Markkinoilla, viidakossa ja turistibussissa

ARS22 – Eläviä kohtaamisia. Nykytaiteen museo Kiasma. 8.4.–16.10.2022

 

ARS22 – Eläviä kohtaamisia -näyttely tarkastelee aikamme suuria kysymyksiä ja tarinoita. Teoksissa käsitellään mm. myyttejä, historiaa ja historiankirjoituksen ongelmaa, politiikkaa, seksuaalisuutta, rasismia, uskontoja sekä ihmisen ja luonnon suhdetta. Museo haluaa antaa tilan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle. Mukana on teoksia 55 taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä 26 eri maasta.

Suurista puheista huolimatta osa näyttelyn teoksista tuntui ontoilta ja yksiselitteisiltä. Niiden merkitys tuntui muodostuvan enemmän selitysten ympärille kuin syntyvän teoksen visuaalisista tai kerronnallisista keinoista. Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmea näyttelyn taiteilijaa, jotka nousivat minulle kiinnostavimmiksi. Heidän teoksensa ovat monipuolisen narratiivisia ja monikerroksisia. Yhteistä näille taiteilijoille on tutkiva ote, yhteisöjen osallistaminen, tarkka paneutuminen aiheeseen ja mielikuvitus. Huumoriakin näen heidän töissään.

Pia Camil – A Pot for a Latch (Ruukku vaihtuu lukkoon)

Meksikolainen Pia Camil on monipuolinen taiteilija, joka tekee maalauksia, veistoksia, installaatioita ja performansseja. Hän on kiinnostunut urbaanista kulttuurista, globalisaatiosta ja kuluttamisesta. Vuoden 2015 teoksessaan Wearing Watching hän jakoi yleisölle 800 pontsoa. Ainoa maksu pontsosta oli, että sen saaja postasi kuvan vaate päällään sosiaaliseen mediaan. Camilin joissakin teoksissa voi nähdä yhteyttä suomalaisen Kaarina Kaikkosen tekstiili-installaatioihin tai ranskalaisen Christian Boltanskin teoksiin.

Pia Camil – A Pot for a Latch (2016/2022) Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasman installaatio A Pot for a Latch (Ruukku vaihtuu lukkoon) on tori, jossa tavaran arvo ei ole rahallinen vaan liittyy objektin ja sen omistaneen henkilön suhteeseen. Camil toteutti vastaavan teoksen New Museumissa New Yorkissa vuonna 2016. Kiasmassa esillä olevat tavarat on koottu yleisöltä Stoassa. Tavarat on kiinnitetty korkeaan metalliruudukkoon, joka assosioituu torimyyjien liikuteltaviin seiniin, mutta joka voi viitata myös modernismin geometriseen muotokieleen. Paitsi installaatio, teos on myös tapahtuma, sillä näyttelyn aikana on neljä päivää, jolloin yleisö pääsee ”tekemään kauppaa” ts. tuomaan oman esineen ja vaihtamaan sen johonkin seinällä olevaan. Ohjeena on tuoda itselle merkityksellinen tavara.

Camilin teoksessa on esillä mm. juhlamekko, puoliksi käytetyt ala-asteen vesivärit, pehmotuhatjalkainen ja -pupu, lasten palapeli, herätyskello ja puinen norsu. Seinustalla on kansio, josta voi lukea esineiden tarinat. Saiman samovaari on peräisin isoäidin ja papan ystävyysmatkalta Leningradista. Tarina on henkilökohtainen, mutta samalla se linkittyy isoihin historiallisiin teemoihin. Esineen tuoja toivoo sen tuovan rauhaa ja toivoa nykyhetkeen. Käsilaukku on teinin itse tekemä ja kulkenut mukana monet reissut ja seikkailut. Lankakerä kertoo vaihto-opiskelijan elämästä Reykjavikissa. On jännittävää lukea, miksi jokin esine on ollut omistajalleen tärkeä ja saada näin tietoa yksittäisten ihmisten elämänhistoriasta, ihmissuhteista, muistoista, tunteista, arvoista ja unelmista. Samalla voi miettiä, minkä esineen itse toisi, millaisen tarinan kertoisi. Kokonaisuutena teos on kollektiivinen muotokuva suomalaisesta yhteiskunnasta, tavoista ja kulttuurista, nykyhetkestä ja lähihistoriasta.

