Valotaide käsitetään usein kevyenä ja viihteellisenä. Osin tämä johtuu siitä, että yleisön käsitys valotaiteesta usein kattaa vain erilaiset efektivalaistukset ja koristevalot (Rouhikoski 2011, 15). Osansa kantavat myös valotaiteen tapahtumat viihteellisillä ohjelmistovalinnoillaan (Kivinen 2018, 26). Onko valotaide siis taidetta vai viihdettä? Ja mitä väliä sillä on?
Niin kuin muissakin taiteen lajeissa, osa on yhtä, osa on toista, osa on molempia ja surkeimmassa tapauksessa ei kumpaakaan. Kokonaisuutena valotaiteen väitetystä viihteellisyydestä ei voi sanoa mitään, sillä valotaiteen kenttä on, väitän, yksi taiteen monipuolisimmista.
Tässä artikkelissa paneudun taiteen ja viihteen asemaan valotaiteessa, erityisesti suurilla valofestivaaleilla, sillä kysymys viihteellisyydestä koskee etupäässä niitä.
Tämänkertainen taiteen ja viihteen määritelmä
Kuten mitä tahansa taiteeseen liittyvää, valotaidetta on vaikea määritellä aukottomasti. Tässä riittänee todeta, että se on kuvataiteen muoto, jossa valo on määrittävä tekijä (Suomen valotaiteen seura FLASH). Valotaiteen sijasta voi käyttää myös ilmaisua valoa käyttävä taide, ja valotaiteilijan voi korvata valoa käyttävällä taiteilijalla, painotuksista riippuen.
Viihteeseen suhtaudutaan usein vähemmän tärkeänä kuin taiteeseen. Toisaalta sitä voidaan puolustaa väittämällä, että sehän on ihan sama asia kuin taide, kun oikein silmin katsotaan. Mielestäni kyse ei kuitenkaan ole arvotuksesta vaan kahdesta eri, mutta ei täysin erillisestä asiasta.
Pyrin tässä artikkelissa käyttämään termejä taide ja viihde arvottamatta, keskittyen niiden eroihin ja yhtäläisyyksiin. Nämä kaksi termiä eivät ole toisensa pois sulkevia, kyse on enemmänkin painotuksista. Erilaisista teksteistä (kuten Chaundry 2022, Bates & Ferri 2010, Shusterman 2003) kooten ja omaan tulkintani pohjaten tiivistän näitä painotuksia seuraavasti:
Taide haastaa yleisönsä ja vaatii siltä tulkintaa, ajatteluakin, viihde pyrkii olemaan helposti ymmärrettävää ja, no, viihdyttävää. Taiteessa yleisön tulkinta on osa teosta, viihdettä yleisö vastaanottaa. Taide rikkoo kaavoja ja viihde pohjaa tuttuuteen. Taide inspiroi ajattelua ja viihde rentouttaa. Taiteen ja viihteen ero on myös tekijän motivaatiossa. Haluaako hän tehdä mahdollisimman montaa ihmistä miellyttävän teoksen, vai haluaako hän teoksessaan ilmaista juuri tämän viestin, juuri tällä tavalla?
Valotaiteen kohdalla ero usein tiivistyy kysymykseen visuaalisuudesta. Sekä viihde että taide voivat olla näyttäviä spektaakkeleita, perustua koristeellisuuteen tai luoda hämmästyttäviä illuusioita. Taiteessa kuitenkin visuaalisuus on keino esittää ajatus teoksen takana, viihteessä se on itseisarvo. Eräänlainen perustesti erityisesti valotaiteen suhteen on miettiä, sopisiko teos paremmin galleriaan vai huvipuistoon. Molemmat ovat hyviä paikkoja, mutta niillä on eri taustat ja tavoitteet.
