Karjala on ollut Suomen taiteessa suosittu aihe, erityisesti karelianismin aikaan. Karjalainen kulttuuri sijoitetaan edelleen usein menneisyyden tai evakkouden narratiiviin. Miten karjalainen nykytaide, jota on viime aikoina ollut esillä monissa näyttelyissä, eroaa tästä?
Narratiivi karjalaisuudesta on Suomessa perustunut paljolti menneisyyteen ja sitä on määritelty Suomessa ulkopuolelta jo kauan. Karjalankieliseen kulttuuriin kytkeytyvien elementtien esittäminen yksipuolisesti suomalaisina on ylläpitänyt kaikenlaista karjalaisuutta suomalaisuuden alalajina ja siksi karjalankielisten on vaikeaa edelleenkään saada tarvitsemaansa yhteiskunnallista tunnustamista (Kallio 2023b).
1800-luvun lopulla taiteilijoiden ihannoiva kiinnostus Karjalaa kohtaan sai nimen karelianismi, joka sijoittuu Suomen taiteen kansallisromanttiseen ”kulta-aikaan”, jolloin kansallista identiteettiä rakennettiin. Karjalan kulttuurista ja runoperinteestä etsittiin suomalaiseksi tulkitun menneisyyden alkujuuria. Kiinnostus Kalevalaan nosti karjalaista kulttuuria näkyviin, mutta liitti sitä samalla osaksi suomalaisuuden kertomusta.
Talvi- ja jatkosodassa Karjala oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen taistelualue, josta Suomi luovutti talvisodan päättyessä laajoja alueita, valtasi ne jatkosodassa takaisin ja joutui luovuttamaan ne uudelleen vuonna 1944. Osa luovutettujen alueiden asukkaista joutui jättämään kotinsa kahdesti. (Kansallisarkisto n.d.) Sotien jälkeen ajatus karjalankielisistä evakoista etnisesti ja kulttuurisesti suomalaisina oli edellytys heidän hyväksymiselleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Erilainen kieli, tavat ja Venäjään assosioituva ortodoksinen usko olivat ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa. (Kallio 2023a.) Monet evakkokarjalaiset menettivät kodin lisäksi nimensä, kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa pyrkiessään sulautumaan suomalaisuuteen. Viime vuosikymmenten evakkotutkimuksessa on kuvattu, millaisin toiseuttavin ja syrjäyttävin menetelmin edistettiin karjalaisten assimilaatiota suomalaiseen kulttuuriin (Stepanova 2018, 217–218).
Riionheimon ja Tynnyrisen (2024, 273) mukaan karjalan kielen uhanalaistuminen alkoi jo ennen toista maailmansotaa, kun karjalankielisten kotiseuduilla harjoitettiin toistuvaa kulttuurista sulauttamista, esimerkiksi koulun kielenä ja painostamalla karjalankielisiä suomentamaan sukunimensä. Assimilaatio voimistui jatkosodan jälkeen ja sodanjälkeinen ilmapiiri vahvisti virheellistä käsitystä Suomen homogeenisuudesta. Syrjintä ja epäluulot kohdistuivat erityisesti karjalankielisiin karjalaisiin. Ortodoksien ja luterilaisten välisissä avioliitoissa lapset kasvatettiin usein luterilaisiksi. Nämä kokemukset nopeuttivat omasta kulttuurista luopumista.
Karjalainen nykytaide käsitteenä vinksauttaa jotain, mihin on totuttu, päälaelleen. Viime vuosina karjalainen itseidentifikaatio (Selin ym. 2023, 7) ja kulttuurin takaisin ottaminen (Riionheimo & Tynnyrinen 2024, 264) ovat nousseet uudella tavalla esiin, mikä näkyy myös taiteen kentällä. Taiteilijoiden puheeseen, teoksiin ja kulttuuriseen muistiin pohjautuva Karjala ei ole vain konkreettinen tai ajallinen paikka, vaan kuvasto, jonka kautta kulttuuriperintö voi tulla koetuksi myös silloin, kun kommunikatiivinen muisti on ollut katkonaista (Kalliola 2026).