Camil teki tänä vuonna myös toisen samansukuisen, mutta isomman mittakaavan teoksen New Yorkin Rockefeller Centeriin. Teoksen nimi oli Air Out Your Dirty Laundry ja esille oli ripustettu yli 700 käytettyä vaatetta Mexico Cityn asukkailta. Lahjoittajat kertoivat vaatteiden tarinat ääninauhalle.

Tuấn Andrew NguyễnMy Ailing Beliefs Can Cure Your Wretched Desires (Hauraat uskomukseni voivat parantaa sinut viheliäisistä haluistasi)

Tuấn Andrew Nguyễn on vietnamilainen videotaiteilija ja kuvanveistäjä, joka yhdistää teoksissaan yliluonnollista ja (usein kolonialismiin liittyvää) historiaa, hengellisyyttä ja politiikkaa, faktaa ja fiktiota. Hän on kiinnostunut tarinankerronnasta ja kokee esineiden kantavan karmaa. Taiteilijan teos Boat People (2020) ankkuroituu sotien ja siirtolaisuuden historiaan Filippiineillä. Teos sijoittuu post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jossa lapset ovat viimeisiä eloonjääneitä. Johtajatyttö käy eksistentiaalista keskustelua hiekasta löytyvän patsaan pään kanssa. The Specter of Ancestors Becoming (2019) kertoo senegalilais-vietnamilaisista, jotka ovat Ranskan joukoissa Vietnamia vastaan 1940 taistelleiden senegalilaisten siirtomaasotilaiden ja vietnamilaisten naisten jälkeläisiä. Teosta työstäessään Nguyễn tutustui senegalilais-vietnamilaiseen yhteisöön ja työsti teosta yhdessä heidän kanssaan. Teos koostuu kuvitteellisista keskusteluista vanhempien ja isovanhempien kanssa ja käsittelee mm. muistamisen problematiikkaa.

Tuấn Andrew Nguyễn – My Ailing Beliefs Can Cure Your Wretched Desires (2017) © Tuan Andrew Nguyen 2021. Image courtesy the artist and James Cohan, New York

Kiasman kaksikanavainen videoinstallaatio My Ailing Beliefs Can Cure Your Wretched Desires (Hauraat uskomukseni voivat parantaa sinut viheliäisistä haluistasi) (2017) on jännittävä vuoropuhelu eläinten suulla. Vietnamissa on monimuotoinen luonto: uusia lajeja löydetään jatkuvasti, mutta samaan aikaan lukuisat eläimet ovat uhassa kuolla sukupuuttoon. Kiinan siirtomaavallan aikaan luontoa käytettiin lääketieteen tarpeisiin; Ranskan siirtomaavallan aikaan trofeemetsästys oli suosittua. Salametsästäjä ampui Vietnamin viimeisen jaavansarvikuonon vuonna 2010. Taiteilija on laittanut sarvikuonon hengen keskustelemaan sukupuuttoon kuolleen, mytologiassakin tärkeän Hoàn Kiem -kilpikonnan kanssa. Sarvikuono vastustaa ihmisten ylivaltaa ja uhkuu halua vallankumoukseen. Kilpikonna puhuu rauhan rakentamisesta ja nostaa esimerkiksi Buddhan, joka oli valmis uhraamaan itsensä, ettei nälkäinen naarastiikeri olisi syönyt pentujaan.

Eläimet puhuvat siitä, kuinka ihmiset hyväksikäyttävät, palvovat ja pelkäävät eläimiä. Salametsästäjät ja varkaat ovat himoinneet arvokasta sarvikuonon sarvea; ihmiset syövät eläimiä, käyttävät turkiksia ja pukeutuvat eläimiksi rituaaleissa. Keskustellaan karmasta ja rahasta. Videolla näemme mm. karhuja, norsuja, tiikereitä, lintuja ja käärmeitä, joista monet ovat vangittuja, vaatteisiin puettuja apinoita, kalansaaliita, luonnontieteellisen museon luurankoja ja eläinpatsaita. Kauniit kuvat vuorottelevat raakojen ja surullisten kanssa. Entä jos eläimet tosiaan tekisivät vallankumouksen ja onnistuisivat siinä? Miten ihmisen kävisi? Materiaali on taitavasti leikattu ja kokonaisuus on intensiivinen ja maaginen.