Mikään näistä ei ole ehdoton rajaus, lähinnä osviittaa. Kyse ei mielestäni ole edes jatkumosta, vaan molemmat vaihtoehdot voivat olla läsnä teoksessa yhtä aikaa. Sekä taiteen että viihteen tekemiseen tarvitaan taitoa, molemmat voivat tuottaa elämyksiä ja nautintoa sekä olla helposti lähestyttäviä.
Pomminvarmasti jollain on vastakkainen ja paremmin perusteltu mielipide taiteen ja viihteen erosta. Se voin jopa olla minä, ensi viikolla. Mutta mennään tällä nyt.
Ihasteleva yleisö
Valofestivaalit suunnitellaan usein suurille ihmismäärille ja vaativiin olosuhteisiin. Se vaikuttaa myös teoksiin.
Pääkaupunkiseudun suurten museoiden kävijät lasketaan sadoissa tuhansissa vuosittain (Frame 2025). Lux Helsinki pääsee samaan viikossa (Myllyoja 2026). Myös museoissa valotaidenäyttelyt ovat olleet yleisömenestyksiä (Rautio 2023).
Kriitikko Pessi Rautio listaa valotaiteen suosion syitä mielestäni osuvasti: ”[valotaide] ei auetakseen vaadi eritysesti älyllistämistä tai taiteen taustojen ymmärrystä. Sitä kelpaa pelkästään ihastella, kuin ilotulitusta, ja haltioitua sen ihanuudesta” (Rautio 2023). Valo on materiaalina kiinnostavaa jo itsessään. Mutta mennäänkö sitä katsomaan taide-elämyksen toivossa vai viihdykkeenä? Mitä yleisö haluaa ja mitä se odottaa näkevänsä?
Urani aikana olen seurannut valotapahtumien kommentointia verkossa, pitänyt korvani höröllä paikan päällä ja tutustunut useisiin yleisökyselyihin. Yleensä yleisön kommenteissa pidetään eniten näyttävistä töistä ja vau-efektiä kiitetään tai sen puutetta valitellaan. Tapahtumissa arvostetaan myös hyvin suunniteltua reittiä, pysähdyspaikkoja ja hyvää säätä: kokonaiskokemus nousee teosten rinnalle merkittävyydessä aivan eri tavalla kuin esimerkiksi museokäynnillä. Vaikka ruuhkista valitetaan, myös yhdessä kokemista arvostetaan.
Suurtapahtuma asettaa omat ehtonsa taiteen kokemiselle. Ihmisiä saattaa olla niin paljon, että he muodostavat fyysisen näköesteen, sää voi olla niin kauhea, ettei tee mieli jäädä kovin pitkäksi aikaa tulkitsemaan teosta ja teoksia voi olla niin monta, että pitää kiirehtiä nähdäkseen ne kaikki saman illan aikana. Teosten on siis jo käytännön syistä hyvä olla suuria, helposti lähestyttäviä ja nopeasti koettavissa. Myös kaupunkitilan olemassa olevat kirkkaat valot voivat houkuttaa taiteilijaa kilpailuun näkyvyydestä väreillä ja volyymillä, vaikkei siihen olisi taiteellista syytä (Otto 2015, 20). Nämä tekijät vetävät teoksia helposti viihteen suuntaan.
”Helposti lähestyttävä” on eräänlainen koodi visuaaliselle vetovoimalle, siis näyttävyydelle. Joskus myös viihteellisyydelle. Helposti lähestyttävyys ei kuitenkaan tee teoksesta automaattisesti viihdettä – moni taiteen merkkiteoksista on helposti lähestyttävä, visuaalisesti vaikuttava ja sisällöltään tinkimätön.
Taiteilijoiden monet taustat ja tavoitteet
Valoa käyttävillä taiteilijoilla on hyvin erilaisia taustoja, mikä johtaa hyvin erilaisiin lähestymistapoihin ja teoksiin (Kivinen 2025). Valotaide ei olekaan vastaavanlainen jokseenkin selkeärajainen taiteen laji kuin esimerkiksi akvarellimaalaus, vaan se voi yhdistyä muihin tekniikoihin installaatiosta tekstiilitaiteeseen. Taiteilijana insinööri todennäköisesti kiinnostuu valossa eri asiasta kuin graafinen suunnittelija ja tapahtumatuotannoissa toiminut taiteilija painottaa yleisön välitöntä reaktiota enemmän kuin konseptualistinen kuvataiteilija.
