Yllättävän harvalla aikuisellakaan on tiedossa, että Maamme-laulun säe ”Soi, sana kultainen” on imperatiivi, käsky. Siksi tekstissä on verbin jälkeen pilkku niin suomenkielisessä käännöksessä kuin Runebergin alkukielisessä muotoilussa ”Ljud högt, o dyra ord”. Tämä on itsestään selvääkin, sillä mikä sana täällä muka soisi ilman meitä, jotka sanaa käskevät.
Säkeessä tiivistyy yksi kulttuuriperinnön ulottuvuus: se on aktiivisten tekojen ja ylläpidon alue. Siksi sen piirissä törmätäänkin jatkuvasti ongelmiin ja ristiriitoihin, jotka vaativat päätöksiä, rajanvetoja ja ratkaisuja. Samasta syystä se on syvästi poliittinen käsite ja käytäntö, joka toimii pahimmillaan ulossulkemisen, toiseuttamisen ja yhä uudestaan alentuvan katseen tekosyynä, pelon ja vihan esteettisenä pintana. Toisaalta se voi toimia myös itsereflektion ja historiasta oppimisen alustana, jolla liikkuessa ei pelätä tehtyjä virheitä, kääntöpuolia ja omaa pimeyttämme. Molemmissa tapauksissa kyseessä on uuttera työ, jossa elää tietoisuus siitä, että yhden- tai toisenlainen kulttuuriperintö meillä aina on seuranamme.
Toinen kulttuuriperintö-käsitteen olennainen puoli on, ettei se lopultakaan tyhjene joukkoon kansallisia symboleja, joiden äärelle järjestäydytään (tai ollaan järjestäytymättä) juhlapäivinä. Mannerheimin patsaan seppelöintiin, joulurauhan julistukseen tai juhannuksena valtiolipun juurella juotavaan viinaan. Kulttuuriperintö on myös paikallista, ruumiillista, alitajuista ja arkisen anonyymiä. Se on hiljainen nyökkäys naapurille roskakatoksella lokakuisena aamuna; se on keskusteluetäisyyttä; se on kantakaupungin jugend-talo, joka rakennettiin paikalle edellisen rakennuksen tuhouduttua yhdessä kaupungin suurpaloista; se on rantaluodon tuulessa viistoksi kasvanut mänty, korttelien päähän tuntuva panimontuoksu ja kaupunkilegenda arvotalon kummituksesta.
Näistä syistä kulttuuriperintö ei myöskään koskaan ole niin sanotusti valmista. Kulttuuriperinnöstä jää jatkuvasti jotain pois samalla kun jotain muuta lisätään. Kulttuuriperintö ei siis ole luonteeltaan vain kasautuvaa, vaan muistamiseen kuuluu myös unohtaminen. Tämä prosessi, kuten todettu, on usein myös tietoista ja poliittista, ja voi toisinaan ottaa merkittävänkin roolin hallintoelimissä ja julkisessa keskustelussa.
Mustekalan Kulttuuriperintö-teemanumeroa motivoivat nämä kulttuuriperinnön ulottuvuudet. Käsitettä haastetaan, sen tuottamisen tapoja revitään kriittisesti auki ja esitellään sen itsepintainen vaatimus tehdä päätöksiä, mutta piirretään myös esiin sen paikallisia ja jokapäiväisiä ilmenemismuotoja, joissa kuitenkin paikannetaan merkittävä määrä historian kerroksia.
Kirsi Uusitalo paneutuu artikkelissaan taiteilijaryhmä IC-98:n Khronoksen talo -taidehankkeeseen. Hankkeen taiteilijat ovat hakeneet toistakymmentä vuotta asumattomana olleelle maalaistalolle suojelua rakennusperintölailla. Artikkeli kurottaa syvälle rakennusten ja monumenttien suojelun ideologisiin perusteisiin tarkastellen niiden pohjalta Khronoksen taloa mahdollisena tulevaisuuden rakennusperintönä.
Vanessa Kairulahti on perehtynyt laajasti Helsingin kummitustarinoihin. Kummitustarinaperinne on osa suullista kansanperinnettä, joka on kuljettanut mukanaan myös paljon kulttuuriperinnöllistä materiaalia jopa satojen vuosien takaa tähän päivään. Kummitustarinat ovat hyvin paikallisia ja niiden takaa löytyykin useasti jokin ihan oikea mieliä kuohuttanut tapahtuma – jopa koko kansakuntaa koskenut tragedia, kuten sota.
Mirkka Hekkurainen kirjoittaa artikkelissaan saksalaissotilaiden vaikutuksesta Lapin kulttuuriperintöön II maailmansodan aikana. Kulttuuriperintöä ovat myös ikävät ja synkät vaiheet historiassa, ja itse asiassa useimmiten juuri ne jättävät jälkensä elämään ja paikallisiin tapoihin. Synkän kulttuuriperinnön problemaattisuus kietoutuu koko kulttuuriperintö-käsitteen poliittiseen ulottuvuuteen.
Anne Rysti pohtii artikkelissaan kaupungin psyykettä eli henkistä kulttuuriperintöä. Kaupunkien fyysinen rakennuskanta kantaa mukanaan käsin kosketeltavaa historiaa ja kulttuuriperintöä, mutta kaupungeilla on myös oma henkinen kulttuuriperintö, joka on luonut vuosien saatossa niille oman erityisen ilmapiirin. Erityistarkastelussa on Helsingin henkinen kulttuuriperintö.
Anna Jensen tarkastelee kriittisesti kulttuuriperinnön käsitettä erityisesti taiteen kontekstissa, mutta erittelee myös yleisemmin siihen sisältyviä rakenteellisia ongelmia, jotka ulottuvat väkivaltaisesta epäjohdonmukaiseen ja absurdiin.
Petteri Enroth palaa tekstissään viimevuotiseen “juhlarahakohuun”, jossa muotoilija Ilkka Suppaselta tilattu juhlakolikkosarja päätettiin jättää painamatta kiihkeän julkisen keskustelun ja erityisesti valtiovarainministeri Petteri Orpon tuohtumuksen vuoksi.
Maria Säkö käy tekstissään läpi viime aikojen esitysten suhdetta ilmastonmuutokseen, joka uhkaa etenkin alkuperäiskansojen kulttuuriperintöä. Teksti lähtee liikkeelle ohjaaja Pauliina Feodorffista, jonka teokset ovat olleet edelläkävijöitä nykyisille ihmisen ja luonnon suhdetta käsitteleville esityksille.
Anne Rysti / Petteri Enroth / Matti Tuomela