Kerroimme reilu vuosi sitten Mustekalan haastavasta tilanteesta jäätyämme muiden pienten kulttuurilehtien tavoin vaille valtion kulttuurilehtitukea. Vuoden lopussa saimme helpottavia uutisia, kun Koneen Säätiö myönsi Mustekalalle nelivuotisen apurahan. Vaikka Mustekalan tilanne on muutaman tulevan vuoden ajan vakaa, on huolemme moniäänisen kulttuuria koskevan keskustelun säilymisestä edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi valtion kulttuurilehtituen määräraha pieneni jälleen tänä vuonna. Luomme tässä blogissa katsauksen kulttuurilehtien nykytilanteeseen ja mahdollisiin tulevaisuuksiin. Millaisten rakenteiden puitteissa kulttuurijournalismia Suomessa tehdään ja julkaistaan?
Valtion budjettileikkaukset luovat painetta säätiöiden rahoitushakuihin
Ilmaisimme huolemme kulttuurilehtien tilanteesta vuoden 2023 lopussa. Totesimme tuolloin, että pienellä kielialueella keskustelu suomalaisesta taiteesta ja kulttuurista olisi suppeaa ilman tuettuja, yleishyödyllisiä kulttuurilehtiä. Kulttuurilehdillä on tärkeä asema taiteen edistäjinä ja aikakauden ilmiöiden tallentajina. Kulttuurilehtiin kohdistuvat leikkaukset marginalisoivat ääniä ja näkökulmia, jotka eivät sovi kaupalliseen muottiin. Samalla myös kaupallinen media kärsii, kun kulttuurijournalismin aluskasvillisuudesta ei verso uusia avauksia ja tekijöitä kentälle.
Huolemme on vuosi vuodelta realisoitunut, kun valtion budjettileikkaukset ovat toteutuneet. Viime vuonna julkaisimme vertailevan taulukon, johon kokosimme Taide- ja kulttuuriviraston (ent. Taike) kulttuurilehtitukea saaneet lehdet ja tukisummat vuodesta 2022. Tänä vuonna määräraha pieneni jälleen 30 000 euroa. Ilahduttavaa oli, että vertaisarviointi palautettiin osaksi kulttuurilehtituen hakemusten arviointiprosessia. Alun perinkin riittämätön kulttuurilehtien tukisumma on pienentynyt nykyisen hallituskauden aikana yhteensä 27 % (885 000 eurosta 650 000 euroon). Kokonaistilanteen hahmottamista tosin vaikeuttaa, että osaa lehdistä tuetaan kulttuurilehtituen sijaan osana lehtien taustayhdistysten toiminta-avustusta joko Taide- ja kulttuuriviraston tai Opetus- ja kulttuuriministeriön kautta. Yleisesti ottaen voi kuitenkin todeta, että myös järjestöjen tukiin on viime vuosina kohdistunut leikkauksia.
Valtion leikkausten myötä kulttuurilehdet, kuten myös muut leikkauksia kokeneet yleishyödylliset toimijat, ovat kohdistaneet katseensa säätiöihin. Viime syksynä säätiö toisensa jälkeen uutisoi, kuinka apurahahakemusten määrät rikkoivat ennätyksiä ja myöntöprosentit sen myötä laskivat. Viimeisimmissä hauissa Jenny ja Antti Wihurin rahastolla myöntöprosentti oli 7 %, Koneen Säätiöllä 5 % ja Kulttuurirahastolla 6–8 %. Myös Alfred Kordelinin säätiö uutisoi hakemusmäärän kasvaneen merkittävästi. On selvää, että suuri määrä huolellisesti valmisteltuja hankkeita jää ilman rahoitusta.
Säätiöt rahoittavat merkittävästi yleishyödyllistä toimintaa Suomessa. Kilpailun kiristyessä rahoituksen saaminen on kuitenkin yhä haastavampaa. Lisäksi pidemmän päälle säätiöiden tuella on mahdotonta korvata perusrahoituksen puutteita, sillä rahoitus on suunnattu ennen kaikkea erilaisiin projekteihin ja hankkeisiin. Esimerkiksi Mustekala voi Koneen Säätiön rahoituksella keskittyä neljän vuoden ajan paitsi julkaisutoimintaan myös lehden näkyvyyden ja levikin laajentamiseen. Rahoitus ei kuitenkaan turvaa lehden tulevaisuutta tämän pidemmälle. Kulttuurijournalismin uudemmista avauksista hankerahoituksella ovat käynnistyneet mm. NO NIIN Magazine ja Long Play:n kulttuuritoimitus.