Valon tutkiminen materiaalina on yleinen lähestymistapa. ”Valotaiteessa on eräänlaisena perusmuotonaan tällainen valo-oppimaista havaintovälinettä lähestyvä suuntaus”, toteaa Pessi Rautio. Tämä on aivan totta; moni valoteos perustuu esimerkiksi värien käyttäytymiseen tai varjojen tutkimiseen, joskus molempiin. Nopealla vilkaisulla, tilkalla ennakkoluuloja höystettynä voi saada käsityksen, että kaikki valotaide on silkkaa perusasioihin juuttunutta värien leikkiä ja kauniita heijastuksia.
Tämä ei tee valotaiteesta poikkeusta taidekentällä: oman materiaalin rajojen tutkiminen on osa miltei kaikki taidelajeja. Ja riittäähän siinä tutkimista. Vaikka aiheet olisivat yhteisiä, on tulkintoja lukemattomia. Kuten Rautio myöntää: ”värien additiivisen sekoittumisen periaatetta voi katsella tiettyyn meditatiiviseen lumoutumiseenkin asti”.
Osa aiheiden toisteisuudesta selittyy sillä, että kaikilla valoa käyttävillä taiteilijoilla ei ole taustallaan taiteen historian tai teorian opintoja. Tämä näkyy joskus samojen ideoiden toistumisena ja pinnallisena analyysinä. Rajoja ei rikota, koska niitä ei tunneta eikä niiden luo ehkä edes keritä, kun aika menee pyörän keksimiseen yhä uudestaan.
Valon visuaalisuudesta tulee helposti itseisarvo. Ei ole kerta eikä kaksi, kun tekijä on kertonut minulle, että hänelle teoksen ainoa merkitys on sen visuaalinen vaikuttavuus, että se on kivan näköinen. Kaikkitietävänä kuraattorina en ihan aina usko tähän. Taiteilijalla voi olla vaikka minkälaisia, ehkä tiedostamattomiakin syitä tehdä juuri se teos, jonka hän on tehnyt, mutta hän ei ehkä osaa sanoittaa niitä. Eikä tarvitsekaan osata.
Joskus taas on helppo uskoa, että teoksessa ei tosiaan ole sen kummempia kerroksia.
Valotaide vaihtaa viihteelle
Vastaan alun kysymykseen: on olemassa sekä valotaidetta että valoviihdettä, kaikkine välimuotoineen. Kummallekin on tilausta.
Taiteilijan on hyvä tehdä sitä, mikä häntä kiinnostaa, miettimättä sen kummemmin minkä otsikon alle lopputulos kuuluu. Kauniit valoesineet tuottavat iloa ihmisille, usein muillekin kuin tekijälleen. En kuitenkaan näe erityistä syytä, miksi niitä pitäisi kutsua taiteeksi, jos koristeellisuus on teoksen ainoa taso tekijän itsensäkin mielestä. Tällöinhän kyse on viihteestä. Ja se on ihan ok.
Viihdettä aliarvioidaan roimasti. Se on tärkeä osa elämää: se rentouttaa, parantaa mielialaa ja saa irrottautumaan maailman kamaluudesta edes hetkeksi. Viihde ei ole huonoa taidetta, vaan oma lajinsa, jolla on oma arvonsa ja omat kriteerinsä. Hyvän viihteen tekemisessä ei ole mitään hävettävää. Pikemminkin päinvastoin. Satojen tuhansien ihmisten saaminen iloisiksi ei ole mitätön tehtävä.
