Termit tyhjä ja täysi sisältävät useita merkityksiä. Niiden olemassaoloa ei voi olla huomaamatta, kun tila pelkistyy toiseksi. Meidän kokemuksemme tyhjyydestä oli konkreettinen jokin aika sitten, kun saimme mahdollisuuden vierailla Amsterdamissa, Van Gogh -museossa hetki ennen sen aukeamista yleisölle. Oppaiden kertoman mukaan museo on kieltänyt valokuvaamisen, ei suinkaan suojellakseen teoksia vaan katsojia. Esimerkiksi selfieiden ottajat vievät tilaa, häiritsevät toisia taiteen kokijoita ja myös kuvaajan omaa keskittymistä. Kuvasimme luvan kanssa ollessamme tilassa ainoina vieraina. Emme kuvanneet itseämme emmekä teoksia vaan tyhjyyttä. Portaat olivat hiljaisina ja teokset yksin. Vincent van Goghin omakuvat tuijottivat syyttävästi, loukkaantuneina menetettyään ihailijat ja heidän huomionsa. Tyhjä tila voi olla hurmaava kokemus samalla tavalla kuin on hiljainen ja luonnonkaunis metsä, jossa ei ole muita ihmisiä.
Tilankäytön optimointiin on kehitelty muitakin keinoja kuin valokuvaamisen kieltäminen. Van Gogh -museossa on käytössä tiettyyn kellonaikaan käyvät pääsyliput. Niitä vierailija voi ostaa verkkokaupasta jo ennen paikalle saapumista kotimaastaan. Näin kävijä voi varmistaa pääsynsä taiteen äärelle ilman pitkää jonottamista. Tuntuu siltä, että museokäynti on paljolti logistiikan hallintaa. Museokävijän tilavaraus on ollut harkinnassa myös Suomessa Amos Rexissä ylipitkien jonojen välttämiseksi (Koivuranta, Salmi 2019).
Ylitäydet tilat ja kaduilla vellovat väkimassat voivat olla pelottavia. Täysinäisyys ja suuruus luovat helpottaviakin tuntemuksia. Tällaisen kokemuksen kohtasimme vieraillessamme Amos Rexissä katsomassa taiteilijakollektiivi Studio Driftin teosta Drifter. Suunnaton, maan vetovoimaa uhmaava betonisärmiöltä vaikuttava kappale leijaili yksin katon rajassa. Täysi ja suuruus höyhenenkevyinä loivat ympärilleen maailmanlopun tunnelman. Katsojiaan allaan seuraava möhkäle osoittautui lopulta suorastaan empaattiseksi. Tuntui kuin se olisi ymmärtänyt oman suuruuteensa ja helpottavan vaikutuksensa katsojiinsa. Betonin alla oli vähän ihmisiä, emmekä itsekään tohtineet mennä sinne, ihan vain varmuuden vuoksi. Ääripäät saavat aikaan kokemuksia. Jonot, väentungokset, raskaat materiaalit ja luonnoton keveys muodostavat kokemuksellisia ääriä. Taiteen tehtävä on tehdä näkyväksi se, mikä muuten ei olisi ihmisten koettavissa ja ymmärrettävissä. Tämä on toteuttavissa helpoiten fyysisyyden kautta. Aikamme museot pullistelevatkin teoksia, joiden säilyttämisen koemme merkitykselliseksi, sekä ihmisiä niitä katsomassa.
Samaan aikaan Amos Rexin aulassa sijaitseva Enso-teos on rauhoittava esimerkki hitaasti muotoaan hakevasta korutekstatusta zen-ympyrästä. Katsoja mieltää tuotoksen komposition fyysiseksi näytöksi sekä näyttöä ohjaavaksi tietokoneeksi. Nämä ovat kuitenkin vain teoksen mahdollistajia. Itse luomus sijaitsee tietokoneen suorittamassa ohjelmakoodissa. Vaikka koodi Enson tapauksessa on staattisesti toistuva 18 minuutin yhtäläinen luuppi, on sen luoneella teamLab-kollektiivilla useita interaktiivisia ja siten epäsäännönmukaisesti, yksilöllisesti käyttäytyviä teoksia. Kun pohditaan tietotekniikan kehitystä, vaikka vain 2010-luvulla, havaitaan, että etenkin käyttökokemuksessa muutokset ovat olleet huimia. Enson kaltaisen teoksen voi kokea aivan eri tavalla kenties jo muutaman vuoden kuluttua, kunhan luonteva, ilman ylimääräisiä käyttäjäkohtaisia linssejä edellyttävä kolmiulotteisuus yleistyy. Ja miksi digitaalisten teosten pitäisi jättäytyä vain museoihin? Taiteilija voisi jakaa koodinajoympäristön kohtuullista kertalainakorvausta vastaan, jolloin ihmiset kokisivat teoksen haluamassaan helpommin saavutettavassa tilassa, milloin tahansa. Teos tulisi kokijan luokse eikä päin vastoin.