Yleishyödyllistä varainhankintaa
Julkisen rahoituksen pienentyessä ja säätiörahoituksen kilpailun kiristyessä yleishyödyllisten toimijoiden on välttämätöntä suunnata katsetta yhä enemmän omaan varainhankintaan. Tähän suuntaan ohjaavat myös Taide- ja kulttuuriviraston päivitetyt kulttuurilehtituen myöntöperusteet, joissa omarahoitusosuutta on korotettu. Myöntökriteerinä on tänä vuonna ollut, että yksivuotinen avustus voi kattaa enintään 80 % (minimiavustus 10 000 €) ja kolmivuotinen 60 % (minimiavustus 40 000 €) toiminnan hyväksyttävistä kuluista.
Mitä omarahoitus sitten käytännössä voi olla? Kulttuurilehtien kohdalla varainhankinta on perinteisesti tarkoittanut erilaisten apurahojen lisäksi mainosmyyntiä sekä erilaisia jäsen- tai tilausmaksuja. Lisäksi esimerkiksi kannatusjäsenyys (yhdistyksen sääntöjen salliessa), lahjoitukset (vaatii rahankeräysluvan) ja erilaiset oheistuotteet ovat mahdollisia. Yleishyödyllisyys asettaa kuitenkin jossain määrin reunaehtoja varainhankinnalle. Jotta toiminta on yleishyödyllistä (ja siten verovapaata), ei toiminta saa olla elinkeinotoimintaa. Toiminta ei saa pyrkiä voiton tavoitteluun eikä kilpailemaan vastaavan kaupallisen toiminnan kanssa. Lehtitoimintaa olisi toki mahdollista pyörittää myös elinkeinotoimintana, mutta toiminnan periaatteet eroaisivat tällöin perustavanlaatuisesti yhdistysmuotoisesta toiminnasta.
On ymmärrettävää, että valtio toivoo avustettavilta toimijoilta pitkäjänteisyyttä ja vastuullista taloudenhoitoa. Samalla kolmivuotiseen kulttuurilehtitukeen vaadittava 40 % omarahoitusosuus tuntuu suurelta summalta yleishyödyllisen varainhankinnan puitteissa, ellei pääomaa ole historiallisista syistä ennalta. Etenkin kun tukisumma ei mahdollista edes yhden kokopäiväisen työntekijän palkkaamista.
Julkaisimme hiljattain osana Pehmeä ja kova vaikuttaminen -teemanumeroa Terike Haapojan ja Jussi Koitelan mielipidetekstin, jossa he ehdottavat, että säätiöt voisivat tukea pieniä taiteen organisaatioita pääoman hankinnassa. Juoksevien kulujen kattamisen lisäksi toimijoita voitaisiin tukea esimerkiksi toimitilan ostamisessa tai sijoitustoiminnan aloittamisessa. Kirjoittajien mukaan oma pääoma toisi kentälle riippumattomuutta rahoittajista ja vähentäisi siten pidemmällä tähtäimellä rahoituspainetta.
Pienen kulttuurilehden näkökulmasta ehdotus on kannatettava. Sijoitetun pääoman määrän tulisi tosin olla varsin suuri, jotta se alkaisi tuottaa kaivattua vuosittaista voittoa.
Pääoman kerryttämiseen kannustavat nykyisin myös kulttuurilehtituen uudistetut kriteerit. Vielä muutama vuosi sitten tuki sai kohdistua pelkästään toiminnasta syntyvään alijäämään, minkä myötä oman pääoman kerryttäminen oli mahdotonta. Mahdollinen varainhankinnalla kerrytetty tulo oli pakko käyttää samana vuonna. Päivitetyissä myöntökriteereissä koko tukisumma tulee edelleen käyttää kyseisenä vuonna myönnettyyn tarkoitukseen, mutta tuen ei enää tarvitse paikata alijäämäisyyttä. Käytännössä varainhankinta ja etenkin pääoman kerryttäminen on hidasta ja aikaa vaativaa työtä. Kulttuurilehtien lisäksi tilanne näkyy koko kentällä. Leikkausten myötä organisaatiot joutuvat sopeuttamaan toimintaansa, kun yhtä aikaa pitäisi kyetä käynnistämään ammattimaista varainhankintaa. Viime syksynä julkaistussa Mitä hyötyä taiteesta? -teemanumerossamme mm. Q-teatteri avasi omaa tilannettaan.
