Sama kude
on meissä kuin mik’ unelmissa on,
ja unta vain on lyhyt elämämme.
Paavo Cajanderin suomennos William Shakespearen Myrskystä on kai joidenkuiden mielestä klisee, mutta minusta siihen kiteytyy hienosti koko olemisen taika. Tai ainakin taiteen. Usein tuntuu, että saan itsestäni tai ympäröivästä maailmasta edes jonkinlaisen otteen vasta, kun näen jotain, mikä ei ole tästä maailmasta. Vaikka tietysti on. Moni hyvä kertomus saa samastumaan, ei samanlaisuudellaan, vaan sillä, että sopivasti viistää vähän vierestä. Todella hieno taide kutoo unten ja unelmien maata, visuaalisesti ja kerronnallisesti erityisten hetkien maailmankolkkaa.
Tällaisen konkretisoi esimerkiksi uusiseelantilainen Dylan Horrocks sarjakuvassaan Hicksville (1998). Hän kertoo kylästä, jossa sarjakuvat eivät olekaan marginaalinen, teollisten tuotantomallien urauttama ilmaisumuoto, vaan kulttuurin maistuvinta luuydintä. Hicksvilleläisessä kirjahyllyssä on sarjakuvateoksia, joita ei ole koskaan kirjoitettu, mutta olisi voitu. Horrocks on itse kuvannut haastattelussa Hicksvilleä kuin hengelliseksi kodiksi, tietynlaisen ihmisen omaksi paikaksi maailmassa.
Kaunis ajatus. Sarjakuvia paljon lukeneet tietävät lajin mahdollisuudet ja potentian lisäksi aktuaaliset onnistumisetkin taiteena. Hicksville on jo maan päällä, mutta ripoteltuna sinne tänne.
Erityisen hienosti sarjakuvin voi kuvata tunteiden kirjoa. Teho rakentuu sanan ja kuvan yhteenliittymästä. Kuvat kertovat, mutta eivät ilman kielen lyömiä painokkaita iskuja. Sanat pelkistävät, kuvista kehkeytyy maailmoita.
Juliana Hyrrin Päivänkakkarameri (2022) toimii sarjakuvana näin. Se on kielellisesti tarkkaa, perustuu juurikin iskuihin, muttei liian painokkaasti, koska sarjakuva tukeutuu kerronnan virtaan. Yksittäiset kuvat ovat kauniita, mutta eivät johda voimakkaaseen kiinnittymiseen. Pääosassa on kertomus, jossa kontemplaation hetkiä tuottavat ennen kaikkea lukujen väliset yksittäiset kuvat. Niiden merkitys kirjan rytmitykselle on oleellinen. Kuvat nostavat ylös kertomuksen maailmasta ja upottavat takaisin sen kuteeseen.
Kerronnallisuus on sarjakuvan ominaislaatu laajemminkin. Samassa tilassa tiettyyn harkittuun järjestykseen asettuvien kuvien yhteisvaikutus luo teoksen, joka yhtä lailla koostuu yksittäisistä kuvista kuin on niiden summa. Sarjakuvia luetaan koko ajan sekä sivu- ja aukeamarakenteista että yksittäisistä ruuduista.
Kerronnallisuuden voi halutessaan löytää kuvataiteistakin. Maisa Majakan Taidehallin Nuoret 2023 -näyttelyyn tekemät keraamiset teokset keskustelevat keskenään. Näyttelykokemus on viipyilyä kokonaisuuden ja yksityiskohtien välillä.
Hyrrin Päivänkakkaramerikin viipyilee. Hänen Kritiikin Kannuksilla palkittu esikoisteoksensa Satakieli joka ei laulanut (2019) lähestyy yksittäisten tarinoiden kautta lapsuutta. Päivänkakkarameri on periaatteessa yhtä tarinaa, mutta kohtauksittainen. Näkökulma on lapsen, muistot sen mukaisesti häilyviä ja katkonaisia. Tekniikkoina Hyrri käyttää niin piirroksia, öljyvärejä kuin kollaasiakin.
Neuvosto-Viron Kohtla-Järvellä vuonna 1989 syntynyt mutta Suomeen jo nelivuotiaana muuttanut Hyrri jahtaa muistojaan, joissa on sekä kauneutta että kirpeyttä. Samalla lailla itsensä kautta maailmaa kuvaa toinen Nuoret 2023 -näyttelyn taiteilija, Haliz Yosef. Yosef kertoo Ylen aamussa käsittelevänsä taiteessaan suhdettaan äitiinsä, muistia, kieltä ja kulttuuri-identiteettiään.[1]
Niin painokkaasti Hyrrikin on lapsuuttaan reflektoinut, etten osaa pitää sitä sattumana. Sinne me aina palaamme, mistä tulimmekin. Ja ehkä siksi yksi kirjan voimakkaimmista hetkistä kuvaa siirtymää, merimatkaa Tallinnasta Helsinkiin. Pitkin kirjaa sarjakuvaa luonnehtii siirtymä unenomaisista välähdyksistä selvempiin havahduksen hetkiin.