Olen haastatellut karjalaisia nuoria omassa valokuvakirjaprojektissani (Kalliola 2023) ja karjalaisia nykytaiteilijoita taidehistorian maisterintyössäni (Kalliola 2026). Haastatteluja tehdessäni olen huomannut, että karjalaisuudesta ollaan Suomessa yllättävän tietämättömiä, ja sitä pidetään edelleen menneisyytenä. Karjalaisuuden lokero sotienjälkeisessä Suomessa on ollut epämääräisen ahdas, ja suurimman osan evakoista jo kuoltua se on kutistunut entisestään. Karjalankannaksen suomenkielinen evakkokarjalaisuus on ollut erilaista kuin ortodoksinen, karjalankielinen rajakarjalaisuus sekä vienan- ja aunuksenkarjalaisuus, joiden historiaan liittyy myös pakolaisuutta. Ei ole olemassa tahoa, jolla olisi yksiselitteinen auktoriteetti määritellä, kuka on karjalainen.
Miksi Karjalasta puhutaan aina imperfektissä?
”Toivoisin, että taiteen kentällä ylipäätänsä nähtäisiin karjalainen taide. Nyt ei tule edes mitään kysymyksiä. On pelkkä hiljaisuus. Sen hiljaisuuden haluan rikkoa.”
Taiteilija Reeta Suvanto on turhautunut tilanteisiin, joissa karjalaista nykytaidetta pyritään katsomaan länsimaisen taiteen linssien läpi. Hänen kokemustensa mukaan keskustelu menee aina hyvin irrelevantiksi ja puolustelevaksi. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että se johtuu siitä, että katsomme teoksia eri näkökulmasta – eikä edes näkökulmasta, vaan eri katseesta.
Suvanto kokee, että karjalaista kulttuuria on jo kauan nähty vain menneisyyden muodossa. Miten elävää kulttuuria muokkaa se, että siitä puhutaan lähtökohtaisesti menneessä aikamuodossa – ”jotain oli”? Hän on tutkinut työskentelyssään, mitä museoituminen tarkoittaa vähemmistöille. Miten teos tai esine tavallaan jämähtää museoinnin kautta menettäessään toimintaympäristönsä.
Suvanto nimeää teoksensa ensisijaisesti karjalan kielellä ja tekee usein museomaisia ripustuksia. Pieni soikea veden hioman kiven näköinen korutaideteos on ripustettu kapeiden ja pitkien käspaikkamaisten kankaiden avulla. Käspaikat ovat ortodoksikarjalaisten pellavaisia usein päistään koristeltuja pyyheliinoja, jolla on erilaisia rituaalimerkityksiä, ja jotka toimivat myös välittäjinä tämän maailman ja tuonilmaisen välillä. Korun keskellä lukee punaisella ”Kemp on šen tovev valehteli?”, joka suomeksi käännettynä tarkoittaa: kuka on sen totuuden valehdellut. Teksti on lyhyt kommentti siihen, miten karjalaisuudesta on puhuttu ja miten karjalaisuutta on tietoisesti suomalaistettu.
Jyväskylän Galleria Beckerissä oli kesällä 2026 Juulia Kääriän Yhtehsulavundu (yhteensulautuminen) -näyttely. Kääriä tutki rajantakaiseen Karjalaan ulottuvia juuriaan ja ammensi käspaikkaperinteen ikivanhoista symboleista ja rikkaasta visuaalisesta kielestä. Neljän pienen lapsen äitinä hän katsoo samalla eteenpäin ja käyttää esimerkiksi vain itsetehtyjä myrkyttömiä maaleja maalatessaan. Menneiden ja tulevien sukupolvien ketju on osa taiteen tekemistä.
Näyttelyssä ollut interaktiivinen projisointi kutsui osallistumaan karjalaisen kuvion muodostumiseen seinälle. Kättä heilauttamalla kuva piirtyy seinälle ja hetken päästä katoaa, kasvaa ja kuihtuu, herätäkseen taas uudelleen loistoonsa. Sen voi tulkita konkretisoivan sitä, miten pienikin ele kulttuurin esille tuomisessa voi muodostua merkittäväksi. Kaikissa teoksissa on elämän ja kulttuurin versomisen tunnelmaa leikillisen ilon kautta.
Nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa käsitys kansoista yhtenäisinä kulttuureina on myytti, mutta tämä myytti vaikuttaa yhä vahvasti (Hall 1999, 54–59). Globalisaatio ja sosiaalinen media ovat luoneet uusia ajan ja paikan yhdistelmiä, erityisesti korona-aikana, jolloin yhteyttä pidettiin pääosin verkon välityksellä. Tämä on helpottanut diasporassa elävien kansojen uudelleen yhdistymistä. Uudenlaiset representaatiojärjestelmät muokkaavat identiteettejä nopeasti. Identifioituminen ei enää perustu vain kulttuuriseen samankaltaisuuteen, vaan yhteiseen kokemukseen poissulkemisesta, mikä voi tuottaa uusia kulttuureita ja vastakulttuureita (Kalliola 2026.)
Karjalaisen väitöskirjatutkijan Tuomo Kondien mukaan identiteetin muodostuminen on yhteisöllinen prosessi, ja mikä tahansa identiteetti muuttuu jatkuvasti. Hän painottaa, että identiteetin kehitystyö vaatii yhteisön, joka on karjalaisilla ollut pitkään hajanainen. Viime vuosina yhteisö on kuitenkin alkanut yhdistyä aluksi internetin kautta, mutta myös fyysisinä tapaamisina ja sen parissa tehdään paljon identiteetin rakennustyötä (Kalliola 2023, 32).
Itseidentifikaation käsite on noussut olennaiseksi puhuttaessa karjalaisuudesta nuoremmassa sukupolvessa. Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša -yhdistyksen periaate on, että ”karjalaisessa yhteisössä ei lasketa prosentteja, vaan ihminen, jolla on yksi karjalainen isovanhempi, on aivan yhtä karjalainen kuin ihminen, jonka kaikki isovanhemmat ovat karjalaisia. Karjalaisuus ei myöskään sulje suomalaisuutta pois tai päinvastoin, vaan ihminen voi olla sekä suomalainen että karjalainen, ja paljon muutakin. Kukaan ei voi määritellä toisen ihmisen identiteettiä hänen puolestaan.” (Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša ry, n.d.).
Yhdistyksen tapahtumavastaava Riina Lagerblom kertoi, ettei halua olla mikään kolonisoitu kuva, aikojen saatossa hyväksytty muotti siitä, millainen karjalainen saa olla. Hän toivoi, että karjalaisuudesta nähtäisiin muitakin puolia, kuin se, että karjalaiset ovat kaikki evakoita ja nekin melkein kaikki kuolleet. Narratiivissa pitäisi päästä jo uudelle tasolle (Kalliola 2023, 42).
Taiteilija ja väitöskirjatutkija Hanneriina Moisseisen (2025) mukaan käsitteestä karjalainen nykytaide ei olisi voinut 10–15 vuotta sitten puhuakaan. Keskeinen ero karjalaa esittävään taiteeseen on, esitetäänkö Karjalaa ulkopuolisen silmin vai kulttuurin sisältä. Karjalaisuus oli hänen nuoruudessaan 1980–1990-luvuilla vain yhden ihmisryhmän määrittelemä juttu, joka pohjautui evakkouteen, mutta hänellä itsellään oli vienankarjalainen pakolaistausta. Hän pohtii, miten hienoa on, että nykyään nuorilla on kukkahuivit ja he ovat ylpeitä moninaisesta karjalaisuudestaan.
Kansallinen identiteetti rakentuu symbolisista tarinoista, muistoista ja rituaaleista, jotka yhdistävät yksilöt osaksi yhteisöä. Karjalaisten tapauksessa uudet representaatiot ilmentävät kulttuuriperinnön uudelleenmäärittelyä nuorempien sukupolvien keskuudessa.
Taiteilija Papu Hyypiän sanoin: ”Tärkeintä on, että mun taiteesta välittyy se, ettei karjalaisuus ole menneisyyden asia. Se tapahtuu tässä päivässä ja näissä paikoissa missä me ollaan.”
Museoitu perinne vai nykytaiteen elävä kenttä?