Tutkimuksen ja arvioinnin kannalta kysymys taiteen ja viihteen erosta on oleellinen, mutta sillä on merkityksensä myös rivikatsojalle. Vaikka yllätykset kuuluvat kulttuuriin, yleensä ihmisille on merkitystä, minkä tyyppiseen tapahtumaan he ovat menossa. Viihdettä halajava nauttii todennäköisemmin väristä ja vilkunnasta kuin minimalistisen taiteen ystävä, joka kenties ei pety edes pihamaata hitaasti kiertävään yksittäiseen valopikseliin. Erilaisten kohderyhmien takia tiedotusmateriaaleissa onkin hyvä kertoa tapahtuman tyylilajista tarkemmin, kuin että valoa on.
Hienovarainen tapa ilmaista yleisölle, millaisesta suhteesta valoon tapahtumassa on kyse, on kutsua sitä joko vapaamuotoiseksi valofestivaaliksi tai tarkemmin taiteeseen keskittyväksi valotaidefestivaaliksi. Parempi tietysti on kertoa myös, mikä muu kuin valon tuominen pimeään tekee tapahtumasta erityisen. Niin kuin taidetapahtumissa on tapana.
Suurissa valotapahtumissa paineistus viihteellisyyteen on suuri, mutta se ei estä taiteen tekemistä. Molempien alojen kehittämiseksi on hyvä kuitenkin tiedostaa niiden erot ja yhteisyydet ja keskittyä siihen mikä itseä oikeasti kiinnostaa. Ennakkoluuloista välittämättä.
Teksti: Mia Kivinen
Kuva: Anu Raatikainen
Lähteet
Bates, Stephen & Ferri, Anthony J.: What’s Entertainment? Notes Toward a Definition. Studies in Popular Culture Vol. 33, No. 1 (Fall 2010), Popular Culture Association in the South. https://www.yumpu.com/en/document/view/8452598/whats-entertainment-notes-toward-a-definition-popular- (haettu 13.8.2026).
Chaudry, Rida: Arts vs. entertainment: is there a difference? The Queen’s Journal 16.9.2022. Queen’s University, Kingston, Canada. https://www.queensjournal.ca/arts-vs-entertainment-is-there-a-difference/ (haettu 2.8.2026)
Frame: Kuvataiteen tilastot 2024. Frame 22.9.2025. https://frame-finland.fi/kuvataiteen-tilastot-2024/ (haettu 16.8.2026)
Kivinen, Mia: Aika tavallista taidetta. Valotaide ja sen kritiikin väitetty puute. Kritiikin uutiset 11.12.2025. https://kritiikinuutiset.fi/2025/12/11/aika-tavallista-taidetta-valotaide-ja-sen-kritiikin-vaitetty-puute/ (haettu 1.8.2026).
Kivinen, Mia: Ihmeellistä ja hämmästyttävää – valotaiteesta ja maailman suurimmasta diashowsta. Opinnäytetyö, Taideyliopiston Kuvataideakatemia 2018.
Otto, Julia: From Idea to Project. Teoksessa Light Art in Germany in the 21st Century. Kerber Verlag, Bielefeld, Saksa 2015.
Myllyoja, Essi: Lux Helsingissä vieraili 450 000 kävijää. Helsingin sanomat 12.1.2026. https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011742895.html (haettu 15.8.2026)
Rautio, Pessi: Mitä valolla voi tehdä? Taide-lehti 5–6/23, 24.11.2023. https://taidelehti.fi/mita-valolla-voi-tehda/ (haettu 17.8.2026).
Rouhikoski, Juha: Minimalismi valotaiteessa – olennaisen maksimaalinen tavoittelu. Opinnäytetyö, Teatterikorkeakoulu, Helsinki, 2011.
Shusterman, Richard: Entertainment: A Question for Aesthetics. The British Journal of Aesthetics, Volume 43, Issue 3, July 2003. Oxford University Press, UK.
Suomen valotaiteen seura FLASH: Mitä valotaide on? https://valotaiteenseura.fi/valotaide/ (haettu 1.8.2026)