Sol Calero – El Autobús (Linja-auto)

Sol Calero on venezuelalaissyntyinen Berliinissä työskentelevä taiteilija, joka käsittelee Latinalaiseen Amerikkaan liittyviä kliseitä. Hän on kuvannut elävänsä surrealistisessa tilassa, koska on nuorena muuttanut juuriltaan Eurooppaan ja muistot sekä oletukset lähtömaasta sekoittuvat toisiinsa. Pintura de Frutas -maalaussarjan (2014) tulkittiin kritisoivan tropiikin eksotisointia sekä länsimaisen katseen yleistävää ja yksinkertaistavaa tendenssiä. Taulut sinällään esittävät hedelmiä ja kukkia, esteettisesti kuvattuna, joten en tiedä, ovatko tulkinnat nousseet taiteilijan puheista vai taustasta ja muiden teosten kontekstista. Tämä onkin kiinnostava kysymys ylipäätään: mitä teoksessa voi nähdä ja mikä osa mahdollisista merkityksistä tulee taidepuheesta?

Enimmäkseen Calero kuitenkin tekee tilallisia ja tapahtumallisia teoksia, joihin katsoja/kokija voi osallistua. Immersiivisissä teoksissa on kiehtovan runsaat väri- ja muotomaailmat; näihin teoksiin astuu mielellään sisään. Project Salsa (2014) -teoksessa Calero sisusti berliiniläisen salsakoulun, jossa sitten järjestettiin ilmaisia salsatunteja. Teos herätti kysymyksiä mm. kulttuurisesta omimisesta ja stereotypioista. Kampaamoksi rakennetussa teoksessa tehtiin kampauksia avajaisvieraille. Kampaamo on tärkeä sosiaalinen kohtaamispaikka, jossa voidaan juorujen lisäksi vaihtaa mustan pörssin vinkkejä ja kampaaja on kuin psykologi, taiteilija kertoi.

Sol Calero – El Autobús (2019) Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasmassa on esillä teos El Autobús (Linja-auto) (2019). Tilaan on rakennettu bussi, johon katsoja voi istua. Katonrajaan ja penkkeihin kiinnitetyissä monitoreissa on video autenttisesta bussimatkasta ja ääninauhalla kuuluu oppaan ääni. Videolla bussin ikkunasta näkyy autiomaata, vuoria, vehreitä laaksoja, kyliä, puita, kaktuksia ja kukkia. Opas Juan Pedro Enrique Hernández Gónzalez Pérez kertoo paikkojen historiaa ja mytologiaa. Ciudad Pintocon kaupunki innoittaa hänet muistelemaan kuuluisaa telenovelaa, koska kirjoittaja oli sieltä kotoisin. Välillä hän valittaa hammassärkyään. Tupakointi bussissa on kielletty, koska kulkuneuvo oli palaa aiemmin ja myös siksi, että Juan Pedro yrittää lopettaa tupakoinnin. Puhe pulppuaa tunnelmallisesti.

Matkustajana mietin, missä maassa mahdan olla. Pikkuhiljaa korvani terästyvät ja oppaan jutut alkavat ihmetyttää. Juopoille vakoojille vietetään muistopäivää, käärmeet tulevat ahmimaan vesimelonit ja hiekalla voi nähdä ihmisen luita. Vaikutelma on huikea. Kuljettaja on kuin helppoheikki, joka laskettelee täyttä luikuria. Maa, jossa matkaamme, on fiktiivinen. Kiasman tiedotteen mukaan teos mm. muistuttaa eriarvoisista mahdollisuuksista matkailuun ja vapaa-aikaan. Ehkä niinkin, mutta minulle tämä matka oli ennen muuta hauska kokemus ja muistutti taiteen kyvystä viedä muihin maailmoihin, jopa valehdella uskottavasti.

Teksti: Maaria Oikarinen