia, jotka on suunniteltu kerralla ja useasti saman arkkitehdin tai kaupunkisuunnittelijan toimesta ja toteutettu kokonaisuuksiksi.
Strengell analysoi kaupunkia taiteellisena organismina, jossa olennaista on, että sen eri osat ovat oikeassa suhteessa toisiinsa ja kokonaisuuteen nähden. Frosteruksen ja Simmelin tavoin Strengell piti liikettä tärkeässä asemassa kaupungissa. Kaupunkisuunnittelutaide perustui tarpeelle ohjata tätä liikettä. Liike tarkoitti hänelle kuitenkin kahta asiaa. Fyysisen liikkeen lisäksi kaupunkirakennustaiteellisilla ratkaisuilla ohjattiin katseen liikettä kaupungissa. Katseella ja sen liikkeellä havainnoitiin juuri kaupungin esteettistä ja taiteellista arvoa.
Liikettä ohjaavat kaupunkisuunnittelutaiteen osat ovat katu ja aukio. Katu johtaa liikettä ja sen tarkoitus on jatkuvasti viedä sitä eteenpäin. Liikkeen nopeutta ja sujuvuutta määrittää katuja reunustavien katuseinämien (talojen) plastiikka. Kadut johtavat liikkeen aukiolle, jossa se näkyvästi pysähtyy. Aukion tärkein elementti on tilatuntu. Tilatuntu oli suurin keskiaikaisissa ja renessanssin aukioilla, jotka olivat suljettuja. Empire kadotti tilatunnun rakentamalla mahdollisimman suuria aukioita, joiden saapumisväylät olivat avoimia.
Helsinki
Helsingin historia
Päästäksemme käsiksi Helsingin omaan yksilölliseen ilmapiiriin tai psyykeeseen, on tunnettava Helsingin historiaa ja sen mukanaan tuoma kulttuuriperintö. Historiaa selvitettäessä on aina mietittävä, että mitä maantieteellistä aluetta tutkitaan. Onko kohteena alue, jota on aikainsaatossa kutsuttu Helsingiksi vai alue, joka jää nykyisen Helsingin kaupungin rajojen sisään. Tässä artikkelissa tarkastellaan kaikkien niiden alueiden elämää, joita on historian aikana kutsuttu Helsingiksi
Esihistoria ja keskiaika
Helsingin seudulta on löydetty esihistoriallisia jäänteitä metsästäjä-keräilijäkansoista. Löydökset ovat viitanneet sekä lännen ja idän että etelän kulttuureihin. Pysyviä asuinsijoja on löytynyt ympäri Uuttamaata, mutta Helsingin alueelta on puutetta vakinaisen asutuksen näytöstä. Vakituisempi asutus on ollut pohjoisempana Hämeessä, mistä kyllä tultiin metsästämään ja kalastamaan Suomenlahden rannalle.
Varmaa tietoa asutuksesta löytyy vasta keskiaikaisista asiakirjoista. Vesistöjen ja meren vaikutus oli merkittävä keskiaikaisen uudisasutuksen määräytymisessä. Vesi määräsi ihmisten kauppa- ja liikennöintiväylät. Pohjois-eteläsuunnassa liikuttiin Vantaanjokea pitkin, joka yhdisti Hämäläiset jopa Tallinnaan asti. Toisaalta länsi-itäsuunnassa liikuttiin Karjaa-Inkoo–Porvoo-väliä ja myöhemmin Turku—Viipuri-väliä maanteitä pitkin.
Suomalaista asutusta oli siis siirtynyt lähinnä Hämeestä lähemmäksi merenrantaa sekä pitkin Vantaanjoen vartta. Keskiajalla viimeistään 1200-luvulla Ruotsista tulleet uudisasukkaat valtasivat rannikkoalueet ja heistä tuli alueen valtakansaa. Helsingin alueelle asettuneet ihmiset tulivat mitä ilmeisimmin Hälsinglandista ja rupesivat näin ollen kutsumaan uutta asuinpaikkaansa samalla nimellä. Ilmeisesti Vantaanjokea kutsuttiin alkuun nimellä Hälsingäå, josta yleistyi koko alueelle nimi Helsinge. Alueella olleet suomalaiset jatkoivat edelleen alueen kutsumista sen suomenkielisellä nimellä Vantaa.