On kuitenkin eri asia, puhutaanko karjalaisesta nykytaiteesta, Karjala-aiheisesta taiteesta vai karjalaiseksi identifioituvista taiteilijoista, jotka tekevät taidetta omista lähtökohdistaan. Pitääkö karjalaisen nykytaiteen esittää Karjalaan liittyviä aiheita tai karjalaiseksi identifioituvan performoida karjalaisuuttaan ulkoisilla merkeillä ja sukunsa menneisyydellä? Vai siirtävätkö nämä ulkoiset merkit juuri keskustelua aina takaisin imperfektiin, museoiden etnografiselle osastolle taidemuseoiden sijaan?
Kuvanveistäjä ja yhteisötaiteilija Jaana Bombin kertoo panneensa suurella ilolla merkille, että juuri nyt nuoret karjalaistaustaiset kokevat identiteettinsä vahvasti, ja miten se näkyy myös taiteessa, kuten musiikissa, kuvataiteessa ja kirjallisuudessa:
”Se on kuin sienirihmasto; karjalainen kulttuuri nousee pintaan tässä ajassa. Kollektiivinen hetki on nyt! Tähän on johtaneet vuosien tapahtumat, mutta silti se voi yllättää monet, kuinka voimakasta se on. Varsinkin nuoret kaipaavat yhteyttä ja se on tärkeää meille kaikille. Tässä ajassa tehty taide on myös keino ylläpitää ja säilyttää kulttuuria.”
Aiheen näkymiseen vaikuttavat instituutiot, jotka esittelevät tässä ajassa olevaa karjalaista nykytaidetta, ja siten myös tuottavat sen asemaa valinnoillaan. Määrittelyvalta liittyy rahoituksen mahdollistamiseen, gallerioiden näkyväksi tekemiseen, kritiikin arvottamiseen ja museoiden sekä kokoelmien voimaan vakiinnuttaa sitä osaksi taidehistoriaa.
Karjalainen nykytaide käsitteenä on alkanut murtaa karjalaisuuden ymmärrystä tässä ajassa. Sana nykytaide siirtää teokset pois historia osastolta, jonne ne ovat aiemmin päätyneet. Osassa näyttelyistä käytetään uhanalaista karjalan kieltä, jonka sanasto on elvytystyön myötä täydentynyt nykyajan ilmiöitä kuvaavilla sanoilla.
Karjalan kielen yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija Niko Tynnyrinen on toiminut aktiivisesti karjalan kielen elvytystyössä. Hän on ollut mukana muun muassa Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytyshankkeessa (2021–2024) ja Kotimaisten kielten keskuksen karjalan kielen asiantuntijatyöryhmässä (2023–2025) sekä toiminut vuonna 2025 julkaistun karjalan kielen elvytysohjelman pääkirjoittajana. Vuosina 2026–2029 laaditaan myös Kulttuurirahaston rahoittamaa nykyaikaista karjalan kielen verkkosanakirjaa.
Tynnyrisen (2026) mukaan tärkeitä kielen elvytyksen kannalta ovat kieliyhteisön toimijat: aktivistit, järjestöt, pitäjäseurat ja kulttuuriyhdistykset sekä kaikki karjalankielisen yhteisön parissa tehty kieliaktivismi, kuten taiteen tekeminen, käännöstoiminta, tapahtumien järjestäminen ja karjalan pitäminen näkyvillä. Myös Ylen viikoittaiset karjalankieliset teksti- ja audiouutiset, sekä niihin liittyvä sanastotyö ovat keskeisiä kielen elpymisen kannalta.
ICOMin nykyisessä museomääritelmässä korostetaan moninaisuuden lisäksi yhteisöjen osallistumista: ”Ne [museot] toimivat ja viestivät eettisesti ja ammattimaisesti, yhdessä yhteisöjensä kanssa.” Mielenkiintoista on, saavatko yksittäiset taiteilijat olla muutakin kuin vähemmistönsä edustajia. Jääkö karjalainen näkökulma vain väliaikaisen teemanäyttelyn varaan vai muuttaako se museon toimintaa pysyvämmin suhteessa karjalaisuuden käsittelyyn?
Haastavaa tässä on, että karjalainen yhteisö ei ole yhtenäinen, eikä sillä ole yhtä auktorisoitua edustajaa. Mitä institutionaalinen tunnustaminen muuttaisi? Tarvitaanko tähän pelisääntöjä?
