Viime syksynä lähestyimme Saara Karhusen kanssa seitsemää suomalaista museota kysymyksillä ilmastokriisistä ja koronapandemiasta. Olimme uteliaita ymmärtämään, miten kansainvälistä ohjelmistoa tekevät museot näkivät oman tulevaisuutensa yhtäältä ilmastokriisin ja toisaalta akuutin koronapandemian valossa. Esitimme kysymyksiä myös koronan vaikutuksista museoiden toimintaan.
Mustekalassa loppuvuodesta julkaistu kysely lähetettiin museoille alunperin syyskuussa, jolloin elettiin koronan suhteen vielä suvantovaihetta. Monissa vastauksissa korostui museoiden ketteryys reagoida rajoituksiin pakon edessä: kaikki mahdollinen tehtiin etänä, museon toimintaa siirrettiin verkkoon. Myös taloudellinen huoli koronasta oli jo kesän jälkeen ilmeinen: lipputuloja menetettiin, näyttelyohjelmistoja jouduttiin uudelleen järjestämään ja erilaisia säästötoimia tehtiin – osassa museoissa muun muassa lomauttamalla työntekijöitä.
On selvää, että museoiden suljetut ovet aiheuttavat merkittävää taloudellista tappiota. Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsikin loppuvuodesta avustuksia kattamaan tulomenetyksiä, mutta myös toiminnan kehittämiseen. Museoiden osuus näistä avustuksista oli noin 2 miljoonaa euroa. Mutta kysymys ei ole ainoastaan rahasta. Porin taidemuseon Anni Venäläinen ja Mirja Ramstedt-Salonen pohtivat tätä yhteyttä omassa vastauksessaan Mustekalan kyselyyn: “Taloudellisista ja toiminnallisista vaikeuksista muodostuu pidemmän päälle negatiivinen kierre – ei kävijöitä, ei tuloja, museon yhteiskunnallinen vaikuttavuus heikkenee.” Vaarana siis on, että museoiden merkitys heikkenee, kun yleisösuhdetta ei voida ylläpitää.
Koronatukia!
Entä miltä näyttää naapurimaissa? Loppuvuodesta Latvian Kansallismuseosta uutisoitiin: Valtio oli myöntänyt puoli miljoonaa euroa Covid-19-tukea nimenomaan latvialaisen nykytaiteen ostamiseen. Museo perusti kuraattoriryhmän, joka vastasi teosvalinnoista. Joulukuun alussa yli 300 uuden hankinnan teoslista oli valmis. Koronarahoituksen kautta pystyttiin tukemaan taiteilijoita ja samalla museo sai poikkeuksellisen laajan määrää uusia teoksia.
Entä Pohjoismaissa? Myös Norjassa valtio kiirehti hätiin. Eri kulttuuritoimijat voivat sielläkin hakea tukea. Valtio myös kasvatti taiteilijoiden apurahojen määrää reilulla 9 miljoonalla eurolla. Kuten Kunstkritikk-lehden jutusta käy ilmi, Norjassa uskotaan nimenomaan työskentelyapurahojen merkitykseen. Apurahat kasvattavat sosiaaliturvaa, joka nähtiin koronan aiheuttamassa tilanteessa aivan erityisen tärkeänä asiana.
Ruotsissakin valtio on myöntänyt poikkeuksellisen laajan tukipaketin, sitä suunnataan sekä taiteilijoille että instituutioille. Kunstkritikk uutisoi syyskuussa, että kuvataiteilijoille apurahoihin varattiin noin 6 miljoonaa euroa ja valtion taidehankintoja lisättiin 4,8 miljoonalla. Aivan äskettäin julkaistiin myös raportti ruotsalaisten museoiden tilasta. Museonjohtajat ovat huolissaan museoiden taloudellisesta tilanteesta ja pelkäävät, että pandemian ja pidempään jatkunut talouden kiristyminen vaikuttavat museoihin, myös kokoelmiin, kauaskantoisesti. Samalla ne heikentävät museoiden yhteiskunnallista roolia. Näin siitäkin huolimatta, että johtajat myös uskovat, että museoilla on keskeinen tehtävä yhteiskunnassa.
Hillopurkki
Atlantin takana tilanne on tietysti aivan erilainen, siellä museoiden rahoitus on paljon riippuvaisempaa yksityisestä rahasta ja varakkaita tukijoita haalitaan istumaan museoita pyörittävien säätiöiden johtokuntiin. Myös Yhdysvalloissa museot ovat lomauttaneet ja irtisanoneet. Mutta tilanteen pitkittyessä taidemaailmaa on alkanut puhuttaa kysymys ns. hillopurkilla käymisestä eli kokoelmien myymisestä keinona selviytyä kriisistä. Yhdysvaltain museonjohtajien yhdistys, AAMD (The Association of Art Museum Directors), on sopinut kaksi vuotta voimassa olevasta poikkeuskäytännöstä, jonka mukaan museot saavat myydä kokoelmateoksia löysemmin ehdoin kuin tavallisesti.
Yhdysvalloissa museot ovat jo aiemmin poistomyyneet kokoelmateoksia eurooppalaisia sisarmuseoitaan tiuhemmin, mutta teosmyynneistä saadut rahat on sielläkin täytynyt aina käyttää uusiin kokoelmahankintoihin. Nyt koronan takia tehdyllä poikkeussäädöksellä myynnistä saatuja tuloja on mahdollista käyttää kattamaan myös kokoelman hoitamisesta koituvia kuluja – siis esimerkiksi konservaattoreiden ja museomestareiden palkkoihin. AAMD edellyttää, että kunkin myyntejä tekevän museon on kyettävä osoittamaan, että näin todella toimitaan. Poikkeusmahdollisuutta on ehtinyt käyttää jo useampi museo, kuten esimerkiksi Brooklyn museum. Se myi yhteensä 12 teosta, muun muassa Lucas Cranach vanhemman Lucretian.
Varsinainen kohu syntyi, kun Metropolitan Museum of Art ilmoitti harkitsevansa teosmyyntejä voidakseen turavata taloutensa. Museonjohtaja Max Holleinin ilmoitus herätti närää, sillä Metropolitan on poikkeuksellisen iso, vauras ja vierailtu museo. Los Angeles Times -lehden kriitikko Christopher Knight kommentoi kitkerästi Metin suunnitelmia. Jos näin korkean profiilin museo turvautuu myymiseen, mitä pienemmät museot voivat enää tehdä? Knight kyseenalaisti myös museon johtokunnassa istuvien tukijoiden roolin, jotka hänen mielestään lähinnä istuvat toimettomana. Heidän keräämänsä 25 miljoonan dollarin koronatukisummaa Knight kutsui säälittäväksi.
Metropolitanin edellinen johtaja Thomas P. Cambell kommentoi uutista Instagramissa voimakkain sanakääntein. Hän vertasi kokoelmien myynnistä narkomaanille tarjottaviin huumeisiin: nopea isku, josta seuraa riippuvuus. Seuraako myynneistä museon perustuksia rapauttava tapa?
Kansallisen kriisin aikana on selvää, että kaikkia selviytymiskeinoja käytetään. Yhdysvaltalaista keskustelua seuratessa on myös mielenkiintoista miettiä, mitä museokokoelmista kriisiaikana myytäville teoksille käy. Kuka ne ostaa? Kenelle suurten museoiden taloudellinen ahdinko tarjoaa tilaisuuden?
Saara Hacklin
Kirjoittaja on töissä museossa.