Ensimmäinen tunnettu vakituinen asutus Vironniemellä sijaitsi Töölössä. Töölön kylä sijaitsi 1300-luvulla Töölönlahden rannalla. Elämä oli raskasta ja olot armottomat. Maantieteellisesti ja ilmastollisesti Töölönlahden ranta oli erittäin haastava asuinpaikka keskiajalla.
Vanha Helsinki, Vantaan Helsinki
Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin Vantaanjoen suulle 1550. Motiivit uuden kaupungin perustamiselle olivat hyvin poliittiset. Kustaa Vaasa oli tyytymätön Hansakauppaan ja halusi irrottaa Ruotsin talouselämän Saksan valvonnasta. Tähän tarvittiin oma kauppakaupunki, joka pystyi kilpailemaan Tallinnan kanssa. Helsingin perustaminen osuu myös sotilaalliseen odotusaikaan, kun valmistauduttiin aseelliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Helsingin perustaminen palveli myös näitä sotapoliittisia tarpeita.
Kaupungin perustamisasiakirjana pidetään Kustaa Vaasan kauppa- ja purjehdussääntöä, joka on annettu 1.helmikuuta 1550. Kesäkuussa alkoivat neuvottelut, joiden tarkoitus on pakkosiirtää Rauman, Ulvivan, Porvoon ja Tammisaaren porvarit uuteen kaupunkiin. Kustaa Vaasa kävi itse Helsingissä vuonna 1555 ja ilmeisesti totesi jo silloin Helsingin maantieteellisen sijainnin olleen huono. 1557 hän antoi porvareille luvan muuttaa takaisin kotikaupunkeihinsa. Helsinki kasvoi Vantaankosken varrella enimmillään reilun 500 hengen pikkukaupungiksi, eikä siitä ikinä tullut varteenotettavaa kauppakilpailijaa Tallinnalle.
Uusi Helsinki
Helsingin siirto sen nykyiselle paikalle Vironniemelle noudattaa hyvin samanlaista poliittisten motivaatioiden kaavaa kuin sen alkuperäinen perustaminen.
Siirrosta päätti Suomen kenraalikuvernööriksi 1637 noussut Pietari Brahe. Ruotsi-Suomi kaipasi edelleen vahvaa kauppakaupunkia Suomenlahdelle kilpailemaan Tallinnan kanssa. Tällä kertaa kaupungin sijaintia ja perustamista suunniteltiin paljon perusteellisemmin ja huolellisemmin. Lopulta uusi kaupunki päätettiin rakentaa Vironniemelle ja antaa sille nimeksi Helsingfors muistuttamaan niistä alueen uudisasukkaista, jotka olivat alueelle tulleet Hälsinglannista.
Myös asukkaiden siirtoon pätivät monet samat piirteet kuin alkuperäisen Helsingin asuttamiseen. Tosin Pietari Brahe ei halunnut asettaa muutolle pakkoa, mutta käytännössä ei asukkailla monia vaihtoehtoja ollut, kun vanhan kaupungin kauppaoikeudet ja kaupunkiasema peruttiin, ja muutto avaisi oikeudet uudessa kaupungissa.
Uuden kaupungin syntyajoille ajoittuu myös uudenlaisen kaupunkihallinnon synty, missä kaupungin organisoimattomina asiamiehinä eivät toimineet enää pelkästään varakkaimmat porvarit omia etujaan ajaen, vaan kruunulle vastaava virkamies, joka sai rahapalkan.
Kun kaupungin rakentaminen oli vihdoin saatu hyvään vauhtiin, niin ensimmäinen suurtulipalo tuhosi kolme neljäsosaa jo rakennetusta kaupungista vuonna 1654. Mukana tuhoutui myös pitkäaikainen ponnistus ja kaupungin ylpeys, perustajansa kuningatar Kristiinan mukaan nimetty kirkko.
1600-1700-luvujen vaihteessa Helsingin olemassaoloa koettelivat ensin katovuodet (1695-97), rutto (1710) ja isoviha (1713). Venäläiset sotajoukot piirittivät Helsingin isovihan aikana, ja ylivoimaisen vihollisen edessä kenraalimajuri Armfelt teki kipeän ratkaisun sytyttää kaupunki tuleen perääntyvien joukkojensa jäljestä. Vironniemen Helsinki tuhoutui täydellisesti. Isovihan aikana Helsinkiä asuttivat venäläiset sotilaat, jotka lähtiessään tuhosivat rakentamansa kasarmirakennukset. Uudenmaanrauhan jälkeen vuonna 1721 jouduttiin Helsingin rakentaminen aloittamaan taas alusta. Vuonna 1727 valmistui suurtorin laidalle kirkko (Ulrikan kirkko), joka oli jo kolmas paikalle rakennettu kirkko.