Ehkä karjalaisen nykytaiteen tunnistaminen ei kuitenkaan edellytä lopullista portinvartijamääritelmää. Karjalaisen käsityöperinteen vapaan tutkijan Sade Kondelinin mielestä sitä ei ainakaan tarvita (Kalliola 2023, 54):
”Ain on sellassii ihmissii, jotka mielellää ryhtyyt portivartijoiks jos siihe annetaa heil mahollisuus. Mie toivon jot myö päästäs mahollisimma vähäl tään suhtee, et myö osattas keskittyy yhteisö rakentamissee sen sijjaa jot kytättäs onks joku toine oikial tavalja tarpeeks karjalaine. Oma karjalaisuue elämine ja essii tuomine on muutekii suomalaisesyhteiskunnas iha tarpeeks vaikiiaa, ja jos yhteisöst saap enämp paheksuntaa ko tukkee, se kyl karkottaap erityisest nuorii ihmissii.”
Yhteys kulkee kehossa
En koe, että edes voisin yrittää luoda kattavaa karjalaisen nykytaiteen määrittelyä. Se on ja tulee olemaan neuvottelun alla oleva liukuva tila, jossa myyttinen Karjala saa elää, mutta katseen suunta on muuttunut; aiemmin karjalaista taidetta on katsottu kolonisoivin silmin ulkoapäin, nyt kulttuurin sisältä on noussut tekijöitä tuottamaan kulttuurille näkyvää yhteyttä. Taiteilijahaastatteluissa toistui muun muassa kehollinen yhteys taiteen ja tien näyttäjänä.
Tanssitaiteilija Annina Uimonen työskentelee paljon kehollisesta praktiikasta käsin, joka perustuu kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen, ja siihen, miten me kaikki olemme osa luontoa. Karjalaiset käsityöt ja symbolit herättivät hänessä jo nuorena yhtä aikaa syvää kunnioitusta ja voimakasta surua. Tunteeseen sekoittuivat silloin monet muutkin menetetyt asiat, erityisesti edesmenneiden sukulaisten näkyvä poissaolo. Hän muistaa, että kun hän pienenä kuuli puhuttavan Karjalasta, hän koki, ettei hänellä ole oikeutta siihen, koska hän ei ollut tavannut isoäitiään Kaijaa tämän kuoltua viisissäkymmenissä, eikä siten ollut saanut häneltä ”kosketusta karjalaisuuteen”. Isoäiti oli suorin yhteys Karjalaan:
”Mutta minulle tuo rauhaa ja lohtua, että se kaikki on myös tässä omassa kehossani. En käy usein haudoillakaan, mutta olen kehossani silti elävä muistomerkki edesmenneistä.”
Runoilija Päivi Röppäsen (2026) mukaan karjalaisuus aihepiirinä on niin valtavan laaja, että omasta näkökulmastaan hän voi nähdä siitä vain pari hippusta. Hän ei koe voivansa määrittää asioita ja sanoa, että asia on näin. Vain yhteisöllä voisi olla se voima, mutta silloinkin se olisi vain tässä ajassa olevaa. Mitään lopullista on vaikeaa sanoa. Teksteissään hänelle on tärkeää, että jokainen sana välittää hänelle itselleen kehollisesti jotain tuntuvaa:
”Ei vain se, että laitan sanan, koska se kuulostaa kivalta, vaan joku siinä kehollisella tasolla pysyy kirkkaana, sen mukaan työskentelen.”
Muusikko ja performanssitaiteilija Inkeri Kurkilahdelle (2025) on muodostunut tärkeäksi ajatus siitä, että asioita ei opita vain tiedon välityksellä, vaan niitä on tehtävä itse. Suurena inspiraationa hän koki kuulemansa asian, jonka mukaan karjalaisessa suurperheessä vanha emäntä on ajatellut asioita lastenlasten lapsenlapsien kannalta. Kuvasin hänen performanssiaan Ruissalossa kesällä 2026. Kurkilahden sanoin japanilainen butoh ja karjalainen huokoinen kehokäsitys ovat lähellä toisiaan, viitaten Laura Stark-Arolan artikkeliin, joka käsittelee väkeä dynamistisena voimana. Väki tarkoittaa tässä metsään liittyväksi uskottua persoonatonta voimalatausta. Väen ajatellaan vaikuttavan ihmisen kehoon, samoin kuin ihmisen voima vaikuttaa ympäristöön (Stark-Arola 2002, 68–69). Kurkilahti puhuu vastavuoroisuudesta, ja miten paljon hän itse on saanut siitä, että metsä on lähellä ja hän saa tanssia siellä:
”On niin pitkät perinteet sillä, miten pyhiä puut ovat. Olen tutkinut, mitä tarkoittaa se, että menee metsään puiden luo, luo suhdetta niihin ja vie niille tarjoomuksia.”