Ihmisen rakentama teknologia mahdollistaa jo nyt muutoksia taiteen olomuotoon. Ylisuuret teokset pröystäilevät materiaalien tuhlaamisella, ja esittelevät ihmisen holtitonta kuluttamisen vimmaa. Varmasti moni jo miettii, ettei väkimassojen matkustaminen teosten luokse ole kestävää. Matkustelu on kyseenalaistettava, vaikka se on ollut koko ihmiskunnan tunnetun historian eräänlainen sivistyneisyyden ja avarakatseisuuden mitta. Ilmastoahdistus on näin saavuttanut taiteenkin. Teknologian avulla tehtyjä teoksia voisi tutkia kotoaan käsin ja niitä voisi luoda itse ilman materiaalisia ponnistuksia ja uhrauksia. Jukka Hautamäki toteaa viimeisimmässä Mustekalan teemanumerossa Liikkuvia kuvia ja maailman osia (1/2019, vol. 73): ”Tekoälyn ja taiteen välistä suhdetta pohtiessa olisi hedelmällisempää miettiä tekoälyn tarjoamia mahdollisuuksia kuin sitä, kykeneekö tekoäly itsenäisesti tuottamaan taidetta tai onko tekoälytaide taidetta laisinkaan.” Tämä on virkistävä kyseenalaistus! Keskustelu teknologiasta taiteessa on kieltämättä pelkistynyt harmillisesti teosten arvottamisen ympärille, mikä saattaa viivästyttää olemassa olevan teknologian hyödyntämistä. Tämä on toki ymmärrettävää, koska taidekenttä toimii taiteilijoiden ja taiteilijuuden tiimoilla. On inhimillistä miettiä, muuttuuko oma tehtävä ja miten se muuttuisi.
Katsojan ja yleisön kannalta teknologia ja tekoäly tarjoavat huikeita tilaisuuksia. Yleisön vuorovaikutuksen muodot kehittyvät, väittäisimme että jopa monipuolistuvat. Monessa yhteydessä onkin todettu, että nykyään kuka tahansa voi julkaista, osallistua ja muokata ilmaisuaan digitaalisilla kuvilla, koodeilla ja virtuaalinäyttelyillä kuluttamatta fyysisiä resursseja. Katsojasta itsestään on tullut taiteilija, joka työstää itselleen merkityksellisiä teemoja. Tämä on ollut mahdollista laajassa mittakaavassa juuri teknologian avulla.
Yleisön ei enää tarvitsisi vaeltaa fyysisten esineiden eli teosten luokse. Näkemykset ja näkymätön näkyvänä voivat tulla kotiin kuvaruuduille, algoritmeilla ohjattujen tietokuplien avustamina. Sen sijaan haasteeksi voi muodostua taiteen kokijan eli kuluttajan näkemyksen kaventuminen. Ilman, että taiteen ystävä itse aktiivisesti etsii merkityksiä ympäriltään, algoritmit voivat havainnoimalla oppia, mitä hän etsii ja mistä pitää. Tekoäly tekee kyllä työtä käskettyä ja tuo esille juuri niitä haluttuja merkityksiä ja ilmiöitä. Samaan aikaan museo on auki virtuaalisesti yksittäisille katsojille silloin, kun heille sattuu sopimaan. Koska taiteen tehtävä on tuoda esille näkymätöntä, voi tässä olla juuri taiteen kokijan haaste. Ei ole turhaan todettu, että ihmisten pitäisi entistä enemmän oppia ymmärtämään muitakin näkemyksiä kuin ne, mitä itse edustaa. Haasteena on pystyä etsimään erilaisuutta katsettamme ohjaavasta digiälystä huolimatta.
Teksti: Tanja Parkkonen & Esa Karell
Kuvat: Tanja Parkkonen
Lähteet ja linkit
Hautamäki, Jukka 2019. Synteettisistä kuvista, tekoälystä ja kuvataiteesta. Liikkuvia kuvia ja mailman osia -teemanumero 1/19, Mustekala.
Koivuranta, Esa & Salmi, Sara 2019. Tuntikausien jonot historiaan? Supersuosittu Amos Rex harkitsee, että museokäynnin voisi varata etukäteen netissä. Yle Uutiset 2.1.2019.
teamLab kollektiivi 2017. Enso. Specifications: Digital Work, 18min 30sec (loop).