Suomenlinnan rakentamisen aloittaminen 1748 toi vihdoin kaupunkiin väestöä, kauppamiehiä ja vaurautta, joita se oli koko olemassaolonsa kaivannut.
Venäjän vallan aika
1809 Suomi liitettiin Venäjään. Helsinki oli vihdoin 1700-luvun lopulla noussut siihen kukoistukseen, jota sekä Kustaa Vaasa että Pietari Brahe oli suunnitellut. Helsinki oli noussut Ruotsin neljänneksi tärkeimmäksi tuontisatamaksi. Myös väkiluku oli noussut 8000 henkeen (Turun väkiluku oli tuolloin 10 000). Viimeisen kerran Helsinki paloi marraskuussa 1808. Palossa Helsinki vielä kerran menetti neljänneksen rakennetusta kaupungistaan.
Helsinki nostettiin Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi 1812, ja jälleen taustalla olivat yhtä poliittiset syyt kuin aikanaan koko kaupungin perustamiselle ja sijainnin muuttamiselle. Pääkaupungin ja kenraalikuvernöörin piti sijaita lähempänä Pietaria kuin Tukholmaa. Myös juuri tuhoutuneen kaupungin jälleenrakennus antoi mahdollisuudet luoda siitä arvoisensa kaupunki korostamaan tsaarin valtaa ja mahtia. Tätä tarkoitusta varten arkkitehti Carl Ludvig Engel ”huijattiin” Berliinistä suunnittelemaan uusi uljas pääkaupunki, johon myöhemmin muuttivat kaikki olennaiset virkaelimet Turusta, ja Turun palon jälkeen myös yliopisto.
1800-luvun loppu oli myös Helsingissä uudenlaisen suurkaupungin syntyaikaa. Aikaisemmin vaatimaton käsityöläis- ja kauppakaupunki muuttui muutamassa vuosikymmenessä teollisuuskaupungiksi. Väestö kasvoi ja kaupunki kasvoi sekä leveyttä että korkeutta. Rautatie toi kaupunkiin ihmisiä ja helpotti liikkumista. Helsinki kehittyi myös valtiollisena ja sivistyksellisenä keskuksena.
Helsingin henkinen kulttuuriperintö: Merellinen väliasema
Helsingin historiaa leimaa keskeisesti sekä sen asema poliittisessa valtapelissä että sen Feeniks-lintumainen nousu tuhkasta (kirjaimellisesti) lukuisien hävityksien jälkeen. Toisin kuin monet vanhat kaupungit, Helsinki ei ole syntynyt pikkuhiljaa historian saatossa, vaan se on tietoisesti ja täysin poliittisen päätöksenteon kautta perustettu – useampaan kertaan. Helsinki on myös pitänyt rakentaa useampaan kertaan. Jokainen Helsingin perustaja on ollut aivan varma sen tarpeellisuudesta ja loistavasta sijainnista. Kukaan Helsingin perustajista ei ole ollut näkemässä sen loistoa, joka lopulta alkoi 1800-luvulta. Jälkiviisaina voidaan kuitenkin olla kiitollisia, että niin monen epäonnistumisen jälkeen uskoa kaupungin menestymiseen näin haastavalla maantieteellisellä sijainnilla löytyi.
Helsingin perustamisissa ja uudelleenrakentamisissa on aina ollut kaksi yhteistä tekijää: meri ja geopoliittinen sijainti. Nämä tekijät leimaavat mielestäni Helsinkiä edelleen ja ovat keskeinen osa sitä kulttuuriperintöä, josta Helsingin nykyinenkin ilmapiiri muodostuu. Meri ja satama ovat aina olleet tärkeitä elementtejä koko kaupungin olemassaololle. Jo esihistoriallisella kaudella meri tarjosi alueen metsästäjä-keräilijöille riistaa (hylkeet) ja kalaa, mikä päti sittemmin myös hämäläisiin ja vielä myöhemmin itse kaupunkilaisiin. Edelleen yksi isoimmista, perinteikkäämmistä ja erityisesti helsinkiläisistä kaupunkitapahtumista on Silakkamarkkinat, jotka on järjestetty jossain muodossa vuodesta 1743 asti. Silakkamarkkinoilla Helsingin merellinen henki ja meren antimet ovat hyvin vahvasti läsnä. Meri on myös ollut tärkeä kaupan ja ihmisten liikkumisen väylä ennen rautateitä ja lentokoneita. Edelleen kätevin tie esimerkiksi Tallinnaan tai Tukholmaan on meritie. Helsinki on aina sijainnut useiden kulttuurien liitoskohdassa ja väylillä. Niinpä se on jo esihistoriallisena aikana saanut vaikutteita kaikista ilmansuunnista. Keskiajalta eteenpäin vaikutukset rantautuivat Helsinkiin pääsääntöisesti kauppiaiden välityksellä.