Myös puugraafikko Maria Pihlin (2026) puheissa ja teoksissa luontoyhteys on merkittävä. Värikylläiset vedokset ovat sadunomaisia, ja häntä kiinnostaa entisenä kirjallisuuden opiskelijana erityisesti myytit ja alkutarinat. Usein teoksissa on äitihahmo:
”Mun mixeri sisällä tvistaa sadut ja myytit, sekoittaa ne keskenään ja esiin pulpahtaa joku uusi näkökulma, miten asia voisi olla. Olen tavallaan suodatin, moni taiteilija on. Niinhän se menee ajassa eteenpäin, tulee ajankuvia. Nykyaika pursuaa minusta, enkä voi erottaa sitä. Niin sen kuuluukin mennä.”
Oikeus tulkita uudelleen
”Se että olen ylipäätään olemassa, on sinun ansiotasi.
Mutta se, millaisena: se on sinun syytäsi.
Sinä olet olemassa ilman minua. Minun täytyy saada olemassa ilman sinua.”
”Louhen elämäkerturi” Emmi Itäranta kirjoittaa Lumenlaulaja-romaanissa (2025), viitaten Elias Lönnrotin luomaan hahmoon kansanperinteen Pohjolan valtiaasta. Itäranta kirjoittaa Louhesta kokkolinnuksi muuttuvana shamaanina, joka tulee matriarkaalisesta yhteisöstä. Toisin kuin Kalevalan Louhi, jota kuvaillaan sanoilla ”Pohjan akka harvahammas”, joka kuvastaa naisten asemaa ja sitä, miten hyvin harvoilla naishahmoilla on Kalevalassa edes nimeä. Esimerkiksi kuolleitakin herättämään kykenevä parantaja Lemminkäisen äiti nimetään vain poikansa kautta. Itäranta kertoo Lumenlaulajan olevan tietoisen feministinen teos, jolla ei ole tarkoitustakaan heijastaa kansanperinnettä ”oikein”.
Samalla tavoin kansalliseepoksemme mahdollisesti vienankarjalaisempaa näkökulmaa tarjoilee Ville Tietäväisen Metsän Kuningatar (2026) -sarjakuva, jossa Lönnrot ja muut karelianistit muokkaavat vienankarjalaisia myyttejä nationalistisiin tarkoituksiinsa.
Molemmissa fiktioissa leikitellään ajatuksella, että tapahtumat kerrottaisiin toisesta näkökulmasta. Kun Vienan Karjalan runonlaulajilta etsittiin suomalaisten muinaishistoriaan sopivia tarinoita, jäivät kertojat usein nimettömiksi. Eila Stepanova (2020, 377) viittaa karjalaisten yleiseen näkymättömyyteen kansanperinteen kentällä ja julkisuudessa, ja miten käsityksiin suomalaisuudesta on syvälle juurtunut, että karjalainen kulttuuri on olemassa vain osana ihannoitua suomalaista menneisyyttä – suomalaisten pelastamana.
Keräämäni aineiston mukaan karjalainen nykytaide on moniulotteista. Taiteilijoiden puheessa karjalaisuus ei rajoitu evakkouteen, menetettyyn kotiseutuun tai kansallisromanttiseen Karjala-kuvastoon, vaan se elää arjessa, erilaisissa materiaaleissa, kehollisissa kokemuksissa, käsitöissä ja uudelleen rakennetuissa muistamisen paikoissa. Se on affektiivista ja yhteisöllistä, vaatien vähemmistökulttuurin oikeuksia kielen ja kulttuurin moninaisuuden säilyttämiseksi. Samalla se purkaa karjalaisuuden suomalaistavia tulkintoja rakentamalla uusia representaatioita, miten tässä hetkessä voidaan elää yhteydessä menneeseen ja tulevaan.