Hyrrin kuvaama lapsuus on vähän nostalgisesti lasten keskinäistä maailmaa, jossa vanhemmat ovat olemassa ja olennaisia, mutta silti ihan sivuroolissa. Kuin toisessa todellisuudessa. Tällä tavalla maailmansa on rakentanut myös esimerkiksi Matias Riikonen, jonka Matara-romaanissa (Teos, 2021) lapset luovat kokonaisen yhteiskunnan toimintamalleineen ja keskinäisriippuvuuksineen.
Niin etäisiä me vanhemmat kai olemme. Muistan sen hyvin mutten kovin tarkasti.
Omaan todellisuuteen pakenemista tapahtuu vanhempanakin. Yksinäinen, lähes solipsistinen tunnemaailma korostuu kriisihetkinä. Tällainen voi olla esimerkiksi pitkän ihmissuhteen murentuminen. ”Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, / mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi”, kirjoitti V. A. Koskenniemi (1917), eikä tuohonkaan mitään lisättävää taida olla.
Aino Louhi kuvaa tällaista elämänvaihetta sarjakuvakirjassaan Tähtienvälinen avaruus (Suuri Kurpitsa, 2022). Ihmissuhde syntyy, kehittyy, kriisiytyy, lakastuu ja katoaa. Päähenkilö etsii itsensä palasia maailmasta, erkaantuu, jotta voisi taas yhtyä.
Tunnot ovat niin perimmäisiä, että niiden käsitteleminen on vaikeaa. Monet todella tärkeät ajatukset ovat ääneen lausuttuna korneja, eikä niille siksi ole oikein sanoja. Jokainen painava lause on kirjallisessa mielessä riski.
Louhi on ratkaissut ongelman uppoamalla kuviin. Hänen kielenkäyttönsä on korostetun lakonista, ei tunteetonta mutta varsin eleetöntä: ”Istun liikkumatta pienessä altaassa. Yksin olen kuin kotonani.”
Kirja on suorastaan malliesimerkki sisällön, muodon ja tekniikan ykseydestä. Louhen munatemperakuvitukset ensin kiihottavat, sitten vangitsevat herkkään yksinäisyyden ja suhteesta toipumisen kuvaukseen. Jos lauseet ovatkin lyhyitä, kuvissa on enemmän. Jokaisella sivulla on yksi suurikokoinen kuva, mikä hidastaa kerronnan rytmin ja lisää kuvien painoarvoa. Yksityiskohtien määrä ei ole valtava, mutta ne ovat harkittuja. Värit ovat syviä, ilmeet voimakkaita, esineet todella olemassa.
Aiemmin mainitsemani allas sijaitsee japanilaisessa onsaissa. Louhi kuvaa kylpylän käppyräiset naiset, seinän keltaiset laatat, pienet paljut ja muovijakkarat.
Kun päähenkilö istuu vedessä, hän kiinnittyy maailmaan. Altaan jokainen pieni laatta on merkityksellinen. Yksityiskohdista yleiseen.
Munatemperatekniikan hitaus on itsessään viesti. Toipuminen vaatii aikaa, kuten taiteellinen kehityskin.
Teksti: Ville Hänninen
Ville Hänninen on sarjakuviin erikoistunut toimittaja ja kirjailija.
Kuvat: Juliana Hyrri ja Aino Louhi
Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos
Lähteet
Horrocks, Dylan. Hicksville. Toronto: Black Eye Comics; 1998.
Hyrri, Juliana. Satakieli joka ei laulanut. Tampere: Suuri Kurpitsa; 2019.
Hyrri, Juliana. Päivänkakkarameri. Tampere: Suuri Kurpitsa; 2022.
Koskenniemi, V. A. ”Yksin oot sinä, ihminen”. Elegioja. Porvoo: WSOY; 1917.
Louhi, Aino. Tähtienvälinen avaruus. Tampere: Suuri Kurpitsa; 2022.
Riikonen, Matias. Matara. Helsinki: Teos; 2021.
Shakespeare, William. ”Myrsky”. William Shakespearen kootut draamat. 9. Suom. Paavo Cajander. Porvoo, Helsinki: WSOY; 1950.
Viitteet
[1] ”Nuoret 2023 -näyttely esittelee uutta taiteilijasukupolvea”. Ylen aamu 20.4.2023. Haettu osoitteesta https://areena.yle.fi/1-65668563 8.5.2023.