Kulttuurilehtituen arviointiperusteena on mm.
- Yhteisön toimintasuunnitelma on tavoitteellinen ja julkaisun journalistinen sisältö on laadukasta.
- Yhteisön toiminta on alueellisesti, valtakunnallisesti tai kansainvälisesti vaikuttavaa.
- Yhteisö tuo uusia ideoita ja toimintatapoja toimialalle.
- Yhteisön henkilöstö koostuu ammattilaisista.
- Yhteisö työllistää journalismin ammattilaisia.
- Yhteisö noudattaa toiminnassaan hyvää hallintoa ja edistää turvallista toimintaympäristöä.
- Yhteisön työstä maksamat palkat ja korvaukset ovat alan reilujen käytäntöjen mukaisia.
Jos arviointiperusteita vertaa tuen tasoon (minimi 10 000 €), on selvää, että vaatimukset ammattimaisuudesta ovat haastavia. Jos ajatellaan, että lehdellä täytyy olla osaavien kirjoittajien lisäksi ammattitaitoinen päätoimittaja ja toimiva taustaorganisaatio, lienee helppoa ymmärtää, ettei minimituella pyöritetä toimintaa, jossa korvaukset olisivat asianmukaisella tasolla. Lehdellä tulee olla joko merkittävästi muuta apurahoitusta tai pääomaa, tai lehden pitäisi pystyä tekemään merkittävissä määrin omaa varainhankintaa, jotta reilujen käytäntöjen mukainen palkkiotaso olisi mahdollinen.
Taidekirjoittaminen nojaa asiantuntijoiden halpatyöhön
Käytännössä kulttuurilehtien matalat kokonaisbudjetit näkyvät lehtien tekijöiden palkkiotasossa. Kulttuurijournalismin ja taidekritiikin tekijöiden palkkiotaso on läpi kentän jähmettynyt riittämättömälle tasolle. Palkkiot eivät vastaa korkeakoulutettujen asiantuntijoiden koulutustasoa tai kompensoi asiantuntevan taidekirjoittamisen vaatimaa työaikaa.
Näkemyksemme mukaan ammattimaiseen kirjoittamiseen pitäisi panostaa myös palkkiotason kautta, vaikka toimintaympäristö on haastava. Koneen Säätiön rahoituksen turvin voimme Mustekalassa pilotoida kulttuurilehden tekoa neljän vuoden ajan palkkiotasolla, joka on lähempänä sen ansaitsemaa tasoa.
Haluamme avauksellamme herätellä keskustelua palkkioista myös laajemmin, sillä koemme, ettei keskustelua asianmukaisesta palkkiotasosta ole käyty riittävästi. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitto SARVilla ei ole minimipalkkiosuosituksia kriitikoille. Akavan korkeakoulutettujen asiantuntijoiden kirjoituspalkkiosuositukset sen sijaan ovat kulttuurilehdille epärealistisen korkealla tasolla.
Lehtien riittämättömien kokonaisbudjettien vuoksi aihe on herkkä. Monet haluavat julkaista sisältöjä, vaikka palkkio olisi nimellinen, ja myös talkootyö on yleistä. Kulttuurilehdille kohdennettujen palkkiosuositusten puuttuessa yksittäisten kirjoittajien on vaikeaa vaatia muutosta tilanteeseen. Samasta syystä sopivan palkkiotason määrittäminen on hankalaa myös lehtien vastaaville toimittajille ja taustaorganisaatioiden hallituksille.
Käytimme Mustekalan palkkiotason määrittämisessä apuna Suomen freelance-journalistien suosituksia. Tulevan neljän vuoden aikana palkkiot kritiikeistä ja blogeista mukailevat suuntaa antavasti puolen työpäivän korvausta ja palkkiot esseistä yhden työpäivän korvausta. Tämän myötä palkkiot ovat nousseet merkittävästi aiemmasta: blogi/kritiikki 260 € (ennen 50–70 €) ja essee 540 € (ennen 100 €). Todellisuudessa tekstien työstöön (taustatöihin, kirjoittamiseen ja tekstin viimeistelyyn toimitusprosessin kautta) voi mennä merkittävästi enemmän aikaa.