Meri on edelleen tärkeä tekijä kalastukselle ja kaupalle Helsingissä, mutta sillä on myös tärkeä virkistyksellinen asema. Kaivopuiston kylpylä avattiin jo 1800-luvulla, ja 1900-luvun alussa teollistuvassa kaupungissa hakeuduttiin vapaa-ajalla meren äärelle virkistymään. Kaupungissamme on panostettu paljon hienoihin ranta-alueisiin sekä niiden hoitoon ja kehitykseen, mistä uusimpana esimerkkinä Katajanokalle avattu meriuimala, josta pääsee nauttimaan ympäri vuoden. Meri määrittää myös paljon Helsingin ilmastoa. Sillä on iso vaikutus kaupungin oloihin ja myös sen henkeen/ilmapiiriin. Jokainen helsinkiläinen tietää, miltä tuntuu jäätävä viima kasvoilla, tai kun keväällä ilma näyttää ikkunasta paljon lämpimämmältä, ja totuus puhaltaa ulko-ovella kasvoihin. Ilmasto on Helsingissä ollut aina haaste, mutta se on karaissut sinnikkäitä helsinkiläisiä ponnistelemaan kaupunkinsa menestyksen puolesta, myös ja etenkin silloin, kun alueella asumiseen on ylhäältä käsin käsketty. Ilmasto ja sääolot ovat myös yksi vahva yhdistävä tekijä yli sukupolvien aina keskiajalle ja siitäkin taaksepäin. Meren ja tuulen ruumiillinen kokeminen helsinkiläisellä rantakalliolla on kaikkia aikoja yhdistävä historiallinen kokemus. Ensimmäiset leudommat kevättuulet ja lupaus kevään saapumisesta pitkän, pimeän ja koettelevan talven jälkeen on kokemus, joka yhdistää kaikkia sukupolvien ketjuja, jotka ovat Vironniemellä käyskennelleet.
Toinen mielestäni erittäin tärkeä Helsingin kulttuuriperintöä kuvaava tekijä on väliasema-status. Ennen virallista Helsingin perustamista oli Helsingin seudulle syntynyt asutus painottunut väliasemana Karjaa/Inkoo–Porvoo-välillä ja toisaalta myös Turku—Viipuri-välillä. Pohjois-eteläsuunnassa kuljettiin Helsingin pitäjän läpi matkalla Hämeestä aina Tallinnaan asti. Kun matkanteko kävi hitaasti, piti matkalla olla paikkoja mihin pysähtyä. Helsingissä on pitkät vieraanvaraisuuden perinteet, ja pysähtyjistä on pidetty niin hyvä huoli, että he ovat halunneet tulla takaisin. Jo varhain on tästä jäänyt myös kulttuuriperinnöllisiä kerrostumia Helsingin historiaan eri kulttuuripiireistä. Niistä on sekoittunut hyvin uniikki Helsinki, joka koostuu isosta joukosta hyvin erilaisia kulttuurivaikutuksia. Ajan saatossa niistä on muotoutunut ja sekoittunut yhtenäinen helsinkiläinen tapa elää. Helsingissä on myös korostunut poliittinen väliasemahenki idän ja lännen välissä, ja täällä on kokoonnuttu ratkomaan maailman ongelmia. Helsingin matkailu perustuu myös osittain tähän Helsingin ikiaikaiseen vieraanvaraisuuteen ja väliasema-statukseen. Nyt olemme Euroopan ja Aasian välissä.
Puhtaasti kaupunkirakennustaiteellisesti Helsinki edustaa useitakin taiteellisia suuntauksia, ja rakennuskanta on suhteellisen nuorta, mikä on seurausta siitä, että kaupunki on monta kertaa tuhoutunut täysin historiansa aikana. Helsinki on varmasti tunnetuin 1800-luvun Empire-keskustastaan, joka on hyvin yhtenäinen. Strengell kiittelee omassa Helsinki-analyysissään juuri tätä yhtenäisyyttä, vaikka muuta hyvää hän ei paljon Empire-tyylin suuruudenhulluista kaduista ja aukioista löydä.