Useat haastateltavat kertovat, että karjalaisuutta on sodanjälkeisessä Suomessa pyritty määrittelemään ulkoapäin, usein museoituna menneisyytenä tai suomalaisuuteen sulautettuna kulttuurina. Nykytaiteessa tätä kuvaa puretaan. Hanneriina Moisseinen nostaa esiin, kuinka karjalainen kulttuuri näyttäytyi hänen nuoruudessaan pölyisenä ja valmiiksi määriteltynä, kun taas nykyään nuoret karjalaiset haluavat määritellä itse omaa suhdettaan karjalaisuuteen. Myös Lumi Tuomen työssä karjalaisuus on elettyä, mutta tavallaan ajatonta nykyhetkeä: sukupiha, tekstiilit, kasvit, hiukset ja perityt arjen esineet sekoittuvat nykyaikaan ja jatkavat olemistaan sukupolvien vaihtuessa.
Karjalaisessa nykytaiteessa karjalaisuus nähdään omana vähemmistökulttuurinaan, jota artikuloidaan karjalaisten omista lähtökohdista. Uudenlaiset määritelmät mahdollistavat yhteenkuuluvuuden tunteen säilymisen menneeseen myös silloin, kun karjalaisuuteen liittyy kulttuurikerrostumia, jotka eivät aiemmin ole mahtuneet sen kuvaan. Näin karjalaisuus ei enää toista kolonisoitua ja yksipuolista mallia itsestään, vaan avaa tilaa tehdä ja kuulua omista lähtökohdista käsin. Se voi tarjota sekä yhteisön tukea, että vapauden elää omanlaista karjalaisuutta.
Teemoina aineistosta selvästi esiin nousivat hoiva ja ylisukupolvinen jatkumo. Hoiva-teema liittyi äitilinjoihin, esivanhempien muistamiseen, luonnon kunnioittamiseen, materiaalien huolelliseen käsittelyyn ja katkenneiden yhteyksien eheyttämiseen nykyhetkessä tulevaisuutta varten. Muun muassa kivi, puu, hius, pellava, pigmentti ja tuoksu toimivat kulttuurisen muistin ja affektiivisen tiedon ajan yli kantavina elementteinä. Materiaalit liittivät yksityisen kokemuksen laajempaan historialliseen ja kulttuuriseen jatkumoon. Samalla ne tekivät karjalaisuudesta kosketeltavaa tässä hetkessä.
Ylisukupolvisuus kuvattiin aktiivisena suhteena aiempiin ja tuleviin sukupolviin. Taiteilijat kokivat jatkavansa jotakin aiemmin katkennutta, tekevänsä työtä esiäitien tai isovanhempiensa kanssa, tai pyrkivät välittämään jotakin eteenpäin niille, jotka tulevat heidän jälkeensä. Karjalainen nykytaide kantaa vastuuta myös tulevaisuudesta, jossa karjalaisuus voi olla näkyvää ja omilla ehdoillaan määriteltyä, erilaisia yksilöitä ja yhteisöjä kunnioittavaa (Kalliola 2026.)
Karjalaisessa nykytaiteessa avataan myös tuttuja Karjalaan liittyviä kertomuksia uudelleen. Pohditaan, miltä asia voisi näyttää, jos sitä katsottaisiinkin välillä karjalaisin silmin. Samalla se voi puhkoa totuttuja asetelmia nostamalla esiin kipeitäkin historian kohtia. Kulttuuriseen muistitutkimukseen erikoistunut Ulla Savolainen kirjoitti Elias Lönnrotin patsaan töhrimiseen (2025) liittyvien reaktioiden kuvastavan myös Suomessa vallitsevaa muistikulttuuria, jossa muun muassa karjalaisten syrjintä tai heidän monimuotoisten identiteettiensä olemassaolo on usein syystä tai toisesta ohitettu:
”Ohittaminen saattaa olla historian tulkintojen tietoista ja tavoitteellistakin kiistämistä, mutta osin se johtuu myös tiedon ja riittävän laajalti jaettujen kertomusten vajavaisuudesta tai suoranaisesta puutteesta.”