Keillä on mahdollisuus käydä kulttuurikeskustelua?
Tarina on tuttu: vielä vuosituhannen taitteessa kaupallisessa mediassakin julkaistiin enemmän kulttuurijournalismia ja taidekritiikkiä ja sitä kautta kirjoitusmahdollisuuksia oli enemmän. Alalle oli helpompi tulla. Tilanne kuitenkin muuttui palstatilan käytyä kaupallisissa väylissä vähiin ja isompien lehtien alettua suosia vakituisissa työsuhteissa olevien kirjoittajien sijaan freelancereita. Näiden myllerrysten keskellä pienemmät kulttuurilehdet ovat tarjonneet perehtyneille ja koulutetuille kirjoittajille mahdollisuuden edelleen osallistua julkiseen kulttuurikeskusteluun. Kuten edellä on kuitenkin käynyt ilmi, pienet lehdet eivät useinkaan pysty maksamaan teksteistä kunnollisia korvauksia.
Kuvaillun tilanteen jatkuminen kaventaa sitä, minkälaisista taustoista tulevat ja millaisissa eri tilanteissa olevat ihmiset voivat ylipäätään omistautua ylläpitämään suomalaista keskustelua kulttuurista. Karkeasti jaoteltuna voidaan puhua neljästä erilaisesta tyypistä: 1) varakkaasta taustasta tuleva kirjoittaja, jonka ei tarvitse olla järin huolissaan kirjoituspalkkioiden suuruudesta; 2) säännöllisessä työssä käyvä kulttuurialan koulutuksen saanut ihminen, joka kirjoittaa vapaa-ajallaan ja jolle kirjoituspalkkioiden suuruus ei ole kohtalonkysymys; 3) apurahalla oleva tutkija, taiteilija tai kriitikko, jolla on hetkellisesti vakaa tilanne; 4) rakkaudesta lajiin talkoopohjalta kirjoittava ihminen, joka sinnittelee jollain tavalla suomalaisen työvoimapolitiikan passivoivasta kyttäysmentaliteetista huolimatta. On kysyttävä keillä on 10 vuoden päästä ääni suomalaisessa kulttuurikeskustelussa, jos täysiaikainen ja ammattimainen omistautuminen kulttuurijournalismille käy yhä harvempien luksukseksi?
Vasta-argumenttina voi tietysti kysyä, tarvitaanko täällä Euroopan pohjoisessa nurkassa ylipäätään täysiaikaisia kulttuurijournalisteja ja taidekriitikkoja – eikö tämä osa kulttuurista voi toteutua yksinomaan sivutoimisen työskentelyn ja harrastuspohjaisen talkootyön kautta? Kyseessä lienee arvovalinta. Me osaltamme koemme, että sivutoimiset ja harrastuspohjalta perehtyneet toimijat ovat Suomen kokoisessa pienessä maassa korvaamattoman tärkeä täydentävä tekijä laadukkaassa ja monipuolisessa kulttuurikeskustelussa. Näkemyksemme mukaan on kuitenkin niin, että Suomen virallisilla kielillä käyty tasokas keskustelu edellyttää myös päätoimisia kirjoittajia, joilla on aikaa perehtyä syvällisesti käsittelemiinsä aiheisiin ja mahdollisuus panostaa tekstien kirjalliseen laatuun.
Kun täysiaikaisten tai edes säännöllisten osa-aikaisten töiden määrä esimerkiksi taidekritiikin parissa on suuremmissa medioissa huomattavasti huvennut, on kulttuurijournalismia tekemässä aiempaa pienempi joukko koulutettuja taiteiden tutkimuksen ja kulttuurialan asiantuntijoita. Samaan aikaan tämän kehityksen kanssa henkilöstöön kohdistuvat vaatimukset työpaikoilla (mukaan lukien yliopistoissa) ovat kiristyneet, kun kaikkialla joudutaan tehostamaan. Havaintomme mukaan vaikuttaakin siltä, että tutkijoilla ja kulttuurialan asiantuntijatöissä olevilla on yhä harvemmin aikaa ja jaksamista heittäytyä kulttuurijournalismin pariin päätyön ohella. Suurempien medioiden palkkalistoilla olevien ja sivutoimisten tekijöiden lisäksi on vain pieni joukko kirjoittajia, jotka tekevät taidekritiikkiä ja/tai kulttuurijournalismia nimenomaan tähän tarkoitukseen myönnettyjen henkilökohtaisten apurahojen turvin. Onko tällainen asetelma kestävä suomalaisen kulttuurikeskustelun kannalta? Tuetaanko jatkossa pääasiassa yksittäisiä tekijöitä mm. apurahoin – vai tuetaanko organisaatioita sellaisin tavoin, jotka mahdollistavat kunnollisen korvauksen maksamisen joukolle tekijöitä?