Helsingin ehdottomasti tunnetuin maamerkki on Tuomiokirkko. Sekin kuvastaa kaupungin sisua ja yritteliäisyyttä: onhan se sarjassaan jo 4. kirkko samalla mäellä. Nyt vihdoin on sillä sen ansaitsema asema ja paikka. Vaikka Strengell kirjoituksissaan ihaileekin enemmän renessanssi- ja barokkikatuja ja niiden koristeellisuutta, niin mielestäni yksinkertaisempi empire-tyyli sopii huomattavasti paremmin karuun ja vaatimattomaan Helsinkiin. Elämisen olosuhteet ovat Helsingissä olleet rankat ja vaatineet helsinkiläisiltä tarmoa. Täällä on käytännöllisyys joutunut jyräämään muiden arvojen ohi. Uudemmat kaupunginosat edustavat historian muita kerrostumia. Esimerkiksi vajaa sata vuotta nuorempi Katajanokan Jugend-kokonaisuus on puolestaan täynnä koristeluja ja rakenteellisia yksityiskohtia. Töölö taas edustaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muodissa ollutta keskiaikaista kaavoitustyyliä, jossa kadut ja talot rakennettiin maastonmuotoja kunnioittaen.
Teksti: Anne Rysti
Lähteet
Painetut lähteet:
Cleve, N. 1950. ”Helsingin seutu esihistoriallisena aikana”. Teoksessa Hornborg, E.; Jutikkala, E.; Rosén, R.; Waris, He. (toim.) Helsingin kaupungin historia osa 1. SKS kirjapaino Oy. Helsinki.
Frosterus, S. 2006. Modernin Janus-kasvot. Suom. Ekholm, R. Kustannus Oy Taide. Helsinki.
Malmberg, I. 2012. Töölön kylä. Helsingin sanomien kuukausiliite 4/2012. s.40-48.
Sarje, K. 2010a. Arkkitehdin melankolia. Tiede ja edistys 35:3. s.171-174.
Sarje, K. 2010b. Staden som konstverk. Tiede ja edistys 35:3. s.175-186.
Sarje, K. 2006. ”Johdanto: Sigurd Frosterus ja moderni maailma”. Teoksessa Frosterus, S. Modernin Janus-kasvot. Kustannus Oy Taide. Helsinki.
Simmel, G. 2006. Suurkaupunki ja moderni elämä. Suom. Huuhtanen, T. Gaudeamus. Helsinki.
Suolahti, E. E. 1950a. ”Vantaan Helsinki”. Teoksessa Hornborg, E.; Jutikkala, E.; Rosén, R.; Waris, He. (toim.) Helsingin kaupungin historia osa 1. SKS kirjapaino Oy. Helsinki.
Suolahti, E. E. 1950b. ”Ensimmäinen Vironniemen Helsinki”. Teoksessa Hornborg, E.; Jutikkala, E.; Rosén, R.; Waris, He. (toim.) Helsingin kaupungin historia osa 1. SKS kirjapaino Oy. Helsinki.
Strengell, G. 1923. Kaupunki taideluomana. Suom. Setälä, S. Otava. Helsinki.
Voionmaa, V. 1950. ”Ennen kaupungin perustamista”. Teoksessa Hornborg, E.; Jutikkala, E.; Rosén, R.; Waris, He. (toim.) Helsingin kaupungin historia osa 1. SKS kirjapaino Oy. Helsinki
Painamattomat lähteet:
Helminen, M. & Pehkonen, M., 2012. Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina –tapahtuman kotisivut. Luettavissa: http://www.helsinki200.fi/. Luettu: 20.11.2016.
Helsingin kaupunki. 2016. ”Helsingin historia”. Helsingin kaupungin kotisivut. Luettavissa: http://www.hel.fi/www/Helsinki/fi/kaupunki-ja-hallinto/tietoa-helsingista/helsingin-historia-ja-arkistot/. Luettu: 20.11.2016.
Mannila, M. 2012. ”8.4.1812 Aleksanteri I korottaa Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi”. Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina –tapahtuman kotisivut. Luettavissa: http://www.helsinki200.fi/helsinki-1812-2012/1812-aleksanteri-i-korottaa-helsingin-paakaupungiksi/. Luettu: 20.12.2016.