Taiteilija Lumi Tuomen (2026) mukaan usein vasta kolmas sukupolvi trauman jälkeen pystyy käsittelemään asioita. Vaikeiden asioiden käsittely vaatii aikaa ja ilmapiirin muutoksen: ”Luulen, että muissakin vähemmistö kulttuureissa on ollut tämmöinen hiljaisuuden aika.”
Ehkä karjalainen nykytaide voi lieventää myös tiedonpuutetta aiheesta, mutta ainakin se voi toimia pehmeämpänä keskustelunherättelijänä. Taiteilija Papu Hyypiän teoksen teksti ”Hil’l’azus vie tuonilmazih” viitannee siihen, miten vaikeneminen johtaa kielen ja kulttuurin katoamiseen.
Teksti: Anne Kalliola
Lähteet
Haastattelut
Bombin, J. (24.7.2025) Haastattelu.
Hyypiä, P. (21.9.2026) Haastattelu.
Kurkilahti, I. (16.9.2025 & 1.7.2026) Haastattelu.
Kääriä, J. (9.2.2026) Haastattelu.
Moisseinen, H. (19.12.2025) Haastattelu.
Pihl, M. (15.1.2026 & 14.8.2026) Haastattelu.
Suvanto, R. (19.1.2026 ja 15.9.2026) Haastattelu.
Röppänen, P. (21.6.2026 & 2.8.2026) Haastattelu.
Tuomi, L. (2.2.2026) Haastattelu.
Tynnyrinen, N. (2.10.2026) Haastattelu.
Uimonen, A. (14.6.2026 & 30.7.2026) Haastattelu.
Painetut ja verkkolähteet
Hall, S. (1999). Identiteetti. Vastapaino.
Itäranta, E. (2025). Lumenlaulaja. Teos.
Kallio, K. (2023a) Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala I: Karjalaiset. Vähäisiä lisiä -blogi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/karjalaisuus-suomalaisuus-ja-kalevala-i-karjalaiset/
Kallio, K. (2023b) Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala III: Miten tehdä tilaa?. Vähäisiä lisiä -blogi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/ajankohtaista/blogi/karjalaisuus-suomalaisuus-ja-kalevala-iii-miten-tehda-tilaa/
Kansallisarkisto (n.d.) Luovutettu Karjala. Arkistojen Portti.
Kalliola, A. (2023). Meidy on olemas: Karjalazet nuoret Suomes. Muurame: Anne Kalliola.
Kalliola, A. (2026). Nykytaiteen myyttinen Karjala – näkökulmia kulttuuriseen muistiin ja taiteelliseen intuitioon. Maisterintutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202605214477
Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša ry. (n.d.). https://karjalazet.yhdistysavain.fi/ukk/
Riionheimo, H. & Tynnyrinen, N. (2024) Reclaiming Karelian in Finland. Journal of Finnish Studies (2024) 27 (2): 264–291. https://doi.org/10.5406/28315081.27.2.07
Savolainen, U. (2025). Patsaat muistiaktivismin paikkoina: Ajatuksia Lönnrotin patsaan tapauksesta. https://kalevalaseura.fi/artikkeli/patsaat-muistiaktivismin-paikkoina-ajatuksia-lonnrotin-patsaan-tapauksesta/
Selin, S., Lähteenmäki, M., Neuvonen, A., & Ilmolahti, O. (2023). ”Syrjitty vähemmistö”: Karjalaisnuorten aktivismi. Historiallinen Aikakauskirja, 121(1), 5–18. https://doi.org/10.54331/haik.115828
Stark-Arola, L. (2002). The dynamistic body in traditional Finnish-Karelian thought: Väki, vihat, nenä, and luonto. Teoksessa A.-L. Siikala (toim.), Myth and mentality: Studies in folklore and popular thought. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 67–103. https://doi.org/10.21435/sff.8
Stepanova, E. (2018). Näkymätön vähemmistö: karjalankielisten karjalaisten nykytila Suomessa: Sarhimaa, Anneli 2017: Vaietut ja vaiennetut: Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Elore, 25(1), 216-219. https://doi.org/10.30666/elore.72982
Stepanova, E. (2020). Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western Folklore, 79(4), 377–400. https://www.jstor.org/stable/27032549
Tietäväinen, V. (2026). Metsän kuningatar. WSOY.