Haluamme tarkentaa, ettei mielessämme ole elitistinen ajatus, jossa kulttuurijournalismia saisivat tehdä vain yliopistollisen koulutuksen saaneet kirjoittajat. Kuten edellä on todettu, pidämme tärkeänä moniäänistä ja monipuolista kulttuurikeskustelua, johon osallistuu monenlaisia kirjoittajia. Mutta tasokas julkinen keskustelu kulttuurista edellyttää nähdäksemme sitä, että pidetään nykyistä parempaa huolta myös siitä, että alan koulutuksen saaneille ammattimaisille kirjoittajille on olemassa kestävämmät rakenteet.
Suomessa käytävän, ihmiseltä ihmiselle suunnatun kulttuurikeskustelun elinvoimaisuutta ja syvällisyyttä ei voi jättää yksinomaan talkoohengen, harrastamisen ja markkinaehtoisuuden nojaan. Isänmaanrakkauttaan tänä päivänä mainostavat tahot voisivat tältä osin pohtia, mitä J. V. Snellmanin ja Fredrik Cygnaeuksen kaltaiset hahmot ajattelisivat nykyisestä suomalaisen kulttuurin alasajosta. Snellman kirjoittaa: “Siten suomalainen kansallisuus on laskettu hautaansa. Sinä näet sen jo suomalaisen kasvoista […] Suomi ei voi mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoa pelastus.” Cygnaeus puolestaan virkkoo kirjeessä Snellmanille: “Ajattelemista ja kirjoittamista harrastavat henkilöt kuuluvat meidän maassamme elämän ylläpitoon, sen välttämättömään elantoon. […] Meidän historiamme täytyy välttämättä olla kulttuurihistoriaa.”[1]
Lopuksi
Me kirjoittajat olemme saaneet kasvaa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa taide ja kulttuuri on ollut osa yhteiskuntamme rakenteita. Meillä on ollut teattereita, kirjastoja ja musiikkiluokkia ympäri Suomen. Mikäli leikkaukset jatkuvat, olemme siirtymässä yhteiskuntaan, jossa kansalaisilla ei ole samanlaista pääsyä kulttuurin ja taiteen pariin. Esimerkiksi teattereiden lippuhinnat ovat jo nousseet. Olemmeko kansalaisina alkaneet pitää hyvinvointivaltion kautta saamiamme palveluita itsestään selvinä? Olisimmeko valmiita maksamaan vastaavista palveluista yksityisesti joko korkeampien pääsymaksujen tai lahjoitusten muodossa? Haluammeko todella siirtyä hyvinvointivaltiosta hyväntekeväisyysyhteiskuntaan?
Jos näin käy, kuka kantaa taloudellisen taakan kulttuurimme ylläpitämisestä? Keskiluokan kukkaro ei ole pohjaton. Missä määrin Suomen nykyisestä rahaeliitistä löytyy uusia mesenaatteja tukemaan sitä, että maamme historia kirjoitettaisiin vastaisuudessakin nimenomaan kulttuurihistoriana pelkän numeroiden ja tilastojen taloushistorian sijaan?
Jo aiemmin mainitussa Mitä hyötyä taiteesta? -teemanumerossa tutkija Kaisa Murtoniemi toteaa, että paras tapa puolustaa kulttuurin ja taiteen arvoa voisi olla laajemminkin hyvinvointivaltion puolustaminen.
Ensi vuoden eduskuntavaalit luovat suuntaviivoja myös pienten kulttuurilehtien tulevaisuudelle.
Teksti: Alonzo Heino & Helmi Saukkoriipi
Kirjoittajat ovat Mustekalan päätoimittajat. Voit yhä tukea Mustekalan toimintaa liittymällä yhdistyksemme kannatusjäseneksi: https://mustekala.info/tue-mustekalaa/
Viite
[1] Siteerattu teoksessa Wilenius, Reijo (1978) Snellmanin linja – Henkisen kasvun filosofia. Gummerus, Jyväskylä, s. 16.